sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Realismia vai väkivaltaviihdettä, missä raja?

Sosiaalisuutemme ja kykymme empatiaan aiheuttaa sen, että tarvittaessa hillitsemme vaistomaisia reaktioitamme. Emme yleensä käytä väkivaltaa saadaksemme sen, mitä haluamme, emmekä suuttuneenakaan tavallisesti lyö kiukun aiheuttajaa, vaikka mieli kovasti tekisi.

Ihmisen niin kuin monen eläimenkin luontoon kuuluu kuitenkin valmius käyttää väkivaltaa tavoitteen saavuttamiseksi. Eikä siinä kaikki, vaan väkivallan käyttäminen tuottaa joillekin tyydytystä. Se antaa tunteen omasta voimasta, ja kyvystä hallita muita. Monimutkaisista psykologisista syistä johtuen jotkut myös tuntevat nautintoa siitä, että aiheuttavat muille kärsimystä.

Kirjallisuudessa väkivallan kuvaamisen ongelmana on, että kuvaus saattaa herättää lukijassa voimakkaita tunteita, jotka eivät ole sellaisia kuin kirjailija tarkoitti. Väkivallan seurauksia ei pidä kaunistella, ja realistisen kuvauksen tarkoitus on kai useimmilla kirjailijoilla tuottaa oivallus siitä, että väkivaltaa pitäisi välttää. Lukijan mielessä kokemus saattaa kuitenkin muuttua väkivaltaviihteeksi silloinkin, kun sitä ei ole sellaiseksi tarkoitettu.

Silkkaa väkivaltaviihdettäkin kirjoitetaan, ja sen suosio osoittaa, että aivan tavalliset kunnon ihmisetkin leikittelevät väkivaltaan liittyvillä mielikuvilla. Se voi olla kauhistunutta tirkistelyä, se voi olla yritystä voittaa omia pelkojaan, tai se voi olla nautiskelua siitä, että paha saa palkkansa mahdollisimman kammottavalla tavalla. Mutta se voi olla myös haaveilua siitä, mitä mielellään tekisi, jos uskaltaisi. Eivätkä kaikki tyydy pelkästään haaveilemaan.

Raakuuksista lukeminen ei yleensä tee ihmistä empaattisemmaksi, vaan turruttaa. Kirjailija joutuu siksi pohtimaan tarkkaan, mikä on tarpeellista väkivallan realistista kuvausta, ja mikä ei.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Pieniä yksityiskohtia: kamelilla ratsastaminen

Tässä ensin ote kirjasta Tähtien kosketus. Olen lyhentänyt sen niin, että vain kameliratsastusta koskevat osat ovat jäljellä.

Ake tuli pihalle, jonka täytti varhaisen aamun häikäisevä valo. Dotar seisoi sykomoriviikunapuun luona odottamassa, ja orja talutti valmiiksi satuloitua kamelia häntä kohti.

 – Minne olet menossa? Ake kysyi.

– Lähde mukaan, Dotar ehdotti. – Käyn Uuran lähimmällä kaivoksella, matka ei ole kovin pitkä. Näyttäisin sinulle toisenlaisen Autiomaan.

Ake epäröi. Kamelilla ratsastaminen ei miellyttänyt, ei myöskään kuumuus, joka sisämaassa olisi todella ankaraa. Toisaalta hän oli kuitenkin utelias. Hän ei ollut koskaan käynyt Temenavuorten takana.

– Käsken hakea sinulle hyväkäytöksisen kamelin ja oikein mukavan satulan, naisellekin sopivan, Dotar houkutteli. – Pyydän varustamaan sen aurinkokatoksella.

Ake nauroi.

– Tee muuten niin, mutta jätä aurinkokatos pois, hän sanoi. – Olen melko huono kestämään rasituksia, mutta en sentään täysin verrattavissa hemmoteltuun prinsessaan.

Orja toi kamelin ja käski sen laskeutua maahan Aken eteen. Satula oli tosiaan miellyttävä, ja orja oli huomaavaisesti tuonut myös päähineen, jota käytettiin hiekka-aavikolla. Se suojasi pään ja kasvot paremmin kuin pelkkä huivi. Dotar ei ollut sellaista vaivautunut ottamaan eikä ollut vielä edes kietonut huivia päähänsä. Hän kesti auringonpaahdetta hyvin.

Kameli nousi äkillisin nykäyksin, niin kuin kamelin tapa on. Kun lähdettiin liikkeelle, Ake tunsi menon ensin epämiellyttävän keinuvaksi, mutta hän tiesi, että siihen tottuisi pian. Hän seurasi Dotaria ulos portista. He ratsastivat peräkkäin Kraton katuja pitkin kohti Temenavuoria. Ihmistungoksesta päästyään he siirtyivät kulkemaan rinnakkain.

 --

Tuossa kohtauksessa jäi selittämättä, miten ratsastaminen sujuu, kun sekä Dotar että Ake ovat pukeutuneet nilkkoihin asti ulottuviin mekkoihin. Mutta tässä nyt selitys:

Kameli on yksikyttyräinen, ja satula on kyttyrän etupuolella kamelin hartioiden kohdalla. Siinä istutaan jalat eteenpäin ojennettuina, nilkat ristittyinä kamelin kaulalle.

Fantasiaa kirjoittaessa ei tietenkään tarvitsisi olla kovin tarkka tosielämän esikuvista, mutta vastaavanlaista satulaa nimitetään tuaregisatulaksi, ja oikeaoppisesta istuma-asennosta siinä laitan jossain vaiheessa kuvaa Kooran linnan kirjastoon.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Pieniä yksityiskohtia: taisteluvaunut

Mykeneläisajan taisteluvaunuja veti kaksi hevosta. Vaunut olivat takaa avoimet, ja ne oli tarkoitettu kahdelle miehelle, jotka seisoivat vaunuissa. Useimmiten niitä käytettiin taistelijan kuljettamiseen rintamalle, jossa hän laskeutui jalkamieheksi, ja vaunujen ajaja seurasi sopivan matkan päästä, milloin tarvittiin paluukuljetusta. Mutta vaunuilla saatettiin myös osallistua taisteluun, jolloin toinen sotilaista ohjasi hevosia ja toinen käytti keihästä. Jos vastassa oli jalkamiehiä, jotka jäivät kavioiden ja vaununpyörien alle, syntyi sellaista jälkeä, jota Homeros kuvaa Iliaassa:

Kuin iso-otsaiset härät yhteen iestävi maamies
puimaan ohraa kellervää elotanterehella;
härkäin mylvivien jalat joutuin pui jyvät irti:
noin hevot aimon Akhilleun, maan tömisyttäjät, kenttää
kilpien, ruumihien yli kiitivät, vaunujen alla
akseli hurmeess' ui, etukaiteeseen veri parskui,
viskoutuin kavioista ja vinhain pyörien alta.
Mutta Akhilleus päin orot ohjasi, kunnian kuulun
saadakseen, kädet kauhukkaat veritahmahan peittyi.
(Suomennos Otto Manninen)

Kuningastiehen olen kirjoittanut vähemmän verisen kuvauksen vaunutaistelusta:

Anira ajoi taisteluvaununsa portista sisään. Hän oli niissä yksin. Hän hyppäsi maahan, ja käski lähellä olevien sotilaiden huolehtia hevosista ja vaunuista. Sitten hän tuli Karetan luo.

– Seloma jäi taistelukentälle, hän sanoi. – Suojasin vaunuilla hänen jälkijoukkonsa sivustaa, kun asemieheeni osui keihäs, ja hän putosi vaunuista. Seloma nousi hänen paikalleen, ja täytyy sanoa, että hän käyttää taitavasti keihästä. Leoni oli jäänyt keskelle taistelua. Ohjasin hänen luokseen, ja Seloma huusi hänelle käskyn nousta vaunuihin. Silloin tulivat Marenan taisteluvaunut kohti, Marena oli itse asemiehenä. Hän heitti keihäänsä liian kaukaa, mutta se raapaisi toista hevosista. Se vauhkoutui hetkeksi, ja vaunut heilahtivat rajusti. Sekä Seloma että Leoni putosivat. Käänsin vaunut niin pian kuin pystyin, ja yritin palata heidän luokseen, mutta en enää löytänyt heitä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Sirpiläisten vaatetus

Kun sommittelin Vuorileijonan varjo -sarjaan sirpiläisen pukeutumisen, perusvaate muistutti kreikkalaista khitonia, mutta se kiinnitettiin aina molemmille olkapäille, ja sen molemmat sivut suljettiin kädentien alapuolelta. Tässä perusvaatteessa oli joskus mukana myös hihat. Vaate oli lyhyehkö, sillä sekä miehet että naiset käyttivät sen kanssa housuja.

Housut eivät vielä olleet kovin tavallinen vaate. Tekstiililöytöjä minolais-mykeneläiseltä ajalta on luonnollisesti niukasti, ja tiedot vaatteista perustuvat lähinnä säilyneisiin kirjoituksiin ja kuviin, mutta on syytä olettaa, että pohjoisen kylmässä ilmastossa housut tunnettiin varhain. Luultavasti housuja käytettiin jo tuolloin joissakin muissakin kulttuureissa, vaikka ensimmäiset maininnat ja kuvat ovatkin hiukan myöhemmältä ajalta. Kylmältä suojautumisen lisäksi housut todettiin tarpeelliseksi ainakin ratsastajille. Housuasun käyttöä sirpiläisten keskuudessa voi perustella sillä, he olivat merenkulkijakansaa. Laivamiehenä työskennellessä huomasi nopeasti, että pitkät helmat eivät olleet käytännölliset, mutta jalat tarvitsivat suojaa.

Viileämmän sään vaatetukseen ja myös hiukan virallisempaan esiintymiseen kuului viitta. Sekin oli yksinkertaisimmillaan vain suorakaiteen muotoinen kangas, jonka pituus ja leveys vaihteli. Sitä saattoi kietoa ympärilleen monin eri tavoin, yksinkertaisesti vain heittämällä sen olkapäille, mutta varsinkin pitkää viittaa voitiin järjestellä hyvinkin taiteellisesti. Kevyt viitta ei paljon poikennut isohkosta huivista, ja myös huivia saatettiin pitää viitan tavoin olkapäillä, tai vaihtoehtoisesti pään suojana eri tavoin solmimalla.

Miehet ja naiset pukeutuivat Sirpissä samalla tavalla. Koska ihanteena oli yksinkertaisuus, vaatteet olivat yleensä luonnonväristä pellavaa tai villaa, jota sitäkään ei värjätty, mutta mustien, ruskeiden ja valkoisten lampaiden ja vuohien villoja sekoittamalla saatiin monenlaisia sävyjä. Värikkäitä, yleensä ulkomailta tuotuja huiveja oli kuitenkin turhamaisimmilla.

Sirpiläiset eivät pitäneet sopivana varakkuutensa osoittamista pukeutumisella. Korut olivat harvinaisia, ja soljet olivat yleensä pronssisia. Edustustilaisuuksia varten Kooran linnassa oli kuitenkin hallitsijan ja hänen seurueensa käytettävissä näyttäviä asuja ja arvokkaita koruja, jotka olivat Sirpin valtion omaisuutta.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Faiaakkien saari ja Sirpi

Fiktiivisessä Sirpissä vallinnut kulttuuri muistuttaa monessa suhteessa sitä, mitä Homeroksen Odysseiassa kerrotaan faiaakkien saaresta. Tuo myyttinen saari tosin sijaitsi kaukana ihmisten asumilta alueilta, ja vieraan ilmaantuminen sinne saattoi myös aiheuttaa pelkoa ja epäluuloa, mutta vakuututtuaan Odysseuksen kunnollisuudesta kaikki olivat halukkaita auttamaan häntä.

Yhtäläisyyksiä Sirpiin on runsaasti, sillä faiaakit eivät olleet lainkaan kiinnostuneita taisteluista, vaan he keskittyivät laivanrakennukseen ja laivojen varustelun oheistöihin. Myös naisen asema oli faiaakeilla tasa-arvoinen miehen kanssa, kuten Sirpissäkin. Ensimmäisenä Odysseusta auttaa hallitsijan tytär Nausikaa. Hän myös neuvoo Odysseusta, että hänen kannattaa turvapaikkaa pyytäessään kääntyä hallitsijan vaimon puoleen. Samaa painottaa myös jumalatar Athene selittäen Odysseukselle faiaakkien hallitsijan suhtautumista vaimoonsa:

- - niin piti kunniahan korotettuna, kuin nykypäivin
mies kodin vaalijatart' ei vaimoa kohtele missään.
Niin sydämestään arvoa soi sekä suo yhä hälle
Alkinoos jalo itse ja lapset armahat ynnä
kansakin kaikki, mi tervehtii kuin kuolematonta
riemuun raikahtain, kun kaupungilla hän liikkuu.
Onkin häll' ylevyyttä ja ymmärryst' ylenkyllin,
taiten riitoja miestenkin sovitella hän taitaa.
(Suomennos Otto Manninen)

Tärkein yhtäläisyys Sirpin kanssa on kuitenkin faiaakkien usko ihmisten perimmäiseen velvollisuuteen: apua tarvitsevaa lähimmäistä on autettava.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Lyhyt sotilasmekko ja mitä oli tai ei ollut sen alla

Vaatetuksen perustana oli jo muinaisessa Kreikassa ja vielä varsinaisen antiikin aikanakin vaate nimeltä khiton. Se oli paita, joka yksinkertaisimmillaan koostui suorakulmaisesta kangaspalasta. Se kiinnitettiin keskiosastaan soljella vasemmalle olkapäälle niin, että kättä varten jäi aukko. Jos oikea käsi haluttiin pitää vapaana työskentelyyn, vaate oli sellaisenaan valmis, kunhan sen ympäri vielä solmittiin vyö, jonka avulla kangas pysyi vartalon ympärillä. Muuten vaate kiinnitettiin etu- ja takareunastaan myös oikealle olkapäälle.

Khiton oli sekä alusvaate että päällysvaate. Khitonin alle ei siis puettu mitään, mutta khitonia saattoi käyttää sellaisenaan, lisäämättä siihen mitään.

Khiton on myös sotilasvaatetuksen perusta. Jos sen päälle puettiin haarniska, khiton jäi hamemaisesti näkymään sen alta. Mutta sotilasasuun kuuluva "hame" saattoi muodostua myös vyöhön kiinnitetyistä alavartaloa suojaavista suikaleista, jotka oli tehty nahkasta tai paksummasta kankaasta ja joskus vahvistettu metallillakin.

Khiton ja "sotilashame" ulottuivat kuvien mukaan usein vain puolireiteen. Niiden alla on saatettu käyttää intiimialueiden suojaa, mutta luultavasti sitä ei koettu tarpeellisena. Muinaisen Kreikan miehet eivät olleet erityisen kainoja, eikä satunnainen vilauttelu luultavasti häirinnyt heitä.

Ja tämä kaikki koskee myös Vuorileijonan varjo -sarjan vuorimaalaisia sotilaita.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Varusteet ja taistelu Troijan sodassa

Olen usein maininnut Vuorileijonan varjo -sarjan sankarien yhtäläisyydet Homeroksen sankarien kanssa. Sarjan lukija tunnistaa varmasti paljon tuttua seuraavasta kuvauksesta, jossa kerrotaan eräästä aamupäivästä akhaijien päällikön Agamemnonin kannalta.

Homeroksen Iliaan 11. laulussa Agamemnon aloittaa taisteluun valmistautumisen pukemalla ylleen pronssiset säärisuojukset, jotka hän kiinnittää hopeasoljilla nilkkojensa ympärille. Sitten hän pukee ylleen haarniskan ja sen jälkeen hän "olan ympäri vyötti jo miekan", kuten Otto Manninen suomentaa. Se tarkoittaa, että hän pukee ylleen olan ympäri kiertävän miekkavyön, jossa miekka on jo kiinni. Tuo miekka on alkutekstin mukaan ksifos. Sillä nimellä tarkoitettiin myöhemmin noin 50-60 cm pitkää kaksiteräistä suoraa miekkaa, joka hiukan levenee keskiosassaan, ja joka soveltuu sekä lyömämiekaksi että pistämiseen. On kuitenkin epävarmaa, oliko Homeroksen sankarien käyttämä ksifos sellainen, vai pitempi ja tukevampi lyömämiekka. Agamemnonin miekassa on kultainen kahva ja hopeinen huotra, mutta hän onkin merkittävä päällikkö.

Seuraavaksi Agamemnon ottaa suuren, koko vartaloa suojaavan kilven. Siinä on kannikehihna, jonka avulla sitä pidetään vartalon suojana. (Tuollainen kilpi ulottui usein nilkkoihin asti, mutta silloin olisi epäloogista, että Agamemnon käyttää säärisuojuksia.) Päähänsä hän pukee kypärän, jossa on töyhtö, ja viimeiseksi hän ottaa mukaansa kaksi keihästä. Toinen niistä on epäilemättä pitkä keihäs, joka saattoi olla kolmemetrinen tai pitempikin, toinen taas huomattavasti lyhyempi keihäs. Ne olivat puuvartisia ja varustettuja pronssikärjellä, ja niitä käytettiin sekä heittämällä että iskemällä.

Keihäät olivat taisteluissa sotilaiden tärkeimmät aseet, joilla vihollisen tavoitti myös etäältä. Miekkaa käytettiin lähitaistelutilanteessa.

Iliaan 11. laulussa Agamemnon, niin kuin muutkin raskaasti aseistetut taistelijat, lähtee leiristä taisteluvaunuilla, mutta hevoset ja vaunut jätetään sitten odottamaan, ja taistelijat lähtevät jalkaisin vihollista kohti. Troijalaisia vastustajia tulee kohti taisteluvaunuissa. Kun niitä käytetään taistelutilanteessa, niissä on yleensä kaksi henkilöä, ajomies ja keihästä käyttävä taistelija. Agamemnon surmaa tällaisesta kaksikosta ensin keihäsmiehen, johon hän yltää jalkamiehenäkin pitkällä keihäällä tai heittokeihäällä. Ajomies hyppää vaunuista ja käy Agamemnonin kimppuun, jolloin Agamemnon surmaa hänetkin keihäällä. Seuraavasta taisteluvaunuilla ajavasta kaksikosta Agamemnon surmaa ensin ajomiehen keihästä käyttäen, ja sitten asemiehen miekalla. Syytä miekan käyttöön ei kerrota, mutta keihäistä Agamemnonilla ei enää ole puutetta, sillä hän on tavan mukaan ottanut haltuunsa surmaamiensa miesten aseet ja muutkin varusteet. Luultavasti hän ei sentään jää itse riisumaan ruumiita, vaikka Homeros kuvaakin asian niin, vaan saaliista huolehtivat hänen jäljessään kulkevat avustajat.

Agamemnon kohtaa sitten kaksi vaunuilla tullutta, joilla on vaikeuksia vauhkoontuneitten hevostensa kanssa. He pyytävät, että Agamemnon ottaisi heidät vangeiksi ja hyväksyisi lunnaat, mutta Agamemnon tappaa keihäällä toisen, ja toisen pakoon pyrkivän hän surmaa miekalla.

Sen jälkeen vastustajat pakenevat, ja Agamemnon ajaa heitä takaa surmaten monia, joita ei enää luetella yksittäin. Mutta lopulta Ifidamas kääntyy vastustamaan Agamemnonia. Kumpikin käyttää keihästä. Agamemnonin heitto menee ohi, ja Ifidamas onnistuu iskemään Agamemnonia, mutta isku osuu vyöhön ja jää tehottomaksi. Agamemnon tappaa Ifidamaan miekalla. Ifidamaan veli tulee sivusta ja onnistuu iskemään keihään Agamemnonin käsivarren läpi. Agamemnon surmaa hänet, mutta joutuu sitten verenvuodon ja ankaran kivun takia vetäytymään taistelusta vaunujensa luo, ja ajomies vie hänet leiriin.

Kysymyksessä on kuvaus, jossa keskitytään Agamemnoniin ja hänen tekemisiinsä, vaikka ympärillä tietenkin riehuu taistelu, jossa muutkin eturintaman miehet pyrkivät toimimaan samoin kuin hän. Nämä eturivitaistelijat olivat tuon ajan sodankäynnissä hyvin tärkeitä, ja kun Agamemnonin lisäksi haavoittuu kohta muutama muukin heistä, tilanne alkaa olla akhaijien osalta hyvin kriittinen.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Kaukana pohjoisessa

Kun luet Vuorileijonan varjo -sarjassa isosaarelaisista, unohda viikingit. Vaikka noilla kahdella on selviä yhtymäkohtiakin, viikingit kuuluvat toistatuhatta vuotta myöhempään aikakauteen. Isosaaren kulttuuria voi verrata siihen kulttuuriin, joka vallitsi pronssikaudella Skandinavian eteläosissa. Nämä Skandinavian pronssikautiset asukkaat olivat niitä, joista osa myöhemmin siirtyi etelämmäs Eurooppaan ja tuli tunnetuiksi germaaneina. Osa jäi, ja he ovat nykyisten skandinaavien esivanhempia.

Isosaari sijaitsee kuitenkin tuota vertailukohtaansa pohjoisempana, ja siellä osattiin jo 3000 vuotta sitten valmistaa laivoja, joilla saattoi tehdä pitkiä merimatkoja. Varhaisilla skandinaaveilla oli kauppayhteyksiä etelään, mutta ei ehkä omilla, vähemmän merikelpoisilla laivoilla.

Isosaaren lähellä sijaitsevalle Jaggalle ei löydy selkeää vertailukohtaa. Mutta Jaggasta koilliseen sijaitsevaa Susimaata voisi verrata pronssikautiseen Suomeen.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Maita ja kansoja noin vuonna 1000 eKr.

Luodessani fantasiamaailmaa, joka väljästi pohjautuu aikaan noin 3000 vuotta sitten, yksinkertaistin maantiedettä melkoisesti.

Espanja ja Italia koostuivat vielä hajanaisista ryhmittymistä, samoin Adrianmeren idänpuoleisen rannikon asutus, jota Kreikassa jossain vaiheessa ryhdyttiin nimittämään illyrialaiseksi. Niiden paikalle sijoitin maan nimeltä Motu. Se on epäyhtenäinen kokonaisuus, joka koostuu vaihtelevista heimoliitoista.

Kreikan pohjoispuolella illyrialaisista itään päin oli vaihtelevilla nimillä tunnettuja kansoja, jotka voidaan luokitella lähinnä traakialaisiksi tai traakialaisten sukulaiskansoiksi. Näiden takana oli keskieurooppalaisia kansoja, ja siellä oli vähitellen laajeneva alue, jolle levisi kelttien kulttuuri. Fiktiisen Vuorimaan pohjoispuolella tätä kaikkea vastaa laaja Tasangoksi nimitetty alue, jolla asuvat Tasangon kansat. Irrit liikkuvat Tasangon itäosissa ja ulottavat ryöstöretkiään pohjoiseenkin, mutta osa heistä päätyy etsimään itselleen uusia alueita etelästä.

Vähä-Aasiassa olivat Lydia ja Frygia. Vuorimaan itäpuolella on vastaavasti Kemer, suuri ja järjestäytynyt valtakunta.

Mahtava Assyria oli tuohon aikaan heikkoudentilassa, ja aramealaiset laajensivat vaikutuspiiriään. Palestiinan rannikkoseudulle olivat asettuneet filistealaiset, ja Israel oli vasta muotoutunut löyhästä, filistealaisten alaisuudessa eläneestä heimoliitosta Saulin ja sitten Daavidin johtamaksi kuningaskunnaksi. Fiktiossa sijoitin vastaavalle alueelle Itämaan ja Mepetan, jotka eivät muistuta Assyriaa, Arameaa eivätkä filistealaisvaltiota, mutta pieni Jamina muistuttaa Israelia ainakin siinä suhteessa, että Jaminaa hallitsevan Veilin ja hänen seuraajansa Teukan tilanne on kovin samanlainen kuin Saulin ja Daavidin. Dotarin Jaminan kirjastossa lukemat tekstit muistuttavat Vanhan testamentin kirjoituksia, ja pienenä leikkisänä lisänä kirjoitin Teukan selittämään Dotarille tekstiä, joka vaikuttaa Daavidin ja Batseban tarinalta.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Mitä yhteistä on fiktiivisen Autiomaan asukkailla, muinaisella Libyalla ja foinikialaisilla merikauppiailla

Autiomaan kapealla pohjoisella rannikkokaistaleella oli maan viidellä klaanilla kullakin satamakaupunkinsa, ja Temenavuoriston takana vaelsivat paimentolaiset. Maantieteellisesti paikka muistuttaa muuten Libyaa ja Egyptin puolella olevaa Libyan aavikoksi nimitettyä aluetta, mutta Temenavuoriston kaltaista rannikkoalueen rajaa Libyassa ei ole.

Antiikin kreikkalaiset, esimerkiksi Herodotos, nimittivät Libyaksi Afrikan koko pohjoisrantaa sen ajan Egyptiin asti, ja Libyan ja Egyptin rajana pidettiin Mareotis-järveä, jonka luo Aleksandria myöhemmin perustettiin. Libyassa asui jo yli 3000 vuotta sitten berbereiksi nimitettyä väestöä, joiden puhuma kieli on sukua muinaisessa Egyptissä puhutulle.

Egypti oli vuonna 1075 ennen ajanlaskumme alkua jakautunut papiston hallitsemaan Ylä-Egyptiin ja faaraoiden hallitsemaan Ala-Egyptiin, jonka pääkaupunkina oli Niilin suistoalueella sijaitseva Tanis. Libyalaiset muodostivat jatkuvan uhkan tehdessään hyökkäyksiä Egyptin alueelle. (Autiomaan naapurina oleva Iisip ei muistuta Egyptiä, vaan jotain suurta foinikialaista kauppasiirtokuntaa.)

Merkittävät merikauppaa harjoittavat kansat, varsinkin foinikialaiset, olivat kiinnostuneita Libyan rannikon luonnonsatamista ja käyttivät niitä matkoillaan lännemmäs. Ensimmäisen Afrikan pohjoisrannikolle perustetun foinikialaisen kauppasiirtokunnan perustamisajankohdasta ei ole täyttä varmuutta, mutta aivan varmasti kauppasuhteita oli jo ennen sitä.

Berberit olivat pääosin paimentolaisia, mutta he olivat järjestäytyneet heimoiksi, joita johtivat päälliköt. Heillä oli sotilaseliittiä ja myös poliittisesti kyvykkäitä henkilöitä, koska libyalaistaustaiset henkilöt kohosivat jo noin tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua merkittäviin asemiin Egyptissä, ja ensimmäinen libyalaistaustainen faarao hallitsi vuonna 979-973.

Fiktiivisen Autiomaan asukkailla on paljon yhteistä berberien kanssa. Autiomaan asukkaat tosin ovat tummaihoisempia kuin berberit, mutta sehän on epäolennainen yksityiskohta. Suurempi ero on, että Autiomaan klaanipäälliköt eivät edusta maan alkuperäisiä paimentolaisklaaneja (vaikka ovatkin mielestään oikeutettuja hallitsemaan myös niitä), vaan valloittajia, jotka ovat jakaneet maan keskenään hyötyäkseen sen metallikaivoksista ja edullisesti sijaitsevista satamista,

Kratoon rakennettu Metallin jumalan temppeli ja samaa tyyliä mukailevat autiomaalaisten klaanipäällikköjen palatsit muistuttavat muinaisen Egyptin temppelirakennuksia. Egyptissä merkittävienkin henkilöiden yksityisasunnot tehtiin aurinkokuivatusta tiilestä, joten niitä ei ole säilynyt, mutta Autiomaassa ei ollut pulaa kivestä, vaan kiveä käytettiin myös merkittävien henkilöiden yksityisiin asuntoihin.

Autiomaan kaupungeissa oli runsaasti köyhää väestöä, joka asui ahtaasti ja vaatimattomasti. Temenavuorten eteläpuolella taas asuivat paimentolaiset, jotka olivat sopeuttaneet elämänsä luonnon ankaruuteen.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Miksi ilmaisia e-kirjoja?

E-kirjojen tekeminen ja tarjolla pitäminen ei maksa minulle mitään. Se ei tuota edes paljon vaivaa, sillä kun tiedosto on jo olemassa paperikirjaa varten, tarvitaan vain pientä säätöä ja muutama klikkaus sen muuntamiseksi epub-muotoon.

E-kirjojani on myynnissä myös e-kirjoja kauppaavilla tahoilla. Oletan, että joku kokee ne luotettavampina ja maksaa siitä. Silloinkin hinnat ovat alhaiset, sillä pidän oman osuuteni hyvin pienenä, ja jakelijat lisäävät sitten siihen oman osuutensa.

Ilmaiseksi tarjoamani e-kirjat ovat täysin samoja kuin myynnissä olevat, paitsi että myyjät ovat lisänneet niihin omia suojauksiaan kopioinnin estämiseksi. Minä en siis suojaa kirjoja, ja niitä saa vapaasti kopioida ja levittää yksityiseen käyttöön. (Kaikki tekijänoikeudesta johtuvat rajoitukset ovat tietenkin silti voimassa,)

Ilmaisina e-kirjoina ovat nyt saatavana Vuorileijonan varjo -sarjan osat 1-6. Pääset sivulle, jossa niitä voi ladata, klikkaamalla mitä hyvänsä sivupalkissa olevan kirjan kuvaa.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Homeroksen akhaijit ja Vuorimaan ylemmät

Vuorileijonan varjo -sarjan sankarihahmoista Kareta ja Verraka kuuluvat kansaan, joka muutama sukupolvi aikaisemmin valloitti Vuorimaan. He nimittivät itseään ylemmiksi ja Vuorimaan aikaisempia asukkaita alemmiksi. Näiden ylemmiksi itseään kutsuvien esikuvana ovat Kreikassa yli 3000 vuotta sitten vallinneen mykeneläisen kulttuurin edustajat, joita Homeroksen eepoksissa kutsutaan akhaijeiksi.

Homeroksen Iliaassa kuvattu Troijan sota sijoittuu Kreikan pronssikaudelle, mykeneläisen kulttuurin loppuvaiheisiin. Mykeneläiset olivat tuolloin jo valloittaneet myös Kreetan. Siihen vertautuu, että vuorimaalaiset hyökkäsivät Teran hallintokaudella Sirpiin ja valtasivat sen, mutta toisin kuin Kreetassa sirpiläiset onnistuivat palauttamaan itsenäisyytensä.

Mykeneläiskulttuuri sai nimensä Mykenen kaupungista, jossa Homeroksen mukaan asui Troijan sodassa johtajana toiminut Agamemnon. Otto Mannisen suomennoksen mukaan Agamemnon on "miesten valtias", ja alkutekstin sanan voi suomentaa paitsi valtiaaksi myös kuninkaaksi. Tällaisia valtiaita tai kuninkaita oli akhaijien joukossa useita, mutta Troijan sodassa Agamemnon on kaikkien yläpuolella. Silti muiden tottelevaisuus ei ole ehdotonta, Akhilleuskin kieltäytyy Agamemnonille suututtuaan osallistumasta taisteluihin, ja uhkaa purjehtia kotiinsa. Vuorimaassa kuninkaan valta on samalla tavalla huojuvaa, hänen alaisinaan olevat päälliköt hallitsevat omien linnojensa alueella omia sotajoukkojaan, eikä kuninkaan ole hyvä uhmata ainakaan päällikköjen enemmistön tahtoa.

Vuorimaalaisten päällikköjen linnat ovat paitsi heidän asuntojaan myös kasarmeja, joissa heidän sotilaansa asuvat. Mahdollisen hyökkäyksen varalta ne on varustettu vahvoilla muureilla. Niistä voi saada käsityksen Mykenen linnan raunioiden kuvia tutkimalla. Mykenessä muuten on Leijonaportti, ja sellainen on myös Vuorimaassa Memnon linnassa. (Ja Memnon linnan nimi on kuin lyhennys Mykenen valtiaan Agamemnonin nimestä.) Kuvia löydät sivustolta https://sites.google.com/view/kooranlinnankirjasto/samaan-aikaan-toisaalla

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Homeroksen Kreeta ja Sirpi

Vaikka käytän Vuorileijonan varjo -sarjan fantasiamaailmaan luodun Sirpin eräänä esikuvana Kreetan minolaista kulttuuria, kirjasarjan muu fantasiamaailma on lähempänä sitä aikaa, jolloin Kreetan olivat jo vallanneet mykeneläiset. Mutta tulkitsen Sirpin tilanteen hiukan kuin mykeneläisajan sankareita kuvaava Ilias Kreetan, jonka se liittää selvästi minolaisiin, sillä kreetalaisten johtaja Idomeneus selittää olevansa itsensä Minoksen pojanpoika:

Sill' oli siittämä Zeun näet Minos, valtias Kreetan;
Minos kuulun taas perijäkseen Deukalionin
siitti, ja Deukalion minut, joll' iso hallita kansa
Kreetass' on avarassa;
(Ilias, suomennos Otto Manninen)

Odysseian kuvaus Kreetasta sisältää piirteitä, jotka muistuttavat Sirpiä varsinkin Moirin hallintokauden lopulla ja Tenaan hallintokaudella:

Saari on saartama veen, meren päilyvän vyöttämä Kreetta,
kaunis, viljava maa; on kansaa siell' ylen paljon,
kymment' yhdeksänpä sen kaupungeita on ynnään.
Kirjavin soi sorinoin eri kielet: akhaijeja siell' on,
kreettien siell' oma myös rotu rohkea, siellä kydoonit,
doorien heimoa kolme, pelasgeja aimoja vielä.
(Odysseia, suomennos Otto Manninen)

Kreetan tavoin Sirpikin on monikansallinen, sinne on muuttanut paljon väkeä sekä pohjoisesta Vuorimaasta että eteläisestä Autiomaasta, ja Moirin hallinnon loppuaikoina sinne asutettiin Etelämaasta tulleita erilaisia ryhmiä ja kapralaisia, joita etelämaalaiset eivät lukeneet omaan kansaansa, vaikka samasta maasta tultiinkin.

Kreetan kaupunkien suuri määrä on laskentatavasta johtuva, ilmeisesti kaupungeiksi on kutsuttu hyvin pienehköjäkin keskittymiä. Sirpissä on viisi keskuspaikkaa, joita nimitetään kyliksi, mutta niihin kuuluu kylän keskustan lisäksi suuri määrä ympärillä olevia asutuskerääntymiä. Minolaisen Kreetan ja Moirin ajan Sirpin asukasmäärät tuskin poikkeavat kovin paljon toisistaan, sillä Iliaan laivaluettelossa Kreetasta kerrotaan:

Johtaja Kreetan miesten ol' Idomeneus jalopeitsi,
mink' oli Knosos siellä ja Gortyn korkeamuuri,
Lyktos, Miletos sekä valkearinne Lykastos
kasvanut urhoja, kansava myös Rhytion sekä Faistos,
tai satakaupungin mitä saaren muut oli kansaa;
Idomeneus jalopeitsipä näill' oli johtajanaan ja
Meriones, miessurmaisen väkivertoja Areen;
nuo kera kahdeksan tuli kymmenen tummavan haahden.
(Ilias, suomennos Otto Manninen)

Yhteen tuon ajan laivaan sopi noin 120 sotilasta. Kahdeksankymmentä laivaa kuljetti siis noin 9600 sotilasta. Moiri taas pystyi tuomaan Sirpistä Autiomaan sotaan noin 10.000 sotilasta, joten väestöpohja lienee ollut samankaltainen, olivathan sekä Troijan sota että Autiomaan sota merkittäviä kamppailuja, joihin osapuolet panostivat niin paljon kuin suinkin pystyivät.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Samaan aikaan toisaalla

Sirpi ei ole Kreeta, mutta noilla saarilla on paljon yhteistä, sillä pidin Sirpiä hahmotellessani esikuvanani Kreetaa ja siellä vallinnutta minolaista kulttuuria. Sirpillä oli kyllä muitakin esikuvia, Korfu ja Kypros saivat antaa sille piirteitään, ja erityisen paljon Sirpi sai vaikutteita Homeroksen Odysseian kuvitteellisesta faiaakkien saaresta.

Vuorileijonan varjo -sarjan tapahtumat sijoittuvat ajallisesti vaiheeseen, jolloin minolaisena kulttuurina tunnettu kausi oli äskettäin päättynyt, ja Kreikasta tulleet mykeneläisen kulttuurin edustajat olivat vallanneet Kreetan. En kuitenkaan muotoile Sirpin ja Vuorimaan vaiheita historiallisten faktojen mukaiseksi, vaikka niillä onkin väljiä yhtymäkohtia fiktiivisiin tapahtumiin.

Sirpi on aluksi rauhallinen saari, jota muun maailman muutokset ovat hipaisseet vain kaupankäynnin yhteydessä. Sen kulttuuri muistuttaa faiaakkien ystävällistä ja rauhanomaista elämää. Kooran linnan esikuvaksi tuli Kreetan etelärannalla sijaitseva minolaisaikainen Faistos, vaikka mukana onkin vaikutelmia myös Knossoksesta, joka on saaren pohjoisrannalla niin kuin Kooran linna sijaitsee Sirpissä.

Faistoksen satama oli nimeltään Mátala, ja mytologiassa se on paikka, jonne Zeus valkoisen sonnin hahmossa kuljetti Foinikiasta ryöstämänsä Europen. (Mátala on ollut aikoinaan myös hippien suosima, eikä hippikulttuuri kaikessa ollut kovin kaukana ystävällisistä faiaakeista.) En siis mitenkään voinut vastustaa, vaan Kooran linnan luona oleva kylä ja sen satama saivat nimekseen Matala.

Mutta nyt varsinaiseen asiaan. Koska Kooran linnasta ja sen ympäristöstä ei ole edes raunioita nähtävänä, Wikimedia Commonsista otetut kuvat Kreetan Faistoksesta ja Knossoksesta ehkä auttavat kuvittelemaan, miltä se näytti. Olen lisännyt Kooran linnan kirjastosta sivustolle osion "Samaan aikaan toisaalla", jossa niitä on nähtävänä. Linkki sinne: https://sites.google.com/view/kooranlinnankirjasto/samaan-aikaan-toisaalla