tiistai 29. marraskuuta 2016

Ohjeita omakustanteen tekijälle 3: painovalmis

Kun taitto ja kansi on tehty, pitää vielä varmistaa, että ne painetaan sellaisina kuin on tarkoitus. Sitä varten ne muunnetaan PDF-muotoon. Mikä hyvänsä PDF ei käy, niin kuin erehdyin aluksi luulemaan. Käyttämäni kirjapaino kuitenkin kelpuutti sen ja siellä tehtiin ilman lisämaksua ne muutokset, mitä tarvittiin.

Todella painovalmiin PDF:n tekeminen ei onnistu ilmaisohjelmilla. Minulle suositeltiin Adobe Acrobatin maksullista versiota, ja sillähän se onnistuu, kun ensin opettelee aika mutkikkaan käytön, ja kyselee vielä julkaisijan tai kirjapainon toivomat asetukset. Mutta myös Type & Tell, joka on julkaissut viimeisimmät kirjani ja opasti minua tuon ohjelman käytössä, oli valmis pientä lisämaksua vastaan muuntamaan tavallisen PDF:n tuohon vaadittuun muotoon.

Kannattaa kuitenkin aina tilata näytekappale ennen kuin hyväksyy kirjan painettavaksi. Kaikenlaisia pieniä yllätyksiä voi tulla, ja tuosta näytekappaleestahan ne sitten paljastuvat, ja ne voi korjata.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Ohjeita omakustanteen tekijälle 2: kirjan kansi

Kannen suunnitteluun on olemassa paljon ohjelmia, useimmat maksullisia, mutta jokunen maksutonkin. Minä olen tehnyt omien kirjojeni kannet varsin yksinkertaisella ohjelmalla, Microsoft Officen Publisherilla.

Kannen suunnittelussa on tiedettävä kirjan formaatin lisäksi selän leveys. Se riippuu paperilaadusta, ja julkaisupalvelu tai kirjapaino antaa paperilaadun päättämisen jälkeen ohjeet sen laskemiseksi. Sen jälkeen luodaan Publisheriin sivu, jonka mitat saadaan pehmeäkantisessa kirjassa kertomalla kirjan sivun leveys kahdella, lisäämällä siihen selän leveys ja molempiin reunoihin 0,5 cm leikkausvara. Korkeus on kirjan sivun korkeus + 2 x 0,5 cm leikkausvara. (Kovakantisia kirjoja varten on omat mittansa, joissa huomioidaan myös käänne, ja kansipapereissa liepeet.)

Suunnittelun helpottamiseksi kannattaa käyttää apuviivoja, joiden avulla pysyy selvillä selän ja leikkausvarojen paikoista. Lisäksi myös pehmeäkantisissa kirjoissa on usein selän vieressä taive. Jos haluaa asetella jotain kannen "keskelle", keskikohta kannattaa mitata taipeesta ulkoreunaan, silloin vaikutelma on parempi kuin kannen reunasta ulkoreunaan mitattuna. Kannelle voi sitten valita haluamansa värimaailman ja siitä mieleisensä taustavärin.

Etukanteen tulee tekijän nimi, kirjan nimi ja kansikuva, joka voi täyttää koko sivun, jolloin tekstit tulevat sen päälle, tai vain osan sivusta, kuten minä olen Vuorileijonan varjo -sarjassa asian ratkaissut. Kätevintä on käyttää itse otettua valokuvaa, jolloin tekijänoikeuskin on itsestäänselvyys. (Painettavan kuvan tarkkuus pitää olla 300 dpi. Tuo tarkkuus taas riippuu siitä, minkä kokoisena kuva tulostetaan. Tavallisessa, hyvälaatuisessa valokuvassa tarkkuus yleensä riittää kirjan kannen kokoiseen kuvaan, mutta tarkkuutta voi myös säätää. Minä olen tehnyt sitä GIMP-kuvankäsittelyohjelmalla.) Tekstien värit ja fontit kannattaa valita huolella ja kokeilla monia (mutta ottaa kuitenkin lopulta ne yksinkertaiset ja levolliset).

Kirjan selkään tulee tekijän nimi ja kirjan nimi, selkeästi ja mielellään samalla tyylillä kuin etukannessa.

Takakannessa on ylhäällä takansiteksti, kuinkas muuten. Alhaalla on EAN-koodi, joka tehdään ISBN-numeron pohjalta. (Sen on oltava riittävän kookas, leveys n. 4 cm, ja valkoisella pohjalla.) Netistä löytyy ilmaisia muuntajia.


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Ohjeita omakustanteen tekijälle 1: taitto

Käsikirjoituksen muokkaaminen kirjapainoa varten alkaa tekstin taittamisesta. Siihen on olemassa monenlaisia ohjelmia, sekä maksullisia että jokunen maksutonkin. Taittaminen onnistuu kuitenkin varsin hyvin myös samalla tekstinkäsittelyohjelmalla, jolla käsikirjoitus on tehty. Minä olen taittanut julkaisemani kirjat Wordilla.

Taitto alkaa siitä, että päätetään formaatti eli kirjan koko. Minä olen käyttänyt (varsin mielikuvituksettomasti) kokoa A5, jossa sivun korkeus on 21 cm ja leveys 14,8 cm. Lisäksi olen tehnyt joitakin pokkareita, joissa korkeus on 17,8 cm ja leveys 11 cm. Taittoa aloitettaessa määritellään paperin koko kuitenkin niin, että kaikkiin reunoihin lisätään leikkausvaraa 0,5 cm, eli A5-kokoista kirjaa taitettaessa paperin koko on 22 x 15,8 cm.

Seuraavaksi päätetään, miten teksti asetellaan sivuille. Se tapahtuu valitsemalla ensin peilikuvareunukset, ja sitten tekstin etäisyys reunoista (muistaen ottaa huomioon, että joka reunassa on tuo 0,5 cm, joka leikkautuu pois). Itse käytän mielelläni aika suurta reunusta tekstin sisäreunassa, mutta vähempikin riittää. Määritellään sivunumeron paikka, joka on makuasia. Itse tapaan laittaa sen alareunaan keskelle.

Kirjan varsinainen teksti alkaa sivulta 5, tai myöhemmin, jos on omistuksia ja kiitoksia yms. Myös sivunumerointi alkaa vasta siitä, mistä kirjan tekstikin, kirjan esilehdet jätetään numeroimatta. (Sen takia on Wordissa merkittävä osien raja esilehtien ja varsinaisen tekstin väliin, jolloin niissä voi olla erilainen numerointi.) Ensimmäinen sivu on joko tyhjä tai siihen voi laittaa kirjan nimen pienellä tekstillä, yleensä ulkoreunan tuntumaan. Toinen sivu on tyhjä, ja kolmannelle tulee tekijän nimi ja kirjan nimi mahdollisimman tyylikkäästi mutta selkeästi. Neljännen sivun alareunaan tulee copyright-merkintä ja ISBN.

Tekstin fontti kannattaa valita niin, että se on selkeä ja lukukelpoinen. Minä käytän Times New Romania ja yleensä pistekokoa 11. Rivivälinä minulla on silloin täsmälleen 15 pt, tuo täsmälleen sitä varten, että tekstit osuisivat sivun molemmilla puolilla samaan kohtaan, jolloin lievän läpinäkyvyyden haitta vähenee. Teksti tasataan molempiin reunoihin ja tavutetaan. Uudet kappaleet aloitetaan sisennyksellä, mutta luvun ensimmäisestä kappaleesta sisennys jätetään pois. Uusi luku myös aloitetaan hiukan muita sivuja alempaa.

Pieniä nippeliasioita sitten jää vielä ratkaistavaksi, joten taitto kannattaa lukea läpi huolellisesti ja varmistaa, että esimerkiksi repliikkiviiva ei jää rivin loppuun. Ja Wordin harmillinen ominaisuus on, että se ei suostu jättämään tavuviivaa sivun loppuun, vaan sivujen pysymistä saman kokoisina joutuu säätämään käsityönä.




torstai 24. marraskuuta 2016

Politiikkaa

Kirjailija voi luoda fantasiakirjoihinsa yhteiskuntia, joiden avulla hän kuvaa erilaisia poliittisia järjestelmiä. Muutaman tuhannen vuoden takaisessa menneisyydessä laajamittainen demokratia kuitenkin olisi ollut lähes mahdoton toteuttaa, koska se edellyttää tiedon joustavaa saavutettavuutta ja mahdollisuutta kokoontua yhteiseen päätöksentekoon. Niinpä jopa eräänlaiseksi ihanneyhteiskunnaksi luomassani Sirpissäkin on yksinvaltias, mutta hän on kansan valitsema, ja hänen toimintaansa rajoittavat Sirpin lait, joita vain kansankokous voi muuttaa.

Demokratia on luultavasti paras mahdollinen poliittinen järjestelmä, mutta silläkin on heikkoutensa, jotka jo Platon kuvasi sellaisina kuin ne olivat Ateenassa. Kansa oli helppo johdatella tekemään toinen toistaan kamalampia päätöksiä. Siihen tarvittiin vain taitava puhuja, joka esitti kansankokoukselle asiat kaiken ammattitaitonsa mukaan, vetoamalla ihmisten ennakkoluuloihin ja ennen kaikkea heidän tunteisiinsa. Kansanvaltaa käyttivät siis tosiasiassa Ateenan rikkaat ylimykset, joilla oli varaa palkata parhaat puhujat. Nykyisin sama asia hoidetaan tiedotusvälineiden kautta.

Yksinvallan ongelma on ensinnäkin se, että hallitsija ei välttämättä ole se valtakunnan viisain ihminen, ja toiseksi valtaan liittyy aina kiusaus vallan väärinkäyttöön, eikä ole niin pientä tai suurta valtaa, etteikö vallassa oleva siihen lankeaisi. Valtaa pitäisi käyttää maltillisesti ja antaa ihmisten päättää omista asioistaan aina kun se suinkin on mahdollista. Mutta on aivan liian inhimillistä luulla tietävänsä oikeat ratkaisut paremmin kuin kukaan muu.

Tekeillä olevassa kirjassa Sirpin hallitsija pyrkii ratkaisemaan ongelmaa keräämällä tuekseen neuvoston. Mutta se on koottava viisaasti ja sen valtaa on rajattava, ettei päädyttäisi harvainvaltaan. Sehän on se, mitä Platonkin piti kaikkein pahimpana: pieni osa väestöstä valvoo omia etujaan enemmistön tilanteesta välittämättä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Taas kerran siitä mitä en haluaisi tietää

Olen aikaisemmissakin kirjoissani silloin tällöin joutunut tilanteeseen, että minun on kirjoitettava asioista, joista en oikeastaan haluaisi tietää, ja joita en haluaisi ajatella. Tietyt asiat on kuvattava rehellisesti, eikä saa antaa käsitystä, että jokin paha on harmitonta.

Väkivallan seuraukset pitää kuvata. Ei saa antaa käsitystä, että sota olisi mukavaa leikkiä. Haavoittuminen on tuskallista ja kuolema lopullista, vaikka sen aiheuttaisi kirjan sankari, joka saa teoistaan kiitosta ja ihailua.

Tällä kertaa kysymys on vallattuun linnaan vangeiksi jääneistä ihmisistä. Tässäkin tapauksessa toteutuvat tavanomaiset ratkaisut. Jos orjiksi myymisen tai lunnaiden vaatimisen mahdollisuutta ei ole, hyödyttömät ja vaarattomat, kuten pikkulapset, vanhukset ja vammaiset joko surmataan tai heitetään ulos. Asekuntoiset miehet surmataan, koska heistä olisi vaaraa vankeina, eikä heitä kannata päästää liittymään vihollisen joukkoihin. Henkiin jätetään naisia ja mahdollisesti myös kumpaakin sukupuolta olevia varttuneempia lapsia, jotka pakotetaan alistumaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

En usko, että ikävien asioiden yksityiskohtaista esittelyä tarvitaan, lukija ymmärtää varmasti naisten ja lasten kärsimykset ilman sitäkin. Kuvaan siis tilannetta vain siinä vaiheessa, jolloin seitsemän eri-ikäistä naista ja yksi neljätoistavuotias poika vapautetaan vankeudesta. Mutta noiden parin sivun kirjoittaminen on vienyt minulta päiväkausia, ja aina välillä olen joutunut keskeyttämään, sillä lähes jokainen lause pakottaa miettimään. Mitä hän tunsi? Miten hänen elämänsä jatkuu? Ja ennen kaikkea: miten häntä voisi auttaa irtautumaan pahoista muistoista ja luottamaan taas elämään ja ihmisiin?

Enhän minä pysty noihin kysymyksiin vastaamaan, mutta en voi silti olla tuomatta niitä esiin. Meillä ei ole oikeutta olla tietämättä, että sellaista tapahtuu, eikä vain fantasiassa tai kauan sitten, vaan edelleen ja todellisuudessa, jossa elämme.

torstai 17. marraskuuta 2016

Feminismistä, kaiken uhallakin

Feminismi on aihe, josta keskustellessa aina suututtaa jonkun ja saa kuulla olevansa väärässä, olipa sitten puolesta tai vastaan. Eikä auta edes se, että ei ota kantaa, sillä se vasta suututtaakin. Yksiselitteistä kantaa on kuitenkin mahdoton ottaa, sillä feminismiä on niin monenlaista, ja feminismiä kannattavien tai vastustavien käsitykset siitä, mitä he kannattavat tai vastustavat, saavat suunnilleen kaikki mahdolliset ulottuvuudet maan ja taivaan välillä.

Vuorileijonan varjo -sarjassa on yksi henkilö, jonka lukijat usein tulkitsevat feministiksi, ja tavallaan hän onkin sitä. Hän on Lis, jonka feminismiä kuitenkin värittää vaistomainen usko siihen, että naiset ovat tärkeissä asioissa kyvykkäämpiä kuin miehet, joiden harkintakykyä varsinkin poikaiän jälkeen ja ennen vanhuuden tyyntymisvaihetta heikentävät taistelunhalu ja innostus parittelukumppanien etsimiseen.

Malee ei koe sukupuolta kovin tärkeänä asiana, vaikka keskittyykin "naisellisesti" mielellään kodinhoitoon ja rentoutuu tekemällä koruompelutöitä. Kun Kratossa on nälänhätä ja kansa kapinoi, Malee toteaa kuitenkin valtaa pitävien miesten käyttäneen keinonsa loppuun. Hän ottaa vallan itselleen ja ryhtyy käyttämään omia keinojaan jakaen valtion viimeisillä varoilla kansalle hätäapua.

Alistavaa patriarkaattia kirjasarjasta ei löydy, vaikka useimmissa paikoissa hallitsevatkin miehet, ja heillä on enemmän tai vähemmän naisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Tärkeimmät erot eivät missään liity sukupuoleen, vaan rikkauteen ja köyhyyteen.

Ennakkoluuloja ei muuten ole vain miehillä naisia kohtaan, vaan myös naisilla miehiä kohtaan. Ja erilaisuus missä muussa asiassa hyvänsä johtaa usein ennakkoluuloihin. Kansallisuus, etninen ryhmä, vammaisuus, poliittinen tai uskonnollinen kanta voi johtaa syrjintään. Ei jako miehiin ja naisiin ole ainoa mahdollinen jaottelu, ja monissa muissa jaoissa molempia sukupuolia on eri puolilla rajalinjaa.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Edistyy, edistyy

Olen nyt lähestymässä uuden käsikirjoituksen puoliväliä. Olen pysynyt suunnilleen itselleni asettamassani aikataulussa. Sitä hidastaa kuitenkin hiukan se, että en ole tällä kertaa tehnyt kovin tarkkaa suunnitelmaa siitä, miten rakennan juonen. Olen siksi joutunut välillä palaamaan taaksepäin ja muuttamaan asioita ja tapahtumia, että ne sopisivat siihen, miten olen päättänyt edetä.

Rakenteellinen jako kirjassa on aika selkeä. Alkuosuus tapahtuu Sirpissä, sitten siirrytään Vuorimaahan, ja lopulta ollaan taas Sirpissä. Mutta siihen se selkeys sitten loppuukin. Erilaisia sivujuonia tarjoutuu niin runsaasti, että joudun varmaan karsimaan niitä. Ja sekin alkaa olla selvää, että tämä ei vielä ole päätösosa. Joitakin sivujuonia voi siis ulottaa seuraavaan osaan asti, että tapahtumia ei tarvitse vyöryttää liian tiheää tahtia.

Tavoitteenani on edelleen kirjoittaa käsikirjoituksen ensimmäinen versio jouluun mennessä. Mutta voi siitä vielä jäädä jotain naputeltavaa jouluksikin, sillä me vietämme kotijoulua, ja kirjoittamista en ole koskaan kokenut työnä, se on minun tapani viihtyä ja rentoutua.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Vaikeat käsitteet uskonto, usko ja Jumala

Fantasian kirjoittamisen yksi merkittävä etu on, että siinä myös uskonnot ovat sepitettyjä, eivätkä siis loukkaa minkään tosielämän uskonnon omaksuneita. Silti aihe on vaikea, sillä ihmiset suhtautuvat uskontoon ja uskoon liittyviin asioihin hyvin tunneperäisesti, ja heillä on usein ehdottomia ja joustamattomia käsityksiä. Järkevää keskustelua vaikeuttaa myös se, että käsitteitä ei määritellä.

Ensimmäiseksi pitäisi erottaa toisistaan käsitteet uskonto ja usko.

Uskonto on ihmisten luoma ja ylläpitämä järjestelmä, vaikka sen ajatellaankin perustuvan tavalla tai toisella Jumalalta tai jumalilta tulleeseen ilmoitukseen.

Usko on ihmisen henkilökohtainen vakaumus, jonka hän usein muotoilee jonkin tuntemansa uskonnollisen järjestelmän pohjalta, mutta sen perustana on vaistomainen tunne siitä, mikä on hyvää ja oikein. Siihen ei tarvitse sisältyä uskoa mihinkään yliluonnolliseen.

Pitäisi määritellä myös, mitä tarkoittaa se, mitä uskontojen kielessä nimitetään Jumalaksi tai jumaliksi.

Vain lapsi ja lapsenuskoinen saattaa kuvitella, että Jumala on jokin yliluonnollinen olento, joka hoitelee maailman asioita. Uskonnot selittävät Jumalaa myytin keinoin, koska Jumala on selittämätön, josta emme voi tietää kuin aavistuksen. Useimmissa uskonnoissa Jumala tarkoittaa samaa kuin perimmäinen Totuus, Hyvyys ja Oikeudenmukaisuus. Minun henkilökohtaisessa uskossani Jumala kiteytyy käsitteeseen Rakkaus, ja tuo Rakkaus ulottuu kaikkialle ja kaikkeen.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Kissa taas kerran

Kreikassa ei 3000 vuotta sitten ollut kissoja, joten niitä ei Vuorileijonan varjo -sarjassa ole myöskään Vuorimaassa. Sirpiinkin ensimmäiset kissat on tuotu vasta äskettäin. Kirjoitin juuri lukua, jossa Dotar istuu Kooran linnan pääoven vieressä olevalla kivisellä penkillä ja leikittää kissaa heittelemällä käpyjä, joita on pudonnut pihalla kasvavista puista. Sitten tulee sotilas hakemaan Dotaria tärkeään neuvotteluun, jossa mukana on myös vuorimaalainen korkea-arvoinen päällikkö Kimmi. Neuvotteluhuoneessa ei ole tuolia Dotarille, ja mennessään hakemaan sitä Verraka on vähällä kompastua kissaan, joka naukaisee vihaisesti.

– Tuliko tuo minun mukanani? Dotar ihmetteli.

– Kissat pitävät sinusta, Raino huomautti. – Isosaarellahan sitä pidettiin merkkinä siitä, että olet noita.

– Onko tuo kissa? Kimmi ihmetteli. – En ole koskaan nähnyt sellaista. Voiko sitä koskea?

– Se on kesy, sen voi nostaa syliin, Raino sanoi. – Mutta älä tee äkillisiä liikkeitä. Jos se pelästyy, se raapaisee, ja sillä on terävät kynnet.

Kimmi ojensi kätensä ja silitti kissaa varovaisesti. Kissa nojautui tyytyväisenä hänen käteensä.

Verraka palasi tuoden mukanaan tuolin ja kysyi: – Käynkö viemässä kissan ulos?

– Minua ei haittaa, vaikka se olisi täällä, Kimmi sanoi. – Mutta aiheuttaako se sotkua?

– Se on yleensä sisäsiisti, Dotar sanoi. – Ulos halutessaan se osaa pyytää sitä. Autiomaassa kissoja oli jopa Äitijumalan temppeleissä.

Tuollaiset pienet asiat ovat mukavia tekstin elävöittäjiä, mutta on myös hauska leikitellä ajatuksella, mikä kenellekin on uutta, outoa ja eksoottista.