torstai 31. elokuuta 2017

Fandom, tuo kirjallisuuden kentän vaeltava aave

Fandom on määriteltävissä monin eri tavoin, mutta yhteistä noille määritelmille lienee kuitenkin, että fandom koostuu jostain asiasta erityisen kiinnostuneista ihmisistä, joilla on tuon kiinnostuksen pohjalta yhteyttä toisiinsa. Kirjallisuuden kentällä fandomia ei siis muodostu esimerkiksi lukijoista, jotka pitävät jostain kirjallisuuden lajista tai tietyn kirjailijan tuotannosta, jos heillä ei ole tuon kiinnostuksen pohjalta kohtaamispaikkaa tai -tapaa. Fandom muodostuu, jos samasta asiasta kiinnostuneilla on yhteisiä kokoontumisia, keskustelusivustoja tai muuta toimintaa.

Fantasiakirjallisuuteenkin on muodostunut fandomeja. Osaa niistä yhdistää kiinnostus koko spefi-genreen. Olen tutustunut niihin ulkopuolisena, sillä vaikka Vuorileijonan varjo -sarja luokitellaan fantasiakirjallisuudeksi, koen sen osana yleistä kirjallisuutta, jossa vain käytän joitakin fantasian keinoja, kuten yleisessä kirjallisuudessa on kautta aikojen tehty.

Luen myös fantasian genreen selvästi kuuluvia kirjoja kirjallisuutena, ja arvotan ne sen mukaan. En siis välitä siitä, täyttävätkö ne fantasiakirjallisuuden fandomien erityistoiveet. Olen kuitenkin kirjallisuudentutkijana kiinnostunut spefi-kirjallisuudesta, ja siksi olen jo pitkään ollut rekisteröityneenä Risingshadow-sivustolle, jossa kuitenkin koen itseni varsinaisen fandomin ulkopuoliseksi.

Yhteen fantasiakirjallisuuden fandomiin silti kuulun, ja olin melkein lipsahtamaisillani toiseenkin. Niihin en kuulu kirjailijana enkä kirjallisuudentutkijana, vaan lukijana. Ihastuttuani George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaan seurasin jonkin aikaa melko aktiivisesti siitä käytyjä keskusteluja, ja poikkean edelleen toisinaan kurkistamaan fandomiin. Ja vähän aikaa sitten innostuin Praedor-maailmasta niin paljon, että se olisi houkutellut kovastikin. Mutta ihmisen aika on rajallinen.

maanantai 28. elokuuta 2017

Kooran linnan kirjastosta -sivusto täydentyy

Kirjailija tietää aina kirjasta ja sen maailmasta paljon enemmän kuin hän kirjan tekstissä kertoo. Tekstistä tehdään lukuelämys, ja liiat selittelyt rikkoisivat kokonaisuutta. Mutta koska taustatietoa on olemassa paljonkin, ja on myös siitä kiinnostuneita lukijoita, ryhdyin keräämään tuota aineistoa sivustolle, jolle annoin nimeksi Kooran linnan kirjastosta.

Aluksi tein sinne karttoja ja rakennusten pohjapiirustuksia. Piirustustaitoni on valitettavasti kehno, joten ne eivät ole kovin kauniita, ja päätinkin leikkiä, että ne ovat Kooran linnan raunioista löytyneiden savitauluille tehtyjen piirrosten jäljennöksiä. Ne kauniit paperille tehdyt, joita kirjastossa myös on ollut, ovat valitettavasti tuhoutuneet.

Aikakautta ja sen kulttuuria olen pyrkinyt selittämään osiossa Samaan aikaan toisaalla, jossa olen kertonut minolaismykeneläisestä ajasta ja muutamista muista noin 3000 vuotta sitten vallinneista kulttuureista, jotka ovat olleet Vuorileijonan varjo -sarjan fiktiivisen maailman väljinä esikuvina. Osin niihin pohjautuvat myös sellaiset asiat kuin hallinto, elinkeinot, uskonnot, vaatetus yms, joista kaikista olen kirjoittanut omissa osioissaan.

Jo mainitsemani piirustustaidon puuttumisen takia käytän kuvituksena joko itse ottamiani valokuvia tai Wkikimedia Commonsista ottamiani vapaasti käytettäviä kuvia.

Käykää lukemassa, ja jos huomaatte puutteita, kertokaa siitä. Otan mielelläni vastaan myös täydennyksiä, jos olette itse tehneet yhteenvetoja tai piirtäneet mielikuvianne, ja haluatte antaa niitä sivulla julkaistavaksi. Sähköpostiosoitteeni on taru.tarmoville@gmail.com.

lauantai 26. elokuuta 2017

Jos olisin toiminut suunnitelman mukaan

Kun ryhdyin kirjoittamaan Raudanlujaa, tein työlle aikataulun, jonka mukaan 26.8. olisi kirjan julkistamispäivä. Käsikirjoitus valmistui taittokuntoon kuitenkin jo toukokuussa, enkä malttanut odottaa, vaan julkaisin kirjan alkukesällä.

Nyt tiedän, että tein hyvän päätöksen. Raudanluja oli jo turvallisesti verkkokauppamyynnissä, kun julkaisupalvelu Type and Tell ilmoitti toimintansa muutoksista. Se lopetti kirjojen jakelun eli tarvepainatuksen, joka tekee mahdolliseksi niiden joustavan verkkokauppamyynnin. Jo julkaistuja kirjoja toimitettaisiin kuitenkin myyntiin vielä kaksi vuotta.

Jos olisin pysynyt alkuperäisessä aikataulussa, olisin joutunut ottamaan Raudanlujasta painoksen, jota minun olisi pitänyt ryhtyä itse myymään. Olisin toki voinut tarjota sitä Kirjavälitykseen ja sitä kautta verkkokirjakaupoille, ja BTJ:n kautta kirjastoille, mutta olisin joutunut säilyttämään kirjavarastoa kotonani ja postittamaan sitä eteenpäin tilausten mukaan. Juuri sellaista pyöritystä pyrin välttämään.

Nyt Raudanluja ja muutkin Type and Tellin kautta julkaisemani kirjat ovat verkkokirjakaupoissa tarjolla vielä kaksi vuotta, ja minulla on aikaa miettiä, mitä teen sen jälkeen. Ainakin yksi kirja on vielä tulossakin, joten jokin ratkaisu pitää keksiä.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Eepos, epiikka, eeppinen

Vuorileijonan varjo -sarjalla on virikkeenä tekstikokoelma, joka tunnetaan nimellä Homeroksen eepokset, eli Ilias ja Odysseia. Jo kouluiässä luin niitä Otto Mannisen suomennoksina, ja paljon myöhemmin opettelin lukemaan niitä alkukielellä ja tein kirjallisuustieteen syventävien opintojen opinnäytetyön Homeroksen kuvaamasta taistelijasankarista. Ryhtyessäni kirjoittamaan Vuorileijonan varjo -sarjan ensimmäistä osaa tein samaan aikaan lisensiaatintyötäni Homeroksen sankarikäsityksen heijastumisesta Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoihin.

Lähtökohdistani johtuu, että koen kirjoittavani yleistä kirjallisuutta, kertovaa pitkää proosaa, jonka eräänä virikkeenä ovat antiikin runomuotoiset eepokset. Erilaisia genrerajoja voi tietenkin määritellä, ja esimerkiksi fantasia on niin laaja genre, että Vuorileijonan varjo -sarjakin sopii sen sisään. En kuitenkaan pyrkinyt kirjoittamaan fantasiaa sellaisena kuin nykyinen fantasian fandom (tai nykyfantasian erilaiset fandomit) sen määrittelevät. Lähtökohtani oli ja on, että kirjoitan kirjallisuutta.

Jos kuitenkin haluaa määritellä Vuorileijonan varjo -sarjalle jonkin nykyisin käytetyn genren, on selvää, että korkeaa fantasiaa se ei ole. Yliluonnolliset olennot puuttuvat lähes täysin, eikä taikuutta esiinny, ja kaikki luonnonlait ovat voimassa. Olen vertauskuvien käytössäkin paljon varovaisempi kuin Homeros, joka usein kuvaa ihmisen käytöstä jumalien vaikutuksena, eli Athene saa ihmisen toimimaan järkevästi, ja Ares taas kiihdyttää hänet raivoon.

Fantasiaan Vuorileijonan varjo -sarja liittyy lähinnä siksi, että siinä kuvatut kansat ja kulttuurit ovat fiktiivisiä, vaikkakin historialliselta ja osin mytologiseltakin pohjalta muotoiltuja. Eeppistä kerronta on, koska se kertoo monien yksilöiden tarinasta kutoutuvaa kokonaisuutta, jota seurataan usean sukupolven ajalta, ja siinä ohessa luodaan kuvaa yhteiskunnallisesta kehityksestä. Onko se eeppistä myös sanan nykyisessä sivumerkityksessä, se jää lukijoiden ratkaistavaksi.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Periaatteellisia ratkaisuja

Lähimmäisenrakkaus rajoittuu usein koskemaan vain niitä ihmisiä, jotka ovat miellyttäviä tai ainakin vaivattomia ja vaarattomia. Tällaista asennetta edustaa Talvisateet-kirjassa itsekin turvapaikanhakijana Sirpiin tullut Ainar, joka varoittaa Sirpin hallitsijaa Moiria muista tulokkaista:

– Etelämaassa ei asunut kovin yhtenäinen joukko, emmekä koskaan ole eläneet sovussa keskenämme, mutta vain yksi ryhmä aiheutti todella suuria ongelmia. Heitä nimitetään kapralaisiksi. Uskon, että tänne siirtolaisiksi tulevat pian unohtavat keskinäiset kiistansa ja pystyvät yhteistyöhön toistensa ja sirpiläisten kanssa. Nuo jo aikaisemmin sopeutumattomiksi osoittautuneet kapralaiset pitäisi kuitenkin karsia tulijoista, ja ottaa tänne vain yhteistyökykyisiä.

Moiri vastaa: – Se ei ole mahdollista, apua tarvitseville on hätätilanteessa annettava apua, olivatpa he minkälaisia hyvänsä.

Ainar jatkaa perustelemalla omaa kantaansa: – Jos päästät maahanmuuttajien mukana Sirpiin huonoa ainesta, sirpiläiset voivat ryhtyä suhtautumaan kielteisesti meihin kaikkiin. Sinun pitäisi ottaa tänne vain kunnollisia ihmisiä, joilla on halua mukautua lakeihinne. Tuo mainitsemani ongelmallinen ryhmä pitää tiukasti kiinni kummallisista ja jopa rikollisista tavoistaan. Sirpi muuttuisi heidän takiaan turvattomaksi, ja kansalaisesi olisivat pian tyytymättömiä päätökseesi.

Moiri selittää: – Muutos herättää aina vastustusta. Moni haluaisi epäilemättä säilyttää perinteisen Sirpin tai ainakin sen, johon he ovat tottuneet. Mutta se ei tietenkään ole mahdollista. Muutosta tapahtuu aina, ja muualla tapahtuvat muutokset vaikuttavat myös meihin. Kansat ovat monenlaisista syistä joutuneet siirtymään asuinsijoiltaan ja asettumaan uusiin paikkoihin. Emme me sirpiläisetkään ole Sirpin alkuperäisiä asukkaita, ennen meitä täällä olivat arat. Meidän esivanhempiemme kerrotaan tulleen tänne sekä Autiomaasta että Vuorimaasta, eivätkä kaikki heistä olleet kovin sopeutuvaisia tai yhteistyöhaluisia, mutta he oppivat tulemaan toimeen keskenään. Kaikille pitää löytyä tilaa jostakin, myös sellaisille, joista voi aiheutua ongelmia. Sirpissä on perinteisesti autettu jokaista avuntarvitsijaa niin hyvin kuin se on ollut mahdollista, ja niin pyrin edelleen toimimaan.

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Kliseistä ja kielen perusteista

Kirjailija pyrkii löytämään ilmaisuja, jotka välittäisivät kirjoittajan tarkoituksen lukijalle mahdollisimman aitona ja koskettavana. Siihen käytetään myös vertauskuvia ja ilmaisuja, joihin liittyy mielleyhtymiä. Mutta mitä erikoisemman kuvakielen onnistuu kehittämään, sitä nopeammin se kuluu käytössä, ja muuttuu toistuessaan kliseeksi.

Kliseiden välttämisessä ei kuitenkaan tarvitse mennä niin pitkälle, ettei uskalla käyttää yhteisestä kokemusmaailmastamme nousevia ilmaisuja, joita kantaa yhteinen kielemme. Jos onnistuu olemaan aivan ainutlaatuinen, ei tule lainkaan ymmärretyksi.

Monet yleiset vertauskuvat perustuvat esikielelliseen, vaistomaiseen kokemukseen. Niitä ei siis välttämättä lainata muilta, vaan uudet käyttäjät löytävät ne itsenäisesti. Tuli ja jää ovat tällaisia ajattomia vertauskuvia, ja George R. R. Martin teki hyvän valinnan nimetessään kirjasarjansa Tulen ja jään lauluksi, vaikka vähäisellä googlaamisella huomaa, miten yleisesti tuli ja jää esiintyvät fantasiakirjojen nimissä. (Vuorileijonan varjo -sarjassakin on osat Jääsilmä ja Tulisydän.)

Tavanomaisia juonikuvioitakaan ei tarvitse pelätä, niiden pohjalta on rakennettu monia mestariteoksia.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Pieni tunnelmapala

Kirjoittaessani Tuulien kotia käytin usein näkökulmahenkilönä Dotaria, jolle pohjoinen luonto ja ihmisten elämäntapa olivat uutta ja outoa. Dotarin kautta meille tutut asiat etäännytetään tavanomaisesta poikkeaviksi, ja tavoitteena on tunne-elämyksen korostuminen.

Lyhennetty ote kirjasta:

Vasama tuli hakemaan Dotaria saunaan. He kävelivät pihan yli ja menivät ulkorakennusten rivin yhdestä ovesta. Vastaan tulvahti kostea lämpö ja savun haju.

– Et ole tainnut ennen nähdä tällaista? Vasama kysyi.

– En, Dotar myönsi. – Mutta tämä vaikuttaa jännittävältä.

– Tämä on kyläpäällikön yksityissauna, Vasama sanoi. – Palvelusväkeä varten on paljon isompi. Riisu vaatteesi tuohon penkille ovensuuhun, siinä ne eivät kastu.

Vasama oli paljasjaloin ja hänellä oli yllään vain pitkähkö paita. Hän riisui sen ja meni tarkastelemaan pataa, jonka kuumasta vedestä nousi höyryä. Sitten hän otti astian, johon hän nosti kauhalla vettä ensin padasta ja sitten sen vieressä olevasta saavista.

Vasama nousi istumaan seinustalla olevalle korokkeelle. Dotar aikoi ryhtyä sekoittamaan itselleen pesuvettä.

– Ensin lauteille, Vasama kehotti. – On tarkoitus lämmetä ja hikoilla kunnolla.

– Sinne? Dotar kysyi. – Ja mistähän syystä?

– En osaa selittää, mutta se rentouttaa ja tulee hyvä olo, Vasama sanoi.

– Samaan pyritään lämpimässä kylpyvedessä lojumalla, Dotar totesi. – Ehkä se on täällä tehtävä näin.

Hän nousi istumaan Vasaman viereen. Vasama otti puisella kauhalla vettä vieressään olevasta astiasta ja heitti sitä kiviröykkiölle. Se sihisi ja siitä syöksyi höyryä kattoa kohti. Kun kuumuus levisi lauteiden yläosaan, Dotar kumartui vaistomaisesti. Vasama nauroi ja huomautti: – Pitäisihän sinun autiomaalaisena olla tottunut kuumuuteen.

– Oli siellä kesähelteillä kuumaa, mutta ei kosteaa, Dotar puolustautui. – Ja tämä on taatusti paljon kuumempaa. Tuo höyryhän melkein poltti.

– Polttaa se, jos kiuas on liian kuuma tai käyttää vettä liikaa, Vasama sanoi.

Dotar oikaisi itsensä ja totesi, että kuumuus alkoi oikeastaan tuntua miellyttävältä. Hän kysyi kuitenkin epäluuloisena: – Onko tämä varmasti terveellistä?

– Terveellisyydestä en osaa sanoa, mutta jälkivaikutus on hyvä, Vasama vakuutti.

Sitä se oli. Kun he olivat peseytyneet, kuivanneet itsensä ja pukeutuneet, he kävelivät viileässä kesäillassa päärakennusta kohti. Dotarilla oli levollinen olo. Pitkä ja rasittava laivamatka vaaroineen ja vastuksineen tuntui jääneen kauas taakse. Oli vain tuulen leppeä kosketus lämmenneellä iholla, eivätkä huolet edessä olevista vaikeuksista tunkeutuneet tähän hetkeen.

torstai 10. elokuuta 2017

Korkea fantasia ja Katri Alatalon Käärmeiden kaupunki

Kirjallisuuden lajit alalajeineen ovat tutkijoiden määrittelemiä, ja kirjallisuutta kustantavat ja myyvät tahot pyrkivät luokittelemaan kirjat niiden mukaisesti auttaakseen ostajia valitsemaan luettavansa. Ne eivät kuitenkaan ole ohjeita siitä, mitä ja miten kirjailijan pitäisi kirjoittaa.

Vuorileijonan varjo -sarja sijoittuu fantasiaan oikeastaan vain siksi, että sen yhteiskunnat ja kulttuurit eivät todellisuudessa ole olleet olemassa. Maailma kuitenkin toimii meidän tuntemamme todellisuuden lakien mukaan, eikä ihmisillä ole yliluonnollisia ominaisuuksia. (Vähäisenä poikkeuksena ovat arat ja puhtaat, mutta nuo erilaiset ihmislajit ovat olemassa vain selvittääkseen meidän ihmisyytemme rajoja.)

En siis kirjoita sitä fantasian alalajia, jota kutsutaan korkeaksi fantasiaksi (high fantasy). Olen kuitenkin tehnyt lisensiaatintutkimukseni myyttisestä taistelijasankarista, ja myös väitöskirjani pohjautui monessa suhteessa myyttitutkimukseen. Siksi runsaasti myyttisiä aineksia sisältävä korkea fantasia kiinnostaa minua, ja olen pyrkinyt perehtymään sen esiintymiin suomalaisessa kirjallisuudessa.

Olen jo aikaisemmin tässä blogissa ja myös kirjablogissani tuonut esiin, että pidän nykyisistä suomalaisista kirjailijoista parhaina korkean fantasian taitajina Ilkka Aueria, joka on luonut Lumen ja jään maa -sarjan, ja J.S. Meresmaata hänen Mifonki-sarjansa takia. Eilen luin Katri Alatalon kirjan Käärmeiden kaupunki, ja totesin hänen kuuluvan noiden kahden seuraan kolmantena. (Erika Vikistä odotan neljättä tuohon joukkoon, mutta olen lukenut vasta ensimmäisen osan tulossa olevasta trilogiasta, joten en vielä pysty muodostamaan vankempaa mielipidettä.)

Käärmeiden kaupunki on huolellisesti rakennettu sekä juoneltaan, henkilökuvaukseltaan että myyttisiltä osiltaan, joiden merkitys vähitellen aukeaa kirjan edetessä. Huolellinen rakenne kostautuu hiukan sillä, ettei henkilöiden persoonallisuuksista tule niin eläviä kuin vaistonvaraisemmin kirjoittavilla Auerilla ja Meresmaalla. Samalla Alatalo kuitenkin voittaa nuo kaksi symbolimerkitystensä aukottomuudella. (Kirjallisuudentutkija näkee niissä heti mahdollisuudet laajoihin tulkintoihin, jotka Auerin ja Meresmaan yhteydessä joutuu hapuillen etsimään.)

Käärmeiden kaupunki on hyvän fantasian tavoin luettavissa myös pelkkänä jännittävänä seikkailuna, mutta syventävän lukemisen mahdollisuudet ulottuvat ihmissuhteiden miettimisestä omien arvojensa tarkistamiseen ja elämän perusasioiden pohtimiseen asti.

maanantai 7. elokuuta 2017

Minä, minä ja minä

Kirjailijalle on hyväksi lukea välillä muiden kirjoittamia kirjoja ja todeta, että osaavat ne muut(kin).

Kirjailija tarvitsee itsevarmuutta pystyäkseen julkaisemaan tekstejään, nehän joutuvat silloin arvostelun kohteiksi, eikä niistä saa pelkkää ylistystä, tai ehkä ei lainkaan ylistystä. Silloin pitää uskoa oman tekstinsä arvoon kaikesta huolimatta ja ajatella, että jossain on lukija tai mieluiten lukijoita, joille sillä on annettavaa. Mutta liian suuri itsevarmuus ja jopa kuvitelma oman tekstinsä ainutlaatuisen suuresta merkityksestä taitaa olla melkein ammattitauti, jonka oireita hyvin moni kirjailija tuntee ainakin uransa jossakin vaiheessa.

Kirjailijan työn ytimessä on minä, minä ja minä. Minun viisauteni, minun merkittävät ajatukseni, minun tyylitajuni, joka kaikki kiteytyy ajatukseen MINUN KIRJANI. Ei se ole väärin, se kuuluu työn luonteeseen. Mutta pieni annos nöyryyttä on silti paikallaan, ja siihen auttaa se, että huomaa jonkun toisenkin kirjoissa sen saman viestin, jota itse pitää tärkeänä, ja ainakin yhtä loistavan tyylin kuin millä itse kuvittelee kirjoittavansa.

Ehkä en olekaan se ylivoimaisesti paras, jota kaikkien pitäisi ihailla ja ylistää, eivätkä edes minun kirjani ole sitä.

perjantai 4. elokuuta 2017

Kaikilla mausteilla

Löysin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -fantasiakirjasarjan varsin myöhään, joten pystyin lukemaan sen kaikki tähän asti ilmestyneet osat yhtäjaksoisesti. Rakastuin kirjasarjaan välittömästi, ja rakkauteni on kestänyt. Minulla on kaikki osat alkukielisinä kirjahyllyssäni. Olen lukenut ne läpi moneen kertaan, ja vielä useammin olen selaillut niitä ja kerrannut minulle erityisen rakkaita kohtia.

Alusta asti totesin silti, että kirjoissa on runsaasti viihdekirjallisuudessa käytettyjä tehokeinoja, joita ei aina edes toteuteta kovin tyylikkäästi. Eniten vieroksun yksityiskohtaisia ja pitkitettyjä kuvauksia väkivallasta. Olen lukenut ne läpi kertaalleen, mutta uudelleen lukiessa liu'un kursorisesti niiden yli. Väkivallan rumista seurauksista kertominen on toki tärkeää, mutta kammottavien tapahtumien turha vyöryttäminen muuttuu väkivaltaviihteeksi. Siitä nauttiville taas pitää tarjota koko ajan uutta ja vielä kamalampaa, sillä toistuessaan pahinkin kauhukuva menettää uutuusarvonsa mukana hätkähdyttävyyttään ja tehoaan.

Kuvaukset seksuaaliakteista ovat sinänsä harmitonta viihdettä (jos niihin ei sisälly väkivaltaa). GRRM on kirjoittanut muutamia kauniita kohtauksia, mutta usein hänen kuvauksensa ovat kömpelöjä ja toisinaan ne muistuttavat ison pojan märkiä unia.

Tuosta kaikesta huolimatta rakastan noita kirjoja ja luen niitä aina uudestaan. On kohtauksia, jotka osaan melkein ulkoa, mutta joka kerta lukiessani ne liikutun. On kauniita kuvauksia ihmisten mielenmaisemasta ja heidän kehityksestään, ja ennen kaikkea: kukaan kirjan henkilöistä ei ole hyvä tai paha, vaan jokainen on ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Koska kirjasarja on vielä kesken on liian aikaista sanoa, onko siinä myös kestävä maailmankatsomus, joka tekisi siitä todella suurta kirjallisuutta. Mutta uskon ja toivon, että se osoittautuu sellaiseksi. Ja joka tapauksessa se on hyvää kirjallisuutta, vaikkakin kaikilla mausteilla. Joku ehkä hylkää koko annoksen liian voimakkaiden mausteiden takia, ja joku napsii vain mausteet välittämättä ruoasta. Mutta jokaisella kirjalla on sekä ymmärtäjänsä että väärinymmärtäjänsä, oli siinä sitten mausteita tai ei.

Kirjoihin perustuvaa televisiosarjaa olen katsonut jonkin verran, mutta se poikkeaa niin paljon kirjan hengestä, että kadotin kiinnostukseni siihen (joistakin loistavista näyttelijöistä ja hyvistä kohtauksista huolimatta).

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Rakastaja, rakastettu ja muita käsityksiä kahden miehen seksuaalisuhteesta

Suhtautuminen kahden miehen väliseen seksuaalisuhteeseen vaihtelee laidasta laitaan, täydestä hyväksymisestä ankaraan tuomitsemiseen. Niin on myös Vuorileijonan varjo -sarjan fantasiamaailmassa. Dotar selittää asiaa Akelle näin:

– Paimentolaisten mielestä miehet voivat rakastella keskenään pitkillä matkoilla, joilla naisia ei ole mukana. Heidän katsotaan toimivan pakkotilanteessa, mutta muulloin se on äärimmäisen hävettävää. Metallin jumalan pappina olen tutustunut monien muidenkin kansojen käsityksiin. Vuorimaassa miesten tapa huvitella palvelijapoikien kanssa on aika yleinen, mutta kahden aikuisen miehen välistä rakkautta kummastellaan, vain selut taitavat hyväksyä sen. Kemerit sietävät nuorukaisten välisiä suhteita pitääkseen heidät erossa naisten ahdistelusta, mutta vastaavasta asiasta kiinni saadut miehet lähetetään kaivosorjiksi. Motujen keskuudessa ja Mepetassa miesten välisistä suhteista seuraa aina kuolemantuomio, joka Mepetassa tavataan toteuttaa kivittämällä.

Ake vastaa: – Monet käsitykset vaikuttavat kummallisilta. Vuorimaassa miehen rakastelua miehen kanssa pidettiin itse valittuna ylimääräisenä huvina. Sirpissä opin ajattelemaan, ettei ihminen päätä, vaan Koora on tarkoittanut jotkut tällaisiksi. Kun kolmetoistavuotiaana häkeltyneenä poikana puhuin isälleni erilaisuudestani, hän sanoi, että kysymyksessä on hiukan epätavallinen halun suuntautuminen, joka kuitenkin luo saman perustan aikuisen parisuhderakkaudelle kuin miehen ja naisen toisiaan kohtaan tuntema halu. Täällä se koetaan häpeällisenä heikkoutena.

Vuorimaalainen käsitys noudattelee aika tarkkaan antiikin Kreikassa vallalla ollutta ajattelutapaa, jota Leoni selittää nimitettyään Akea Dotarin rakastetuksi:

– Puhuinko jotenkin sopimattomasti? Olen selu, enkä siksi aina osaa valita sanoja oikein, kun käytän muiden kansojen käsitteitä. Selujen keskuudessa miesten rakkaussuhde on yleensä tasa-arvoinen, samoin selujen ystävyysliitto, joka vahvistetaan makaamalla yhdessä. Rakastaja ja rakastettu ovat Vuorimaan entisten ylempien käyttämiä sanoja, ja jostain syystä yhdistin ilman muuta Dotarin parin miehisempään osapuoleen, rakastajaan, ja ajattelin Akea rakastettuna. Jos olen erehtynyt, tai jos ilmaisu oli jotenkin muuten sopimaton, olen pahoillani.

Kun muut ovat hiljaa, Leoni jatkaa: – Selumiehen on joskus todella vaikea ymmärtää, miten sopimattomina ihmiselämän iloja voidaan pitää. Minä olen aika yksipuolisesti ja turhankin innokkaasti kiinnostunut naisesta, mutta esimerkiksi veljelläni Serralla on Vuorimaan Verrakan kanssa selujen tapaan solmittu ystävyysliitto, ja kumpikin kehuskelee sillä humalassa ollessaan.

Tardo sanoo siihen: – Verraka on kertonut siitä minullekin. Hänen mielestään se tuntui miehisyyden naamion riisumiselta ja täydellisen luottamuksen osoittamiselta. Hän sanoi muistavansa sen aina tavatessaan Serran, ja siksi heidän on helppo keskustella keskenään avoimesti ja toimia yhdessä vaikeissakin tilanteissa.