keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Onko se nyt niin nöpönnuukaa?

Tarkoitukseni ei ole rekonstruoida 3000 vuotta vanhaa raakapurjealusta edes sanallisesti, mutta silti yritän kuvata laivat miehistöineen sellaisina kuin ne olisivat voineet olla. Aika hyvää tietoa saa Homerokselta, Ilias ja Odysseia antavat melko havainnollisia vinkkejä, ja hiukan myöhäisemmältä ajalta löytyy kreikkalaisista kolmisouduista paljon tietoa, jota voi soveltaa.

Kovin suureen tarkkuuteen en pyri, mutta nyt tuli ongelmaksi, miten nimittää aluksen päällystöä. Olen jo aikaisemmin puhunut kapteenista, kun tarkoitan henkilöä, jolla on laivalla sekä ylin valta että vastuu. (Jos mukana on myös laivan omistaja, tässä tapauksessa merikauppias Ake, hänellä on tietenkin valtaa käskeä kapteeniakin, joka on hänen palkkalaisensa. Ake joutuu kuitenkin luottamaan kapteenin päätöksiin, sillä hänellä ei ole tietoa eikä taitoa merenkulkuun liittyvissä asioissa.)

Tarvitsisin nimitykset laivan muulle ylimmälle päällystölle. Perämies ei tunnu osuvalta kahdestakin syystä. Noissa laivoissa ei ole peräsintä, mutta kylläkin ohjausairo, ja laivan ylintä valtaa käyttävän miehen kreikankielinen nimitys oli kyberneetees (anteeksi tuo pitkän e:n merkintätapa, en osaa tehdä sitä kirjaimen päällä olevalla pidennysviivalla), ja se tarkoittaa miestä, joka ohjaa. Muita tärkeitä tehtäviä hoitivat prooreus, joka tähysti keulassa ja antoi merkkejä ohjausairon käyttäjälle, ja soutajien toimintaa johtava keleustees ja kaksi soutajien työn valvojaa (yksi kummallekin laidalle). Kenellekään noista ei sovi nimitys perämies.

Pitkillä laivamatkoilla mikään päällystön tehtävistä ei tietenkään voinut olla yhden miehen varassa, vaan ylin päällystö suoriutui luultavasti niistä kaikista. Olisi kuitenkin kömpelöä puhua kapteenin lisäksi kapteenin varamiehistä tai apumiehistä.

Kyllä minä jonkun kelvollisen nimityksen keksin, sillä tuota ongelmaa ei oikein voi kiertää ajattelemalla, että onko se nyt niin nöpönnuukaa.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Fantasiakirjallisuuden merkityksestä

Minusta on masentavaa, miten huonosti monet kirjallisuudentuntijoina itseään pitävät ymmärtävät fantasiakirjallisuutta. Koska sen tyypillisiin piirteisiin kuuluvat voimakkaasti tunteisiin vetoavat tapahtumat, he saattavat jopa vähätellä sitä "pelkkänä viihteenä", vaikka tunteisiin vetoavat myös monet korkeakirjallisuutena pidetyt tekstit.

Hyvä fantasiakirjallisuus pohjautuu ikiaikaisiin myytteihin. Ne liittyvät ihmisen biologiaan, hänen alkuperäänsä yhtenä eläinlajina. Freud ja Jung painottavat myytin yhteyksiä uneen ja alitajuiseen, ja sitä kautta ihmisen perusluonnon vaistoihin ja vietteihin. Joseph Campbell sanoo, että uni on persoonallinen myytti, myytti on persoonaton uni.

Myytit on helppo tulkita yksinkertaistaen ne dualismiksi. Tällaisessa tulkinnassa vastakkain ovat hyvä ja paha, ihminen ja eläin, ja myytti on myös kiinnostunut miehestä ja naisesta sukupuoliolentoina, jolloin ihmisyyden monimuotoisuus tuntuu kutistuvan kahtiajaoksi. Mutta vähänkin syvällisemmin tarkasteltuna dualismi osoittautuu harhaksi. Myytin sankari käy tavallisesti läpi vaiheita, joissa kuvastuu yksilön kehitys mahdollisimman täyteen ihmisyyteen, ja hän joutuu kamppailemaan omassa itsessään olevien voimien kanssa päästäkseen siihen. Hänen on kesytettävä itsessään oleva eläin, ja voitettava itsessään oleva taipumus pahaan, että hän pystyisi näkemään muut ihmiset kaltaisinaan ja auttamaan heitä heidän taistelussaan. On suuri erehdys kokea maailma dualismina, jossa minä itse ja minun läheiseni edustavat hyvää, ja vieraat ja ulkopuoliset edustavat pahaa.

Myös sukupuoli on myytin tasolla usein merkityksetön. Myytti tuntee esioidipaalisen äitihahmon, jonka lapsi uskoo olevan kaikkivoipa ja pystyvän tyydyttämään hänen kaikki tarpeensa. Tämän äitihahmon sukupuolella ei ole lapselle mitään merkitystä, vaan kuka hyvänsä hänestä huolehtimaan ryhtyvä täyttää sen paikan. Esioidipaalinen äiti saattaakin olla yksi perusta vaistomaiselle mielikuvallemme Jumalasta. Ajatus Jumalasta suojelevana isänä on luultavasti enemmän kulttuurisidonnainen.

Fantasiakirjallisuudesta ja sen merkityksesta on J.S. Meresmaan blogissa hyvä kirjoitus. Käykääpä lukemassa:http://jsmeresmaa.blogspot.fi/

torstai 24. maaliskuuta 2016

Suurta ja vähäisempää runoutta

Laulut ovat tärkeitä maailmassa, jossa lukutaito ei ole yleinen. Laulajilla ja lauluntekijöillä on silloin merkitystä tiedon levittäjinä, ja tuo tiedonvälitys voi tietenkin olla myös hyvin tarkoitushakuista ja puolueellista.

Leoni on Vuorileijonan varjo -sarjassa tärkeä henkilöhahmo monella muullakin tavalla, mutta hänen laulujensa merkityksestä puhutaan usein. Laulujen nimiäkin mainitaan ja niiden sisältöä selostetaan, mutta en ole koskaan edes yrittänyt luoda niihin sanoja. Syy on yksinkertainen, Leoni on samanlainen taituri kuin myyttinen Homeros, eivätkä minun taitoni riitä sellaisen runouden luomiseen. On siis turvallisempaa antaa vain kuvauksia.

Tässä Leoni itse selostaa yhtä lauluistaan: "Se on perinteisen sankarilaulun tapainen. Taustalla on tositapahtuma, taistelu hiekka-aavikon keitaalla. Verraka, Vuorimaan suuri sotapäällikkö, taistelee Rotaan sotilaan kanssa. Verrakan jalan alla pyörähtää kivi, hän kaatuu selälleen ja odottaa kuolettavaa iskua, mutta Liton neljätoistavuotias prinssi Tardo ryntää apuun."

Tardo sanoo: "Minulla oli silloin vain onnea, ei voimaa eikä taitoa. Ja laulusi saisi loppua toisin kuin minun voitonriemuuni. Tosiasiassa itkin, ja Verraka joutui rauhoittelemaan minua. Ei ihmisen tappaminen ole mitenkään riemastuttava kokemus kenellekään, saati sitten neljätoistavuotiaalle, joka siihen mennessä on käyttänyt aseita vain harjoitusmielessä opettajan johdolla."

Lukija saa itse kuvitella, miltä laulu kuulostaa. Minä oletan Leonin laatineen sen heksametrimitalla, mutta muutkin ylevää tyyliä tavoittelevat runomuodot käyvät.

Nyt tekeillä olevassa kirjassani ollaan sen ajan "sivistyneen maailman" pohjoisella laidalla. Miesten juomingeissa Leoni ja isosaarelainen Rigo laulavat ensin yhdessä Leonin lauluja, jotka Rigokin osaa, mutta sitten Rigo opettaa Leonille isosaarelaisen kansanlaulun. Siihen uskaltauduin tekemään sanatkin. Pohjaksi otin itselleni lapsesta asti tutut eteläpohjalaiset kansanlaulut.

Kansanlaulussa tärkeää ei ole taidokkuus, vaan tunnelma, ja halusin tuoda siihen karun seudun asukkaiden melankoliaa. Siksi jokainen säkeistö alkaa: "Tuulien kodissa mieheksi kasvoin ja tuulet jäi sydämeeni asumaan." Sitten seuraa vaihtuva säe, tyyliin "Itätuuli nostaa mieleen haaveet, mutta läntinen myrsky ne karkottaa." Siis ilmansuunnat vastakohtina, ja aina ensin hyvä asia, jonka paha vastavoima nujertaa. Säkeistön viimeinen säe alkaa aina "Tuulinen kodissa, tuulien kodissa", ja siihen lisätään toisen säkeen loppu, itä-länsi vertailussa siis "läntinen myrsky ne karkottaa".

Otin mukaan väli-ilmansuunnatkin, joten sain kokoon neljä säkeistöä. Ei suurta runoutta, ei, mutta vähäisemmätkin laulut mahtuvat maailmaan.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Sivistynyt maailma, missä se on?

Oli aika, jolloin minäkin uskoin, että nykyisin olemme ainakin kehittyneiksi nimitetyissä maissa niin sivistyneitä, että osaamme ratkaista kiistat neuvotellen, eikä sotia enää tule. Ehkä uskoni tuohon sivistyksen vaikutukseen kummitteli jossain mieleni pohjalla, kun kirjoitin Vasaman ja Aken käymää keskustelua.

Tilanne Isosaarella on kärjistymässä aseelliseksi yhteenotoksi, mutta Ake ehdottaa, että pyrittäisiin vielä neuvottelemaan vastapuolen kanssa. Vasama sanoo: "Voihan sitä yrittää, mutta ehkä huomaat pian, että sivistyneen maailman opit eivät päde täällä. Isosaarella neuvottelut on tavattu käydä miekka kädessä."

Vasama tarkoittaa sivistyneellä maailmalla sellaisia maita kuin Vuorimaa, Krato ja Sirpi, joissa on järjestäytynyt hallinto, lainsäädäntö ja vakiintuneet sovittelukäytännöt. Isosaarella vallitsee vahvemman oikeus, jota vain perinteiset kunniakäsitykset hiukan kahlitsevat. Mutta Tarmo huomautti tuosta kohtauksesta heti, että ei noissa sivistyneissä maissakaan ole kaikkia asioita selvitetty rauhanomaisesti.

Minun oli siis tehtävä tekstiin lisäys:

"Käsityksesi sivistyneestä maailmasta on turhan hyvä", Ake huomautti. "Sielläkin päädytään usein neuvottelemaan asein. Olen nähnyt sen Vuorimaassa ja Kratossa, ja sinäkin olit mukana toteamassa, mitä oli tapahtumaisillaan Sirpissä Kooravuorella."

"Niin", Vasama myönsi. "Ihmisluonnon heikkoudet kai murtautuvat helposti pintaan missä hyvänsä."

Eihän se mitään, että Vuorimaassa ja Kratossa ja Sirpissä. Mutta kun sivistys tuntuu olevan pelkkää helposti rapisevaa pintakiiltoa meidänkin maailmassamme.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Hylkeen muotoinen

Olen tekeillä olevan kirjan keskivaiheilla. Matkalaiset ovat päässeet Isosaarelle, ja nyt joudun päättämään yksityiskohtia siitä, millainen saari on maantieteellisesti. Minulla on ollut siitä alustava mielikuva jo silloin, kun ensimmäisen kerran mainitsin sen, ja olen vähitellen täsmentänyt mielikuvaani.

Vasama kuvailee kotimaataan näin: "Isosaaren muoto muistuttaa hiukan hyljettä. Etelässä on pyrstö, ja lähes koko saaren pituudelta, siinä missä olisi hylkeen selkäranka, kulkee korkea Norrevuoristo. Saaren leveimmällä kohdalla on vuoren ja itäisen merenrannan välissä Norren tasanko, jossa sijaitsevat minun tilukseni."

Saari on pohjoisessa, ja sen luonnossa on suomalaiselle tuttuja piirteitä, mutta sijainti meren keskellä tekee sen alttiiksi tuulille, ja Norrevuoristoon yhdistyy mielikuva Norjan tunturijonosta. Vasama ja muut matkalaiset ovat rantautuneet "hylkeen pyrstön" idänpuoleiseen lahdekkeeseen Tolman alueelle. Mutta ennen kuin he lähtevät siitä eteenpäin joudun suunnittelemaan paikallisten kylien sijainnin ja kulkuyhteydet niiden välillä, määrittämään niitä johtavat päälliköt ja hahmottelemaan alueiden ominaispiirteitä.

Oma ongelmansa on myös se, että vaikka paikka on fiktiivinen, on säilytettävä johdonmukaisuus ja uskottavuus. Siksi on hyvä käyttää suunnittelun pohjana joitakin samantapaisia reaalimaailman paikkoja.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Kauneudesta

Meillä on mielikuva siitä, millainen ihminen on kaunis. Tuo mielikuva on vahvasti kulttuurisidonnainen, vaikka siinäkin asiassa länsimaiset arvot vyöryttäytyvät muihin kulttuureihin. Ei ole lainkaan itsestään selvää, että juuri meidän mielikuvamme ihmisen kauneudesta olisi yleispätevä ja oikea.

Antiikin kreikankielessä sana kalos tarkoitti sekä hyvää että kaunista. Platon täsmentääkin joskus kalos-käsitettä tarkoittamaan joko ulkoista tai sisäistä kauneutta. Mutta eikö ihmisen sisäinen kauneus näy usein ulospäinkin vaikkapa viehättävänä hymynä tai valppaana katseena? Osaamme tulkita ilmeitä ja eleitä, ja teemme niistä päätelmiä henkilön mielentilasta, toisinaan myös luonteenlaadusta.

Jos on rakastunut, rakastettunsa ulkomuotoakin katselee mielellään, riippumatta siitä, vastaako se yleistä kauneuskäsitystä. Rakkaani on kaunis minun mielestäni, minun katselemanani.

Nämä ajatukset lähtivät siitä, että kirjoitin juuri kohtauksen, jossa Ake on ensimmäistä kertaa elämässään vahvasti humalassa. Paikalla ovat hänen rakastettunsa Dotar ja Rigo. Yleensä hyvin hillitty Ake alkaa humalassa puhua tunteistaan:

– Rakastan kaikkia ihmisiä. Dotaria tietenkin. Mutta sinäkin, Rigo, olet hyvä ihminen. Sinä vain piilotat sen, miten kauniita ajatuksia sinulla on. Ymmärrän sen, sillä minuakin ujostuttaa puhua tunteistani. Mutta nyt uskallan sanoa, että minulle tulee hyvä mieli jo siitä, että katson Dotaria.

– Tuota arpinaamaa? Rigo ihmetteli. – Tolman kylän lapset varmaan alkavat kärsiä painajaisista nähtyään sen, ja ikävältä se näyttää aikuisistakin.

– Et saa sanoa noin, Ake moitti. – Dotarille tulee siitä paha mieli.

– Ei se minua loukkaa, Dotar väitti. – Olen varsin hyvin tietoinen siitä, että kasvoissani on ruman näköisiä arpia.

– Se loukkaa minua, Ake sanoi. – Dotarissa on kaikki kaunista, nuo arvetkin.

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Mifonki-sarja, yhteenveto

(Jos pelkäätte spoilereita, jättäkää lukematta!)

Kirjallisuutta voi verrata siihen liittoon, jonka Dante ja Reu muodostavat. Kirja tai kirjasarja on yksi kokonaisuus, joka koostuu kahdesta yhteen kietoutuneesta ja erottamattomasta asiasta. Niitä ei voi edes tutkia toisistaan erillisinä, sillä jos yhteyden purkaa, kokonaisuus molempine osineen haihtuu.

Puuma Reu edustaa kirjallisuuden sitä tasoa, jota ihminen lukee rentoutuakseen seikkailun tai romanssin pyörteissä, viihtyäkseen juonittelujen seurassa ja kokeakseen tunne-elämyksiä. Dante taas edustaa sitä tasoa, jossa ihminen pyrkii ymmärtämään elämän ja kuoleman arvoitusta, ja ennen kaikkea pohtimaan sitä, miten hänen tulisi elää elääkseen elämänsä oikein. J.S. Meresmaan Mifonki-sarjassa on myös selvää, kumpi johtaa kokonaisuutta. Viihteellinen taso palvelee vahvaa eettis-filosofista viestiä. Tässä yhteenvedossa olen siksi kiinnostunut jälkimmäisestä.

Mifonki-sarjan pääosassa on punainen mifonki sellaisena kuin se vaikuttaa ihmisiin heidän sydämessään, rakkautena sen kaikissa muodoissa. Tärkeä on myös sininen mifonki, joka edustaa laajasti ymmärrettyä aggressiota, vallanhalua ja vihaa, Kysymyksessä ovat siis ne kaksi, joita Freud pitää ihmisen psyyken perusvoimina. 

Freud tarkoitti seksuaalisuudella kaikkia hellyyden ja mielihyvän sävyttämiä toimintoja, ja aggressiivisuudella minän suojelemiseen ja itsesäilytykseen kuuluvia. Ne eivät ole pahoja tai hyviä, vaan sinänsä neutraaleja ja ihmiselle tarpeellisia, mutta liian voimakkaina ne voivat olla tuhoisia, ja niiden sekoittuminen voi aiheuttaa vahinkoa.

Mifonki-sarjassa sekä Ardis että Dante noudattavat aluksi kulttuurin vaatimuksia, jotka edellyttävät heidän pysyvän erossa toisistaan. Rakkauden tunne johtaa heidät kuitenkin yhteen. Molempien rakkaus on enemmän kuin pelkkää eroottis-seksuaalista halua (joka toki myös on voimakkaasti mukana), sillä he pyrkivät huolehtimaan toisistaan. Ardis tekee päätöksensä seurata Dantea vasta silloin, kun mies on suurissa vaikeuksissa, ja myös Danten johdattaa Ardisin luo tunne, että nainen tarvitsee apua.

Ardis synnyttää kaksoset, joiden isää hän syystäkin inhoaa. Hän tuntee kuitenkin vastuuta lapsista jo ennen näiden syntymää, ja haluaisi pystyä olemaan heille hyvä äiti. Myös Dante tuntee vastuuta Ardisin lapsista siksi, että hän haluaa jakaa Ardisin velvollisuudet. Ardisin vähitellen heräävät äidintunteet on kuvattu hienosti, samoin Danten orastavat isäntunteet. Mifonki-sarjan erityisenä ansiona on, että isyyttä ei pidetä pelkkänä biologiana: todellinen isä ei ole siittäjä, vaan hän, joka välittää ja huolehtii.

Ardisin äidintunteet ovat lasten ollessa pieniä niin voimakkaat, että hän asettaa heistä huolehtimisen tärkeämmäksi kuin rakkauden Danteen. Dante taas osoittaa rakkautensa syvyyden sillä, että uskoessaan Ardisin olevan onnellinen hän päättää luopua omasta toiveestaan. Lasten kasvaessa Ardisin voimakas äidinvaisto alkaa kuitenkin kahlita heitä, ja silloin Ardis osaa antaa heille vapauden, ja on itse vapaa palaamaan Danten luo.

Danten rakkaudentunteet tulevat esiin myös Rondestanin sisarusten keskinäisessä rakkaudessa, ja Dante pystyy rakkautensa voimalla pelastamaan sisarensa, kun Linn on vihantunteittensa takia vajonnut sinisen mifongin tuottaman mustan mahdin valtaan.

Rakkaus on parhaimmillaan pyrkimystä huolehtia rakkauden kohteen onnellisuudesta. Ardisin rakkaus sekoittuu kuitenkin niin voimakkaaseen menettämisen pelkoon, että hän vaatii kahteen kertaan kuolemalta takaisin rakkautensa kohteen, joka on jo kärsimysten ulottumattomissa. Kumpikin paluu toteutuu, mutta luonnon järjestyksestä poikkeaminen aiheuttaa palautetulle ongelmia. Kuolemasta herätettynä Ardisin tytär Fewrynn on puolittain ihminen ja puolittain mifonki. Tuonpuoleisesta palautettu Dante taas luovuttaa yliotteen sebuialleen Reulle, ja hänen ihmisyytensä onnistutaan palauttamaan vain osittain.

Fewrynnin tarinan voi lukea kuvauksena siitä, millaista on omata sellaisia voimia, joita ihmisluonto ei pysty hallitsemaan. Vaikka Fewrynn pyrkii käyttämään punaisen mifongin voimaa vain hyvään ja oikeaan, hän muuttuu kiivastuessaan tahattomasti polttavan kuumaksi ja aiheuttaa palovammoja rakkautensa kohteelle, Moharille, myös siksi, ettei heidän verenperintönsä (luonteenlaatunsa?) sovi yhteen. Fewrynn ei pysty luopumaan Moharista, vaikka Mohari ei välitä hänestä kuin ystävänä. Kun Mohari kuolee palovammoihin, jotka hän on saanut pelastaessaan Fewrynnin, Fewrynn noutaa hänet takaisin tuonpuoleisesta. Ratkaisu ei ole onnistunut, palautettu Mohari kärsii. Lisäksi aukeaa portti, jota myöten muita vainajia nousee rajan tälle puolelle.

Tuota irvokasta (ja muodikasta) kauhukuvitelmaa pidän tähänastisen Mifonki-sarjan heikoimpana kohtana. Meresmaa kuitenkin toteuttaa sen maltillisesti. Palanneet ovat tulleet välitilasta, eivätkä vielä ole yhtyneet Suureen henkeen. Suuren hengen luo päässeillä on rauha.

Välitila ei oikeastaan ole pelkkää fantasiaa, niin paljon mahdollisuuksia on nykyisin pidentää elämää, joka useimmissa suhteissa on jo päättynyt, ja elvyttää ihmisiä, joiden tila voi elvytettynä olla kaikkea muuta kuin hyvä. Pohdinta siitä, milloin pitää antaa elämän johtaa luonnolliseen päätepisteeseensä kuolemaan, ei siksi ole turha.

Mohari tekee ratkaisunsa ja palaa vapaaehtoisesti tuonpuoleiseen, jonne Fewrynnkin menee hänen luokseen juuri ennen kuin hän saa portin taas suljetuksi. Linn viimeistelee sulkemisen. Vihastaan vapautunut Linn kokee tyhjentyneensä tunteista, mutta mieltää elämäntehtäväkseen muiden auttamisen mustan mahdin vankeudessa saamallaan ymmärryksellä.

Mifonki-sarja ei ole vielä päättynyt, seuraava osa ilmestyy ensi syksynä. Sarjan kaikki merkitykset aukeavat vasta kokonaisuuden valmistuttua, mutta jo nyt on selvää, että Mifonki-sarja on merkittävää ja moniulotteista kirjallisuutta, joka käsittelee ihmisenä olemisen peruskysymyksiä.

Allegoria, muunneltu todellisuus ja kuvitelma yliluonnollisesta

Fantasiakirjallisuus on myytin tavoin usein tulkittavissa allegoriana, joka kertoo vertauskuvin siitä todellisuudesta, missä elämme. Fantasiakirjallisuus niin kuin myyttikin voi kuitenkin esitellä kuviteltua maailmaa ja tapahtumia, jotka eivät ole tuntemaamme reaalitodellisuutta.

Jos jokin ilmiö pelkistetään, tai muutetaan suurempiin tai pienempiin mittasuhteisiin, sen merkitystä on helpompi tutkia. Minäkin olen tehnyt niin luodessani kaksi ihmislajia, arat ja puhtaat. Arat ovat kuvitelma siitä, millainen on täydellisen hyvä ihminen. Erityiskykynä heillä on, että he kuulevat ihmisten ajatukset, ja he ymmärtävät muita paremmin Koora-jumalan tahdon. Puhtaat taas ovat kuviteltu ihmislaji, jolla on terävä äly, mutta hyvin vähän tunteita. He pystyvät näkemään ihmisten mielessä olevia tunnetiloja, ja heillä on Voima, jolla he saavat häirittyä muiden toimintaa. (Oikeastaan vain arkojen taito kuulla ajatukset on yliluonnollinen, puhtaat pystyvät ainoastaan analysoimaan toisten tunnetiloja tavanomaista paljon tarkemmin, ja Voima on sekoitus suurta itsevarmuutta ja suggerointikykyä.)

Mifonki-sarjan pantterikansa on punaisen mifongin suojeluksessa oleva hyvien ja auttavaisten ihmisten joukko. Heidän näkijöillään on usko perimmäiseen hyvään, ja he pystyvät katsomaan menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Se tapa, jolla näkijä auttaa Ardisia selvittämään omia tunteitaan, muistuttaa psykoanalyysia. Ja niin kuin psykoanalyysissa, Ardis pystyy selkiyttämään ajatuksiaan hiukan, mutta sulkeutuu, kun lähestytään liian kipeitä aiheita. Pantterikansan näkijät pystyvät kuitenkin paljon enempään kuin psykoanalyysi, ja heidän tehtävänsä on auttaa maailmanjärjestyksen varjelussa.

Pantterikansan näkijät saavat yhteyden mifonkeihin, niin kuin Fewrynnkin aikuistuttuaan. Se on varsin luontevaa tulkita allegorisesti, eikä edes mifongeilta saatua kuljetusapua tarvitse pitää yliluonnollisena. Ihmisen eettinen vakaumus ja luottamus hyvään, kutsuipa sitä sitten jumalaksi tai muilla nimillä, raivaa monia esteitä tieltä.

Myös Dantella on pieni määrä punaiselta mifongilta peräisin olevaa voimaa, mutta on hyvin mielenkiintoista, että se on hänen sebuiansa Reun kautta. Ihmisen eläinluontoon kuuluu vaistomaista tietoa, jota älyllä ei tavoita. Juuri siksi ihminen pystyy poikkeamaan kulttuurin hänelle opettamista asioista ja etsimään omaa tietään.

Tähän asti pystyn seuraamaan Mifonki-sarjan kuvausta oman kirjailijankokemukseni perusteella, mutta minun kirjoittamassani ei arkoja lukuun ottamatta ole mitään yliluonnollista, joten yliluonnollisen analyysissa joudun tukeutumaan muiden kirjoittamaan ja kirjallisuuden tutkimukseen.

Mifongit on mahdollista selittää panteistisen jumaluuden eräiden ominaisuuksien vertauskuvina. Tämän jumaluuden kokonaisuutta saattaa tarkoittaa Suuri henki, jonka yhteyteen kuoleman jälkeen siirrytään. Mutta ihmisten ja mifonkien välissä on ihmisiä, joissa on mifonkien verta. Se on saattanut periytyä niin kaukaa, että sitä on enää hyvin vähän, mutta jos kaksi mifongin verta kantavaa ihmistä saa keskenään lapsen, verilinja voimistuu. Kun mifongit ovat pitkään olleet horrostilassa, niiden herättämiseen tarvitaan tällaisen ihmisen verta, eikä mitään vähäistä määrää, vaan ainakin pikkulapsi menettää henkensä. Kun pieni Fewrynn uhrataan punaisen mifongin herättämiseksi, mifonki kuitenkin herättää lapsen eloon antamalla sille omaa vertaan. Näin Fewrynnistä tulee tulilinnun tytär, puolijumala.

Puolijumalia on mytologiassa paljon, ja kuvitelman tasolla on mahdollista tutkia, mitä tapahtuu, jos ihminen saa yli-inhimillisiä voimia. Vaikka puolijumalat yleensä saavat alkunsa siittämällä, poikkeuksiakin on. Tavalliseeen tapaan siitettyjen lastenkin ajatellaan saaneen vanhemmiltaan "veren perinnön", ja monien uskomusten mukaan veressä on ihmisen sielu, joten ajatus veren mukana siirtyvistä ominaisuuksista ei ole allegorisessa mielessä outo. Ongelmallista onkin vain ajatus, että toiset sukulinjat olisivat jotenkin parempia ja enemmän jumalan kaltaisia kuin toiset. En usko Meresmaan tarkoittaneen sitä, vaan verisukulaisuus on osa allegoriaa, ja punaisen mifongin veren perintö vain eräs tapa kokea yhteys Suureen henkeen. Samoin pitää mielestäni tulkita George R. R. Martinin Tulen ja jään laulussa Starkien sukulinja vanhojen jumalien valittuna, ja Targaryenien "lohikäärmeen veren" perintö.

Veriuhri on tuttua mytologiasta ja on rituaalina ollut käytössä monissa uskonnoissa. Veriuhria tarvitaan myös Mifonki-sarjassa varsinkin silloin, kun turvaudutaan sellaiseen magiaan, jota pidetään kiellettynä. Ainakin mifonkia kutsuttaessa kutsu toimii kuitenkin vain silloin, jos se esitetään vilpittömällä mielellä, ja avun tarve on todellinen ja pakottava. Omaa vertaan luovuttamalla voi silloin osoittaa haluaan uhrautua pyydetyn asian takia, ja jos verta ajatellaan sieluna, sen tuominen esiin varmistaa, että sielu on vilpitön.

Jätän vielä käsittelemättä yhden Mifonki-sarjan mytologisista juurista, käsityksen tuonpuoleisesta, mahdollisuudesta saada sinne yhteys ja palata sieltä. Seuraavaksi siirryn siihen, mikä mielestäni on Mifonki-sarjan viesti, jonka voisi määritellä sen syväsisällöksi, kerronnan kautta välittyväksi sanomaksi, joka lukijan pitäisi löytää tunteillaan ja parhaassa tapauksessa myös älyllään.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Ihminen, eläin, sebuia

Fantasiakirjallisuudessa varsin yleinen aihe on ihmisen ja eläimen liitto, jossa kaksikko muodostaa tavanomaista kiinteämmän yhteyden. Myyteissä aihe on hyvin tavallinen, ja sen merkitys on helppo ymmärtää. Ihminen on oikeastaan eläin, jonka erottaa muista eläimistä vain ihmiselle ominainen aivotoiminta.

Ihmissusitarinoiden kuvaama ihmisen ajoittainen muuttuminen sudeksi on tulkittavissa tiedoksi, että korkeampien aivotoimintojen jostain syystä pettäessä ihminen voi käyttäytyä pedon tavoin. Mutta oikeastaan eläinluontomme on meissä läsnä jatkuvasti, ja sitä tilannetta kuvaavat paremmin toisenlaiset tarinat, joissa ihminen ja eläin muodostavat niin kiinteän parin, että he ovat yksi ja sama olento. Mifonki-sarjassa he ovat tällaisessa liitossa toinen toisilleen sebuia. Dante Rondestanin sebuia on puuma Reu, ja Reun sebuia Dante.

Platon otti ihmissielun rakennetta selittäessään vastaavan kuvakielen käyttöönsä. Hänellä on aiheesta kaksikin vertausta. Toisessa sielun paras osa kuvataan ihmisen muotoiseksi, ja lisäksi sieluun kuuluvat leijona ja monipäinen hirviö. Toisessa ihmissielua verrataan parivaljakkoon, jossa ajaja ohjaa kahta hevosta.

Platonin vertauksessa eläimiä on kaksi, koska monipäinen hirviö ja huonompi hevonen edustavat haluja ja himoja, leijona ja parempi hevonen taas taistelukykyä. Yksi eläin kuitenkin riittää kuvaamaan kumpaakin.

Danten ja Reun yhteiselämää muistuttaa George R. R. Martinin Tulen ja jään laulussa ihmisen ja hurjasuden suhde. Heillä on yhteys, jossa ihminen pystyy välillä siirtymään sutensa hahmoon. Vuorileijonan varjo -sarjassa arat saavat ajatuskontaktin eläimiin, mutta hahmonvaihtamisia ei tapahdu. Jääsilmässä selitetään, että jokaisella ihmisellä on haltijanaan eläin, joka määrittää hänen luonteenlaatunsa, ja hänellä saattaa olla kaksi haltijaa, jolloin ne kamppailevat yliotteesta. Nuo haltijat ovat kuitenkin näkymättömiä, ellei Arenon seurassa jonkin aikaa kulkeva susi ole hänen näkyviin tullut haltijansa.

Mifonki-sarjassa Danten ja Reun yhteiselämä on hyvin tasapainoista. Ihminen ja puuma ovat kiintyneitä toisiinsa, eli Dante hyväksyy eläinluontonsa, eikä eläinluonnolla ole vaikeuksia sopeutua ihmisen eettisiin velvoitteisiin. Jos Dante ja Reu joutuvat olemaan pitkään erossa, kummankin tasapaino järkkyy, eli eläinluontoaan ei ole hyvä torjua, mutta sen ei pidä myöskään antaa juoksennella vapaana.

Danten ja Reun suhde muuttuu joksikin aikaa, kun hengen pelastamiseksi tehty toimenpide aiheuttaa, että eläinluonto saa yliotteen. Siinäkin näkyy kuitenkin tuon sebuia-parin kaunis luonne, edes puuman johtaessa heistä ei tule vaarallisia eikä aggressiivisia. Se johtuu siitä, että hekin ovat osallisia lämpöä ja rakkautta edustavan punaisen mifongin mahdista, vaikkakin sen varjopuolesta.

Dante kokee eläimen yliotteen vapauttavana ja tuntee halua palata siihen, koska hän uskoo, että hän ei saa osakseen sitä rakkautta, jota hän sielunsa ei-eläimellisellä osalla kaipaa.

Mifonki-sarjan neljännessä osassa Danten ja Reun keskustelut ovat todella nautinnollista luettavaa. Reun eläinluonto on rehti ja suora, ja Danten ihmisluonto yrittää väistellä ja kierrellä.

Sarjan neljännen kirjan lopussa Dante on tilapäisesti erossa Reusta. Odotan kiinnostuneena, millaista ratkaisua miehen ja puuman yhteiselolle J.S. Meresmaa kehittelee.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Myytit, jumalat ja mifongit

Ennen kuin siirryn Mifonki-sarjan analyysiin yritän selittää, miten myyttiä pitäisi tulkita. Otetaan esimerkiksi Homeroksen Iliaasta kohtaus, jossa Akhilleus raivostuneena paljastaa miekkansa ja aikoo rynnätä surmaamaan joukkojen ylipäällikön, Agamemnonin. Silloin Athene-jumalatar ilmestyy Akhilleukselle sanoen: "Vimmaas viihtelemään tulin, jos mua kuulisit." Akhilleus panee miekan takaisin tuppeen ja toteaa: "Kuuleminen minun on, jumalattaret korkeat, teitä." 

Mitä tapahtui? Oliko kysymyksessä jumalattaren konkreettinen ilmestyminen tai Akhilleuksen harhanäky? Ei kumpikaan. Athene edustaa mytologiassa järkevää harkintaa, ja vertauskuvia käyttäen kerrottiin vain, että Akhilleus pystyi ymmärtämään tekonsa seuraukset, ja hillitsi siksi itsensä. 

Homeroksen eepoksissa jumalat tarkoittavat maailmaan ja ihmisluontoon vaikuttavia erilaisia voimia. Luonnonvoimista esimerkiksi myrsky ja maanjäristykset kuvataan Poseidonin aiheuttamiksi. Ihmisen perusbiologiaan liittyvät seksuaalista halua edustava Afrodite ja aggressiivisuutta edustava Ares. Sellaisen periaatteen kuin oikeudenmukaisuuden valvojana taas on ylijumala Zeus.

Freud ja Jung painottivat myytin yhteyksiä uneen ja alitajuiseen ja tätä kautta ihmisen perusluonnon vaistoihin ja vietteihin. Campbell sanoo, että uni on persoonallinen myytti, myytti on persoonaton uni. Mutta myytti on myös ihmisen ikiaikainen tapa tulkita asioita, joista meillä on vain hämärä aavistus, mutta ei varmaa tietoa.

J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan jumalat muistuttavat monikkomuodosta huolimatta Spinozan kuvaamaa panteistista Jumalaa, joka on kaikki, ja jonka ulkopuolella ei ole mitään: 

"Eikö meissä jokaisessa virtaa sama voima, joka kiertää halki aikojen ja maailmojen, taivaankannen tähdistä valtamerten mustimpiin syvyyksiin ja vieläkin syvemmälle?"
(Mifongin perintö, s. 376) 

Jumaluus ilmenee myös neljässä elementissä, joita edustavat neljä mifonkia. Myytille ominaiseen tapaan ne kuvataan näkyvässä muodossa ilmestyvinä valtavina liskomaisina olentoina. Sarjan alussa kaikki mifongit ovat horrostilassa, mutta ensimmäisen kirjan lopussa herää punainen mifonki. Se edustaa tulta sekä sen tuhoavassa muodossa että lämpöä antavana lempeänä voimana, ja heti horrosvaiheesta herättyään se pelastaa omalla verellään pienen tyttövauvan ja ottaa suojelukseensa lapsen ja sen äidin. Punainen mifonki tuntuukin edustavan myös rakkautta, mahdollisesti rakkauden kaikissa muodoissa. Rakkaushan voi tulen tapaan lämmittää ja tehdä onnelliseksi, mutta se voi kiihkeydessään myös olla tuhoisaa.

Sarjan toisessa kirjassa herää sininen ilman mifonki, joka synnyttää tuulet ja myrskyt. Herääminen tapahtuu hallitsemattomasti, ja vaikka mifongit normaalisti pitävät ajatusyhteyttä toisiinsa, sininen sulkee mielensä punaiselta heti herättyään. Jos punaisen mifongin tulkitaan edustavan rakkautta, sininen mifonki edustaa aggressiivisuutta. Sehän ei sinänsä ole paha tunne, siihen pohjautuu myös kyky puolustautua ja puolustaa. Ilman kosketusta rakkauteen se muuttuu kuitenkin hyvin vaaralliseksi. 

Sekä punainen että sininen mifonki voivat ulottaa vaikutuksensa myös ihmismieleen. Erityisen taidokkaasti on kuvattu vihan valtaan joutunut nainen, jonka vapauttaminen onnistuu vasta suurin uhrauksin.

Vihreä veden mifonki ja musta maan mifonki edustavat kahta elementtiään. Niilläkin on tuhoisa puolensa, mutta vesi on myös elvyttävää ja maan mifonki saattaa edustaa pyrkimystä sopuun ja vakauteen. 

Mifongit ovat siis kokonaisuuteen kuuluvia jumaluuden erilaisia ilmenemismuotoja. Mifonki-sarjan jumalat pysyvät noiden ilmenemismuotojen takana näkymättömissä samaan tapaan kuin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulussa pohjoisen vanhat jumalat, joita edustavat pyhät puut ja näiden puiden luona lentävät korpit. Vuorileijonan varjo -sarjassa Äitijumala saattaa muistuttaa mustaa mifonkia, Ukkosjumala sinistä mifonkia ja Koora-jumala tunnistaisi ehkä punaisessa mifongissa jotain tuttua, onhan Koora myös tulivuori.

En nyt tässä vaiheessa käsittele mifonkien olemusta enempää, mutta saatan vielä palata siihen.

Mifongit ja minä

Fantasiakirjallisuus on yhtä monimuotoista kuin mikä tahansa kirjallisuuden laji. Se voi olla huonosti tai hyvin kirjoitettua, ja sisällöltään se voi olla viihdettä, jota maustetaan mielikuvituksellisilla olennoilla ja ihmisten yliluonnollisilla kyvyillä.

Viihdettä ei pidä väheksyä. Sitäkin voi kirjoittaa hyvin tai huonosti, ja se sisältää aina arvoja ja asenteita, jotka vaikuttavat lukijaan. Viihdekirjailijalla on aivan sama vastuu tarjoamastaan arvomaailmasta kuin kenellä hyvänsä kirjailijalla.

Mikään kirjallisuus ei siis voi olla "pelkkää" viihdettä, se vaikuttaa aina lukijaan muullakin tavoin kuin rentouttamalla ja tarjoamalla tunne-elämyksiä. Mutta jos viihteen keinoja käyttävä kirja avaa jäsentyneesti näköaloja keskeisiin elämänkatsomuksellisiin ja eettisiin ongelmiin, se on paljon enemmän kuin viihdekirjallisuutta. Makuasia on silloin, nimittääkö sitä edelleen viihteeksi. Niinkin voi tehdä, jolloin monet maailmankirjallisuuden merkkiteokset ovat viihdettä, joskin poikkeuksellisen hyvää viihdettä. Selkeämpää on kuitenkin luokitella tällainen kirjallisuus arvokirjallisuudeksi.

Fantasiakirjallisuus on parhaimmillaan silloin, kun sen mielikuvitukselliset olennot ja ihmisten yliluonnolliset kyvyt ovat tulkittavissa samaan tapaan kuin myyttejä tulkitaan. Ne kuvaavat jotain maailman ja ihmisenä olemisen ulottuvuutta tai mahdollisuutta.

Nämä pohdinnat tulivat taas kerran mieleeni, kun luin J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan. Se on sitä fantasiaa, mitä fantasia on merkityksellisimmillään. Siinä se on sukua George R. R. Martinin fantasiasarjalle Tulen ja jään laulu. Tietenkin myös Vuorileijonan varjo -sarjassa on sama pyrkimys, mutta minun esitystapani on paljon hillitympää ja myyttistä ainesta on vähemmän.

Tarkoitukseni on kirjoittaa tähän blogiin hiukan Mifonki-sarjan mytologiasta ja pohtia samalla yleisemmin fantasian mytologiaa. Tulkinnat ovat tietenkin minun ja vain minun, ja koska olemme Vuorileijonan varjossa -blogissa, en kaihda myöskään viittauksia omiin kirjoihini. Koettakaa kestää! (Ja höh, vapaaehtoisestihan tänne tullaan lukemaan, oma vikanne.)

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kirja ja (blogi)kritiikki

Luin kirjan, joka teki minuun vaikutuksen taidokkaasti laaditulla rakenteellaan, runollisella ja ilmaisuvoimaisella kielellään, henkilöidensä psykologisella uskottavuudella ja myyttisluontoisella tarinalla, josta aukenee laajoja tulkintamahdollisuuksia. Erityisen mielenkiintoista oli, että henkilöt joutuvat eettisten valintojen eteen, ja heidän mukanaan lukijakin johdatetaan pohtimaan niitä. En sano, mistä kirjasta oli kysymys, mutta se kuuluu fantasiagenreen.

Tähän asti olen suhtautunut myönteisesti siihen, että kritiikin kenttä on laajentunut, ja itse itsensä kriitikoiksi nostaneet bloggaajat arvottavat kirjoja. Niinhän minäkin olen tehnyt tässä blogissa muutaman kerran. Kenttä on tietysti vapaa, ja kenellä hyvänsä on oikeus kirjoittaa mielipiteitään julkaistuista teoksista. Mutta julkiset blogit vaikuttavat lukijoidensa mielipiteisiin, ja siksi on masentavaa lukea arvosteluja, jotka eivät tunnu tavoittaneen lukemansa kirjan ominaislaatua.

Sattumanvaraisesti otin esiin kolmen eri kirjabloggaajan arviot tuosta lukemastani kirjasta. Kaksi heistä tiivistää, että kysymyksessä on mukaansa tempaava seikkailuromaani, yksi sentään viittaa myös myyttiseen ulottuvuuteen, mutta hän vaikuttaa eniten kiinnostuneelta kuvattujen myyttisten olentojen ulkonäöstä (ja pettyy, kun se paljastuu). Kaikki kuvaavat juonta, jossa on seikkailun lisäksi romanttinen rakkaustarina.

Entä ne asiat, mitkä minä kirjasta löysin? Ehkä yksi arvostelija tarkoittaa minua kiinnostaneita eettisiä pohdintoja sanoessaan, että kirjan henkilöt pohtivat mielessään aivan liikaa. Olin myös huomaavinani tyypillisiä kirjoittajakurssilla opittuja kaavamaisuuksia saman arvostelijan vaatimuksessa, että tunteita ei olisi saanut selittää, ne olisi pitänyt näyttää. Höh! Kaikki mikä toimii on oikein, ja tuossa kirjassa selittäminen tehdään tyylikkäästi ja hyvin. Kieltä pidettiin eläväisenä, ja sitä kai tarkoitti myös "taidokas maalailu", mutta kukaan ei korostanut kielen runollista loistoa, vaikka jokunen kohtaus todettiin "vaikuttavaksi". Se vaikuttavuushan tehtiin tuolla loistokkaalla kielellä!

En tarkoita, että nuo arvostelut olisivat huonoja, niissä oli arvostelijoiden havaintoja, joita he perustelivat tavallaan. Yksi noista oli myös muita oivaltavampi ja toi esiin laajempia näköaloja. Sama kirja on arvosteltu Hesarissa ja Aamulehdessä, mutta en saanut niitä arvosteluja auki, koska en suostunut maksamaan oikeudesta lukea niitä. En välttämättä oleta, että sieltä olisi löytynyt parempaa, sillä fantasiakirjoja ei tavata antaa arvioitaviksi niille kriitikoille, joita (oikein tai väärin) pidetään merkittävimpinä.

Kukin saa tietysti kirjoittaa mielipiteitään, ja julkaista niitä myös kirja-arvostelun muodossa. Ongelma on vain, miten tuon lukemani kirjan löytäisivät ne, jotka kokevat sen minun tavallani. Eivät ainakaan noiden kirja-arvioiden perusteella. 

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Yltiöhumaanit suvakit

Eräs kriitikko huomautti ivallisesti, että ihan täydelliseen onnelaan ei Taru ja Tarmo Väyrysen kirjoissa ole päästy, mutta epäilemättä sinne vielä ehditään heidän yltiöhumaanissa maailmassaan. Huomautus oli tietenkin tarkoitettu moitteeksi, mutta minun ja Tarmon mielestä se oli hauska.

Tunnustaudumme mielellämme yltiöhumaaneiksi. Uskomme ihmisarvon kuuluvan kaikille, olipa heidät sitten luokiteltu hyviksi tai pahoiksi. Kaikkia on kohdeltava niin kuin toivomme, että meitä heidän tilanteessaan kohdeltaisiin.

Nykyisen määritelmän mukaan olemme siis kaikkia halaavia suvakkeja, vaikka käytännössä emme halaakaan, vaan toimimme hillitymmin. Jos halaaminen kuitenkin ymmärretään vertauskuvallisesti, halaamme myös heitä, jotka nyt ylläpitävät vihapuhetta ja syyllistyvät vihamielisiin tekoihin. He ovat ihmisiä, jotka erilaisista syistä ovat ajautuneet ajattelemaan ja toimimaan väärin. Useimmat heistä varmaan kuvittelevat olevansa oikealla asialla.

Heidän asenteitaan ja tekojaan ei voi eikä saa hyväksyä, mutta he eivät ole vastustajiamme, vaan kanssaihmisiä, joita pitää auttaa vapautumaan peloistaan ja ennakkoluuloistaan.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Valintoja

Kirjoja kirjoitetaan monenlaisin tavoittein. Selkein niistä lienee yritys ansaita toimeentulonsa. Minullakin oli vaihe, jolloin menetin muut tulonlähteet. Silloin Kultainen Salama -sarjasta saadut palkkiot olivat todella tarpeellisia. Tarmo ja minä totesimmekin leikkisästi, että Kultainen Salama -sarjan lapsijoukko asettaa tehtäväkseen auttaa apua tarvitsevia, ja meitä he auttoivat tehokkaasti.

Kirjoitin Kultainen Salama -sarjan samalla rakkaudella kuin muutkin kirjani, niin hyvin kuin suinkin osasin. Mutta suunnittelin sen helposti luettavaksi ja paljon jännittäviä käänteitä sisältäväksi, että se sopisi mahdollisimman laajan lapsijoukon makuun.

Myös kustantaja halusi sellaisia kirjoja, joilla olisi mahdollisimman laaja lukijakunta. Minä kirjoitin kuitenkin mielelläni rajatummalle kohderyhmälle, joka pystyi seuraamaan myös lukijalta hiukan keskimääräistä enemmän vaativaa tekstiä ja oivaltamaan merkityksiä, joita ei väännetty aivan rautalangasta. Sitäkin löytyi riittävästi, ja moni vaikkapa Jade-sarjaa nuorena lukenut tulee edelleen kertomaan pitäneensä siitä.

Kirjailija voi haluta kirjoistaan myös mainetta ja kunniaa. Se ei varsinaisesti ollut tavoitteeni, mutta arvostelijoiden mielipiteet olivat tärkeitä myynnin ja apurahojen saamisen takia. Halusin tietenkin kirjoittaa mahdollisimman hyvin, mutta se on eri asia. Se on sitä samaa kuin pyrkimys tehdä mikä hyvänsä työ kunnolla.

Perimmäinen toiveeni oli alusta asti, että voisin kirjoittamalla välittää lukijoille niitä arvoja, jotka koen tärkeiksi. Mukautuminen kaupallisen kustantajan toiveisiin asetti pitkään tuolle pyrkimykselle rajoja. Siksi kustantajan menettäminen ei kovin paljon surettanut, vaikka joudunkin nyt yksin vastaamaan kaikesta siitä, mikä ennen jäi kustantajan hoidettavaksi. Edes taloudellinen puoli ei enää huolestuta, koska olen eläkkeellä. Voin siis kirjoittaa mitä haluan ja niin kuin haluan, ja julkaista kirjani ilmaisina e-kirjoina.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Sekaan vaan!

Minusta oli hauska ajatus pitää jonkinlaista työpäiväkirjaa ja kuvailla käsikirjoituksen etenemistä suunnitteluvaiheesta siihen asti, että valmis työ lähtee etsimään lukijoitaan. Mutta kun nyt teen uutta käsikirjoitusta, huomaan, että oikeastaan joutuisin vain toistamaan suunnilleen saman, minkä edellisen käsikirjoituksen vaiheista kerroin.

Kirjailijan työ on luovaa, uutta syntyy koko ajan. Joopa joo, mutta se uusi syntyy sillä samalla vanhalla tavalla. Suunnittelen, kirjoitan, korjaan suunnitelmaa, tarkistan rakenteen toimivuutta, muutan rakennetta. Kirjoitan, luen, korjaan. Kirjoitan, luen, korjaan.

Ei kirjailijan työstä kovin vaihtelevia kuvauksia saa. Luovun siis työpäiväkirjan pitämisestä, vaikka voinkin aina välillä kertoa täällä blogissa, missä vaiheessa Tuulien koti on. Arvioisin, että julkaisen sen noin puolen vuoden kuluttua.

Olen miettinyt, helpottaisinko työtäni ostamalla oikolukupalvelun. Kustannustoimitusta ja oikolukuahan tarjoavat nyt monenlaiset yritykset. Joissakin on alan ammattilaisia, mutta joidenkin pätevyydestä en ole kovin vakuuttunut. En kuitenkaan tarvitse kovin kummoista apua, minulle riittää tarkkasilmäinen lyöntivirheiden löytäjä, joka osapuilleen tuntisi oikeinkirjoitussuositukset, sillä päätänhän lopulta itse, mitä ehdotetuista korjauksista teen.

Kirjojen kustantamisen ja julkaisemisen kenttä on mielenkiintoisella tavalla liikkeessä. Isot kustantajat menettävät asemiaan, pieniä kustantamoja syntyy niin paljon, että niitä tuntuu olevan aivan liikaa, ja omakustantaminen on halpaa ja helppoa.

Mutta sinne sekaan heitettäväksi minä kirjoitan taas yhtä kirjaa.