sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Realismia vai väkivaltaviihdettä, missä raja?

Sosiaalisuutemme ja kykymme empatiaan aiheuttaa sen, että tarvittaessa hillitsemme vaistomaisia reaktioitamme. Emme yleensä käytä väkivaltaa saadaksemme sen, mitä haluamme, emmekä suuttuneenakaan tavallisesti lyö kiukun aiheuttajaa, vaikka mieli kovasti tekisi.

Ihmisen niin kuin monen eläimenkin luontoon kuuluu kuitenkin valmius käyttää väkivaltaa tavoitteen saavuttamiseksi. Eikä siinä kaikki, vaan väkivallan käyttäminen tuottaa joillekin tyydytystä. Se antaa tunteen omasta voimasta, ja kyvystä hallita muita. Monimutkaisista psykologisista syistä johtuen jotkut myös tuntevat nautintoa siitä, että aiheuttavat muille kärsimystä.

Kirjallisuudessa väkivallan kuvaamisen ongelmana on, että kuvaus saattaa herättää lukijassa voimakkaita tunteita, jotka eivät ole sellaisia kuin kirjailija tarkoitti. Väkivallan seurauksia ei pidä kaunistella, ja realistisen kuvauksen tarkoitus on kai useimmilla kirjailijoilla tuottaa oivallus siitä, että väkivaltaa pitäisi välttää. Lukijan mielessä kokemus saattaa kuitenkin muuttua väkivaltaviihteeksi silloinkin, kun sitä ei ole sellaiseksi tarkoitettu.

Silkkaa väkivaltaviihdettäkin kirjoitetaan, ja sen suosio osoittaa, että aivan tavalliset kunnon ihmisetkin leikittelevät väkivaltaan liittyvillä mielikuvilla. Se voi olla kauhistunutta tirkistelyä, se voi olla yritystä voittaa omia pelkojaan, tai se voi olla nautiskelua siitä, että paha saa palkkansa mahdollisimman kammottavalla tavalla. Mutta se voi olla myös haaveilua siitä, mitä mielellään tekisi, jos uskaltaisi. Eivätkä kaikki tyydy pelkästään haaveilemaan.

Raakuuksista lukeminen ei yleensä tee ihmistä empaattisemmaksi, vaan turruttaa. Kirjailija joutuu siksi pohtimaan tarkkaan, mikä on tarpeellista väkivallan realistista kuvausta, ja mikä ei.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti