sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Iloinen aasi vai villiaasi?

Olen edistynyt käsikirjoituksen ensimmäisen version kirjoittamisessa suunnitelmani mukaan. En tässä vaiheessa mieti yksityiskohtia kovin tarkkaan, ja kun kirjan nuoret päättävät poiketa paikalliseen kapakkaan (ikärajojahan ei Sirpissä ole, mutta jokaisen kapakoitsijan harkinta yleensä toimii sen suhteen, mitä ja kenelle tarjoillaan) jätin kapakan nimettömäksi. Myöhemmin huomasin kuitenkin tarvitsevani sille nimen, kun Rainon pitää lähettää järjestyksen valvoja juuri tuohon paikkaan.

Tuollaisessa tilanteessa pyydän usein Tarmolta apua. Hän kuunteli kirjaa, ja keskeytin vaatien: "Keksi kapakalle joku hyvä nimi."

"En minä nyt noin vain sellaista keksi", Tarmo vastusteli.

"Kapakan nimi voi tulla mistä vain", sanoin. "Isännän nimestä, tai jostain sen luona kasvavasta puusta, tai vaikka isännän aasista."

"Aasithan mylvivät", Tarmo huomautti.

"Se kapakka on laivamiesten erityissuosiossa, ja siellä on usein levottomuuksia", sanoin. "Kyllä siellä mylvitäänkin."

"Iloisen aasin kapakka", Tarmo ehdotti.

Se on siis toistaiseksi Iloisen aasin kapakka. Vai olisiko Villiaasin kapakka parempi?

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Väärinkäsityksiä

Tiedättehän ne kirjat, joissa juonta pitkitetään sillä, että henkilöiden välillä on jatkuvia väärinkäsityksiä. Jos kysymyksessä on dekkari, asia on juuri selviämäisillään, mutta sitten puhelin soi tai jostain muusta syystä tulee keskeytys, ja ratkaiseva vihje jää saamatta. Tai jos kerrotaan rakkaussuhteesta, rakastavaiset tulkitsevat toisiaan väärin, ja asiat mutkistuvat ja pitkistyvät.

Useimmiten syynä ei suinkaan ole se, että juonta syvennettäisiin tai ihmisten kuvausta lavennettaisiin tai lisättäisiin jännitystä. Tavallisin syy on, että kirjailija huomaa kirjan jäävän liian lyhyeksi, jos hän kertoo vain sen, mitä on suunnitellut kertovansa. Silloin pitää lisätä jotain, ja tavallisin tapa pitkittää taitaa olla se, että lisätään juoneen teennäisiä kiemuroita.

Mistä tiedän? Olenko itse syyllistynyt siihen? No, jos olen, niin ainakaan en tunnusta. Ja vakavasti puhuen, olen pyrkinyt välttämään sitä houkutusta. Jos kirja tarvitsee lihottamista, parempi tapa on vaikka solmia päätarinan oheen sivutarina tai useampikin.

Tuo tuli mieleeni, koska tekeillä olevassa kirjassa Rainon ja Tenaan ystävyys on rakoillut, sillä he eivät ole ymmärtäneet toistensa käytöstä. He onnistuvat kuitenkin puhumaan keskenään ja selvittämään asiat. Menetän siis monenmonta mahdollisuutta pitkittää kirjaa sillä, että väärinymmärrykset vain jatkuvat ja jatkuvat. Mutta ei huolta, tilalle tulee paljon mielenkiintoisempia asioita.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Taistelijaksi syntynyt

Olen taas miettinyt Karetan luonnekuvaa. Hän on Vuorileijonan varjo -sarjassa perussankari, johon kiteytyvät sekä sankaruuden valo- että varjopuolet. Näin hänet kuvataan sarjan alussa, viisitoistavuotiaana, jolloin hänet tunnetaan vasta nimellä Kare:

Kare tunsi syntyneensä taistelemaan. Hänen ulkonäöstäänkin näki hänen miehistyessään yhä selvemmin, että hän kuului Vuorimaan ylempiin, joiden parissa pojat lähes poikkeuksetta kasvatettiin sotilaiksi. Hän oli varma siitä, että hänen kohtalonsa liittyi heihin. Hän ei kuitenkaan halunnut olla yhteistyössä nykyisen kuninkaan ja hänen tukijoittensa kanssa. He olivat julistaneet Vuorimaan jumalaksi Sodanjumalan, joka antoi voittajan kohdella voitettua niin kuin tahtoi. Sitä ennen oli noudatettu Ukkosjumalan oikeutta, jonka mukaan vahvemman velvollisuus oli auttaa ja suojella heikompaa. Vuorimaassa oli edelleen niitä, jotka halusivat palauttaa aikaisemman, oikeudenmukaisemman hallinnon. Joskus hän löytäisi heidät ja kuuluisi heihin.

Karetan myöhemmät vaiheet tuovat esiin voimankäyttöön perustuvan sankaruuden ristiriidat. Kirjoitin juuri kohtauksen, jossa Raino kysyy isältään Verrakalta, oliko Kareta hyvä hallitsija. Verraka vastaa:

Ei hän kovin hyvä ollut. Hän yritti parhaansa, mutta hän oli huono neuvottelija, ja hän päätti herkästi käyttää väkivaltaa pakottaakseen vastustajat tottelemaan. Useimmiten minun tehtäväkseni jäi päätöksen toteuttaminen. Tein sen, koska tiesin, että Karetan vastustajat olisivat olleet vielä huonompia hallitsijoita kuin Kareta oli. Sitten lopulta en enää jaksanut. Jätin asemani alipäällikölleni Rotaalle, ja tulin Oosan kanssa tänne Sirpiin.

Verrakallakin on sankarimaine, mutta hän on joutunut taistelijaksi, koska vaihtoehtoja ei tuntunut olevan tarjolla, ja hänen voimansa ja kiivautensa ovat tehneet hänestä pelätyn. Verraka ei koe iloa maineestaan, vaan häntä vaivaavat syyllisyydentunteet, joista Karetakaan toki ei ole täysin vapaa.

Mutta tällaista siis pohdin tällä hetkellä, kun 22 liuskaa uutta kirjaa on kirjoitettu.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Aloitettu on

Olen kirjoittanut ensimmäisen luvun uuteen kirjaan, jonka työnimenä on Raudanluja. Alussa on aina hankaluutena, että lukija ei ehkä tunne kirjasarjan aikaisempia osia, joten on kirjoitettava sellaistakin, mikä on ne lukeneille tuttua. Mutta tässä nyt pätkä ihan alusta:

Raino pysähtyi kynnykselle. Kooran linnan kirjaston raskas tammiovi oli auki, niin kuin se tapasi päivisin olla. Kirjastossa oli hämärää, sillä pienistä ikkunoista tuli vain vähän valoa. Raino katsoi isäänsä Verrakaa, joka istui kirjastosalissa, mistä hänet useimmiten löysi tähän aikaan. Verrakalla oli työhuone kirjaston perällä, mutta hän meni sinne vain halutessaan lukea tai kirjoittaa jotain ilman häiriötä, ja joskus hän vetäytyi sinne jonkun kanssa, joka halusi kahdenkeskistä keskustelua. Jos Verraka oli työhuoneessaan, hänen luokseen sopi mennä vain tärkeästä syystä. Jos hän oli kirjaston yleisellä puolella, häntä sai puhutella vapaasti, vaikka hän olisi ollut parhaillaan lukemassa tai kirjoittamassa. Hän ei häiriintynyt keskeytyksestä, ja syventyi sen jälkeen taas vaivattomasti siihen, mitä oli ollut tekemässä.

Kirjastossa oli nyt hiljaista, mutta Raino tiesi, että Verraka saattoi keskittyä lukemaan ja kirjoittamaan, vaikka ympärillä olisi ollut paljonkin hälinää. Verraka arveli sen johtuvan siitä, että hän oli saanut jo nuorena sotilaskoulutuksen ja viettänyt suurimman osan ajastaan miesjoukkojen seassa. Lukemiseen ja kirjoittamiseen ei ollut rauhaa, vaan se oli opittava tekemään häiriöstä välittämättä. Hän oli pian kohonnut päällystötehtäviin ja lopulta Vuorimaan armeijan ylipäälliköksi. Silloin oli pystyttävä nopeasti jättämään muut asiat sivuun, hoidettava välitöntä toimintaa vaativa tilanne, ja palattava taas siihen, mikä oli jäänyt kesken.

Verraka oli selin oveen. Hän oli heittänyt viittansa tuolin selustalle ja nojasi vasenta kyynärpäätään pöytään. Kevyt paita jätti paljaaksi käsivarren, joka oli pitkä ja hoikka. Katsoessaan sitä Raino muisti, miltä isän hartiat ja käsivarret olivat näyttäneet ennen hänen haavoittumistaan, joka oli vienyt hänen voimansa ja kuihduttanut mahtavat lihakset. Nyt käsivarsi näytti liikuttavan voimattomalta, sillä iho ei ollut edes viidessä vuodessa sopeutunut uuteen tilanteeseen, vaan riippui kuin liian iso vaate.

Raino karkotti nopeasti säälivät ajatukset. Isä oli terve, eikä hän tuntunut kaipaavan kadonneita voimiaan. Hän oli jo pitkään ennen niiden menettämistä luopunut sotilasurasta ja keskittynyt tutkimaan Kooran linnan kirjaston sisältöä. Siinä ohessa hän opetti halukkaille lukutaitoa ja keskusteli mielellään niin luetun sisällöstä kuin muustakin, mistä hänen mielipidettään kysyttiin. Sirpiläiset nimittivät häntä opettajaksi, mutta häneltä pyysivät neuvoja myös henkilöt, joita ei sopinut kutsua oppilaiksi. Eräs heistä oli Sirpin hallitsija Moiri.

torstai 6. lokakuuta 2016

Aikataulu

En yleensä laadi mitään aikataulua, minkä mukaan kirjoittaisin. Kun muutuin palkkatyön ohella kirjoittavasta päätoimiseksi kirjailijaksi, kirjoitin silloin, kun siihen oli kunnolla aikaa ja halua. Aikaa ja halua taas oli niin usein, että minulla tapasi olla käsikirjoitus valmiina kauan ennen kuin kustantaja sitä kaipasi. Vain kerran kävi toisin.

Olin mielestäni jo lopettanut Karistolle kirjoittamani nuortenkirjasarjan 4x. Karisto oli kuitenkin ilmoittanut uuden osan ilmestymisestä ja sitä oli jo ennakkomarkkinoitukin minun tietämättäni. Kun kustannustoimittaja alkoi kärsimättömästi kysellä, missä käsikirjoitus viipyy, olisin tietenkin voinut sanoa, että ei sellaista ole, ja siivotkaa sotkunne. Kirjasta ei ollut olemassa minkäänlaista sopimusta. Mutta sitten hellyin ja lupasin kirjoittaa sen. Neljä päivää siihen meni, 25 liuskaa tekstiä päivässä, ja "4x ja vapaa keihäs" oli valmis lähetettäväksi heille.

Kirjoittamisvauhti ei ollut mitään tavatonta, kirjoitin usein tuollaisen seikkailutarinan noin viikossa, eikä sitä sitten juuri tarvinnut korjailla. Ei sillä tavalla mitään suurta kirjallisuutta syntynyt, mutta ei se ollut tarkoituskaan. Ne tehtiin lukijoille, jotka halusivat rentoutua seikkailuviihteen parissa. (Ja tietenkin ujutin mukaan kaikenlaista sellaista, jota halusin lukijoiden mietittäväksi ujuttaa, mutta se sujui siinä ohessa.)

Vaativammat kirjat tein ja teen toisin. Niissä tuo koko tarinan kirjoittaminen on vain ensimmäinen vaihe, ja sekin edellyttää suunnittelua ja pohjatyötä, ja vie aikaa. Sitten tulee vaihe, jolloin sekä minä että Tarmo käymme läpi sitä, mitä on kirjoitettu, ja teemme poistoja ja lisäyksiä. Uudistettu käsikirjoitus käydään samalla tavalla läpi kahdesti ja ehkä useamminkin. Vasta sitten tulee kielentarkistus ja oikoluku.

Nyt tein aikataulun Vuorileijonan varjo -sarjan yhdeksännen osan kirjoittamisen ensimmäistä vaihetta varten. Arvio käsikirjoituksen laajuudesta on, että se on suunnilleen samaa kokoa kuin Talvisateet, eli 330 normaaliliuskaa (joka on 2000 merkkiä välilyönnit mukaan lukien). Minun nykyisin käyttämässäni asettelussa se on noin 250 liuskaa. Aion saada ne valmiiksi ennen joulua eli noin kymmenessä viikossa. Se olisi 25 liuskaa viikossa.

En aio pitää tiukasti kiinni suunnitelmasta, se on vain jonkinlainen kehys sille, miten pyrin edistymään. Varmasti tulen kirjoittamaan joinakin viikkoina paljon enemmän, ja vastaavasti ehkä toisinaan vähemmän.

Onneksi olen täysin vapaa muuttamaan aikataulua.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Pronssikaudesta rautakauteen

Olen selvitellyt, miksi ja milloin rauta alkoi tulla aseiden ja työkalujen valmistuksessa tärkeämmäksi kuin pronssi. Tai oikeastaan kysymys pitäisi muotoilla niin, että miksi ei heti huomattu, miten hyvä materiaali rauta on niihin tarkoituksiin. Ja vastaus siihen on, että rautaa oli luonnossa pelkistetyssä muodossaan vain meteoriittien jäänteissä. Erilaisiin kiviaineisiin sitoutuneena sitä oli runsaasti, mutta se ei ollut lainkaan niin helposti pelkistettävissä kuin vaikkapa kupari, joka on pronssin tärkein raaka-aine.

Vuorileijonan varjo -sarjassa eletään pronssikautta sen loppuvaiheissa. Rautakausi on jo tulossa, ja Tulisydämessä Dotar huomauttaakin kirjeessään Akelle: "Kuparin hinta tulee romahtamaan, kauempana idässä on keksitty helppo tapa työstää rautaa. Kuparin myymisellä ei kuitenkaan ole kiire, oletan uuden taidon leviävän hitaasti."

Dotar ei ole kovin hyvin perehtynyt metalliesineiden valmistukseen, vaan ainoastaan niiden kaupallisen arvon vaihteluun, joten hän käyttää hiukan väärää ilmaisua puhuessaan uudesta työstämismenetelmästä. Oikeastaan on keksitty tapa saada erotettua malmikivistä entistä puhtaampaa rautaa, jota pystyy paremmin työstämään.

Rauta-aseita on jo ollut jonkin verran myynnissä, mutta ne ovat vielä harvinaisuutensa takia tuossa vaiheessa kalliita. Dotar omistaa sellaisen, kuten käy ilmi tästä Tulisydämen katkelmasta:

Dotar otti vyöllään riippuvasta taskusta kangaspussin ja ojensi sen palvelijalle.
– Tämän sisältämillä papereilla saat tarvittaessa temppelistä kultaa, hän sanoi. – Käytä sitä harkintasi mukaan, en tule vaatimaan tilitystä. Onko sinulla kunnollinen tikari?
– Isäntäni ei salli minun pitää mukanani asetta, Toima sanoi epäröiden. – Mutta ...
Hän avasi hiukan vaatteitaan ja näytti kainalokannaketta, jossa oli tikari. Dotar tunnusteli sitä ja otti sitten väljän valkoisen hihansa suojasta toisen aseen.
– Tämä on rautaa, josta nykyisin osataan tehdä kovaa ja kestävää, hän sanoi. – Ota tämä. Suojele Akea, palkitsen sinut palattuani.

Raudasta pystytään valmistamaan myös hyödyllisiä työkaluja, jotka helpottavat ihmisten elämää. Mutta raudasta valmistetut aseet tekevät yleistyessään sodankäynnin entistä tehokkaammaksi ja julmemmaksi.