maanantai 29. helmikuuta 2016

Roolien vaihtumisia

Tekeillä on Vuorileijonan varjo -sarjan kahdeksas kirja, ja juonen myötä useampi henkilöistä joutuu tilanteeseen, jossa hänen tavanomainen roolinsa mitätöityy. Se antaa tilaisuuden valottaa heidän persoonallisuuttaan uudella tavalla.

Ake, joka on hallinnut Kratoa suunnittelemalla ja lähettämällä avustajiaan toteuttamaan suunnitelmat, joutuu totuttautumaan suoraan toimintaan ja johtamaan arvaamattomasti käyttäytyviä miehiä, jotka ovat tottuneempia ryöstelyyn kuin järjestäytyneeseen sodankäyntiin. Aken pitää silloin ottaa käyttöön rohkeutensa ja mukautumiskykynsä tavalla, johon ei aikaisemmin ole ollut tarvetta.

Lili muuntautuu Kooran linnan keittiöapulaisesta nopeasti laivamiesten kaltaiseksi, oppii jopa näiden kävelytyylin ja kiipeä mielellään mastoon tähystämään. Suurimman muutoksen kokee kuitenkin Dotar, sillä juuri kukaan ei tiedä hänen merkittävyyttään, eikä matkalla ole käyttöä hänen älylleen ja juonittelutaidoilleen. Kun Ake joutuu vuodepotilaaksi katkenneiden kylkiluiden takia eikä laivassa ole hoitohenkilökuntaa ja kaikilla on jo työtä enemmän kuin tarpeeksi, Dotar huolehtii yksin Akesta.

Seuratessaan Dotarin toimia Lili sanoo: "Sinusta huomaa, että et ole tehnyt taloustöitä."

Dotar toteaa: "Olen tehnyt jotain äidin apuna aivan pikkupoikana. Ja olen auttanut kotitöissä, jos Malee pyytää, mutta Malee pyytää harvoin, ja silloin hän neuvoo tarkkaan, mitä pitää tehdä. En tosiaan ole itsenäisesti huolehtinut sellaisesta kuin siivoamisesta tai astioiden ja vaatteiden pesusta ennen kuin tällä matkalla. Onneksi ruoan sentään saa valmiina."

Ylpeälle Dotarille mukautuminen osaan, jota hän on tottunut pitämään palvelusväelle kuuluvana, olisi luultavasti muuten vaikeaa. Koska kysymys on Aken tarvitsemasta avusta, se kuitenkin sujuu häneltä ilman suuria ongelmia.

lauantai 27. helmikuuta 2016

Hyvää fantasiakirjallisuutta 3

Viihteen kirjoittajalla on paljon suurempi vastuu kuin yleensä ymmärretään, sillä nauttiessaan viihteestä lukija usein luopuu älyllisestä kritiikistä ja ottaa vastaan viihteen tarjoamia arvoja ja asenteita. Siksi on ilahduttavaa tavata viihdekirja, joka vauhdikkaiden tapahtumien ohella johdattelee lukijaa pohtimaan monia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ongelmia, ja tekee sen eettisesti kestävällä tavalla.

Kirotun maan ritari, jonka on kirjoittanut Erkka Leppänen ja kuvittanut Petri Hiltunen, on laadukasta viihdettä. Vaikka se koostuu kolmestatoista novellista, sen läpi kulkee yhtenäinen juonikuvio. Kukin novelli on luonnollisesti samalla oma kokonaisuutensa. Osa niistä on tarinoita, joissa perinteinen taistelijasankari joutuu ratkaisemaan Sherlock Holmes -tyyppisen arvoituksen. Vauhtia ja yllätyksellisyyttä riittää muissakin novelleissa, eikä romantiikkakaan jää puuttumaan.

Mielenkiintoista on Falacin pohdinta siitä, että sankaritekoina pidetyt voitot eivät välttämättä ole eettisesti oikeutettuja. Erityisen oivaltavalla tavalla käsitellään uskontoa sen monissa muodoissa, sekä vilpittömänä luottamuksena että tarkoitushakuisena vallankäyttönä. Jossain vaiheessa Falac yrittää hyvittää tekemäänsä pahaa hyvillä teoilla. Myöhemmin hän ilmeisesti on oivaltamaisillaan jotain armollisesta jumalasta ja siitä, että ihminen löytää tiedon oikeasta ja väärästä omasta sydämestään.

Ilahduttavaa on myös, että kirjan naishahmot ovat itsenäisiä toimijoita, yhtä elävästi ja persoonallisesti hahmoteltuja kuin miehetkin. Sehän ei (valitettavasti) ole aivan tavallista miehen kirjoittamassa kirjassa.

Lisätietoa: http://vaskikirjat.fi/ritari.html 

torstai 25. helmikuuta 2016

Hyvää fantasiakirjallisuutta 2

J.s. Meresmaan Keskilinnan ritarit koostuu kolmesta pienoisromaanista, mutta se on yhtenäinen kertomus, jonka läpi kulkee taitavasti rakennettu tarina. Juonitteluja, seikkailuja ja yllättäviä käänteitä riittää vaativaankin makuun. Kirjan keskiössä on kuitenkin ritarin ja hänen aseenkantajansa rakkaustarina.

Nuori Konno ei aluksi tunnista syvää ihailuaan ja kiintymystään Jehrem Kovdasia kohtaan rakkaudeksi. Jehrem on tietoinen tunteittensa laadusta, ja Konnoa suojellakseen hän lähettää tämän pois palveluksestaan. Platonin Faidroksen lukeneelle tulee heti mieleen Platonin kuvaamien rakastajan ja rakastetun suhteen alku.

Jatkokin sujuu kuin Platonin Faidroksessa, läheisyyden hetkien, epäilysten ja torjunnan vaihdellessa. Onnistunut ratkaisu on käyttää kertojana vuorotellen Konnoa ja Jehremiä, jolloin lukija pääsee seuraamaan kehitystä molempien kannalta. Konno kasvaa aikuisuuteen ja ottamaan vastuuta, Jehrem taas pystyy luopumaan ylpeydestään.

Eroottis-seksuaalista kuvausta on paljon, mutta se on myös kirjan kaunokirjallisesti parasta antia, tyylikästä, kaunista ja runollistakin, ja fyysisen puolen ohella psyykkinen kokemus on vahvasti mukana. Koska itse koen varsinaisen seksuaaliaktin kuvaamisen vaikeaksi ja pyrin väistämään sen erilaisin kerronnallisin ratkaisuin, joista tapahtumat epäsuorasti selviävät, nämä kohdat herättivät minussa ihailun lisäksi silkkaa ammatillista kateutta

Mutta siis kaiken kaikkiaan upea kirja! Suosittelen.

Lisätietoa tästä linkistä.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Laulun mahti

Me miellämme sanataiteen kirjoitukseksi, jota luemme. Ennen luku- ja kirjoitustaidon yleistymistä tärkeintä oli kuitenkin sanataide, jota esitettiin suullisesti ja kuunneltiin. Kertomuksia on aina kerrottu, ja on niitä, jotka kertovat paremmin kuin muut. Myös näytelmän kaltaisia esityksiä oli jo varhain, ja niillä saatettiin rituaalien yhteydessä selventää periaatteita. Mutta laajimmalle levisivät laulut, koska sanojen runomuoto teki niistä helposti muistettavia, ja sävel vielä auttoi siinä.

Tuo vain johdantona sille, että tekeillä olevassa kirjassani Isosaarelle matkaava ryhmä on kohdannut Leonin, joka on laivallaan matkalla samaan paikkaan.

Leoni esitellään ensimmäisen kerran Vuorileijonan varjon toisessa osassa, ja hän on mukana sitä seuraavissa neljässä kirjassa, mutta Talvisateissa hän ei esiinny lainkaan, vaikka hänet muutaman kerran mainitaan. Tätä kirjaa aloittaessani tiesin, että haluan Leonin taas henkilöksi, jolla on merkittävä osuus tapahtumissa.

Leoni on laulaja ja lauluntekijä. Hänellä on muitakin rooleja, hän on merikauppias ja siinä ohessa Vuorimaan kuninkaan valtuuttama tiedustelija (lue: vakoilija) ja salainen asiamies, jolla on valtuudet tehdä kuningasta sitovia sopimuksia. Leonia voi kuvata monella tavalla, vaikkapa niin, että hän on selu, jolla on selulle tyypillinen ulkonäkö, hänen heikkoutensa ovat viini ja naiset, ja hän on sokea.

Mutta vaikka sokeus on vain yksi Leonin ominaisuuksista, se on helposti huomattava vamma, joka nousee keskeiseksi, kun joku tapaa Leonin ensimmäistä kertaa. Niinpä Rigo puhuu pitkään "tuosta sokeasta", kunnes Ake ojentaa häntä: "Jospa nimittäisit häntä Leoniksi."

Kun Rigolle selviää, että Leoni on laulaja, suhtautuminen muuttuu täysin. Olen nyt siinä vaiheessa, jossa molemmat miehet ovat vahvassa humalassa ja laulavat yhdessä. Viini auttaa tietenkin yhteyden löytymistä, mutta niin tekee myös taide.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Erotiikkaa?

Vältän yleensä kovin yksityiskohtaisia seksikuvauksia, en häveliäisyyssyistä, vaan siksi, että niistä tulee helposti kömpelöjä. Seksuaalisuus on niin vahvasti yksityisasia, että siitä puhumiseen on käytössä joko asiasanastoa, joka sopii lähinnä tieteelliseen tekstiin ja valistuskirjoituksiin, tai sitten alatyylin sanastoa. Ihmisten keskenään ja ystäväpiirissä käyttämät ilmaukset vaihtelevat niin paljon, että mikä joillekin on tuttua on väistämättä monille vierasta.

Seksuaalisuus on kuitenkin tärkeä osa monien kuvaamieni henkilöiden elämää, ja jotenkin sen haluaa mukaan kerrontaan. Minä käytän usein ratkaisua, jossa kuvataan tilanne ennen tai jälkeen varsinaisen aktin. Lukija siis tietää, mihin jokin tilanne johtaa, tai mitä juuri on tapahtunut. Luotan siihen, että lukijan mielikuvitus toimii paremmin kuin yksityiskohtainen kuvaus.

Tätä tulin taas kerran pohtineeksi, kun kirjoitin tilanteesta, jossa on noussut myrsky, ja laivaa soudetaan vastatuuleen. Miehet ovat väsyneitä, ja voimakas Dotar tarvitaan mukaan soutamaan. Lili menee herättämään häntä, ja lähestyy pimeässä hytissä vuodetta, jossa Ake ja Dotar nukkuvat.

Ake herää ensin ja herättää Dotarin, joka kysyy unisena: "Missä minun paitani on? Nukahdin ennen kuin puin sen päälleni." Ake vastaa: "Niin nukahdit, ja sitten olit kai viluinen ja veit koko peiton itsellesi." Sitten Ake sytyttää tulen öljylamppuun, ottaa lattialta vaatemytyn ja heittää sen Dotarille sanoen: "Siinä on paitasi ja muitakin vaatteitasi."

Erotiikkaa? Riippuu täysin lukijan mielikuvituksesta, onko tuossa kohtauksessa sitä.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Näkökulmasta taas kerran

On käynyt niin kuin Vuorileijonan varjo -sarjan hyvin tunteva lukija arvelikin, olen nyt tekeillä olevassa kirjassa tähän asti käyttänyt näkökulmahenkilönä Dotaria. Akea käytän siihen tarkoitukseen harvoin, ja yleensä Dotar ei ole silloin paikalla. Syy taitaa olla se, että Ake on niin rauhallinen ja tasapainoinen, joten hänen havaintonsakin olisivat asiallisia ja tasapuolisia. Dotarin havainnot ovat kärjistyneitä, ja epäluuloisena ihmisenä hän tekee niistä tulkintoja, joita joutuu myöhemmin oikaisemaan. Kerronnallisesti sellainen näkökulmahenkilö antaa enemmän mahdollisuuksia esitellä asioita monipuolisesti.

Vasaman näkökulmaa en ainakaan toistaiseksi osaa tulkita. Vasama tulee yleensä hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta pitää ystäviinsäkin hienoista etäisyyttä. Kuvaan siis häntä ulkoapäin, niin kuin huomaan tehneeni myös kuvatessani sarjassa hyvin keskeistä henkilöhahmoa, Verrakaa, ja samasta syystä.

Nyt olen kuitenkin siirtänyt näkökulman kiinnostavaan uuteen kohteeseen, Liliin. Nuoren naisen lähtö kotimaastaan Isosaarelle ei ole ollut ongelmatonta, vaikka Lili urhoollisesti yrittääkin esittää niin. Tällä hetkellä hän on myös ainoa nainen laivassa, jossa melkein kaikki muut ovat karkeakäytöksisiä miehiä.

Tiedän jo, että Lili tulee olemaan yksi tekeillä olevan kirjan keskeisistä henkilöistä. Mutta en vielä tiedä tarkasti, miten.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Siis trilogia?

Kun ryhdyin kirjoittamaan seitsemättä osaa Vuorileijonan varjo -sarjaan, huomasin pian, että aikomani tarina kasvaa sellaisiin mittoihin, ettei se mahdu yhteen kirjaan. Päätin siis jakaa sen kahteen osaan. Talvisateet valmistui, ja nyt olen kirjoittamassa siihen sitä loppuosaa, Tuulien koti.

Jo tässä vaiheessa näyttää kuitenkin siltä, että tarina ei vielä tämänkään kirjan aikana pääse siihen, mihin minun alkuperäisen suunnitelman mukaan piti päästä yhdessä kirjassa. Jos teoksen aikoo pitää kohtuullisissa rajoissa eli suunnilleen sen pituisena kuin Jääsilmä ja Tulisydän olivat, olen nyt kirjoittanut siitä neljänneksen, eivätkä matkalaiset ole vielä päässeet edes Isosaarelle, jossa keskeiset tapahtumat vasta lähtevät liikkeelle.

Luultavasti käykin niin, että aikomani yhden kirjan sijasta kirjoitan trilogian.

Minulta kysytään aina toisinaan (ja joskus hiukan ivallisesti) mikä ero on trilogialla ja sillä, että kirjalla on kaksi jatko-osaa. Mutta erohan on aivan selvä. Trilogia on kolmen kirjan sarja, jonka läpi kulkee keskeinen, yhtenäinen tarina, vaikka jokaisessa osassa jotkin erillistarinat viedäänkin päätökseen. Jatko-osat taas ovat siinä mielessä itsenäisiä, että kukin niistä on yhtenäinen kokonaisuus. Tietenkin niiden tapahtumat liittyvät toisiinsa monin tavoin, ja muodostuu kehityslinjoja, mutta ne eivät ole kerronnallisesti hallitsevia asioita.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Hiirulainen ja rättipää

Pitkän sarjan kirjoittamisen yksi viehätys on, että henkilöille muodostuu persoonallisuus, jolle on aikaisemmissa osissa luotu lähtökohdat, mutta joka kehittyy ja muuntuu. Järkevä ja tasapainoinen Ake on lapsena ollut hiukan alemmuudentuntoinen. Hento rakenne ja vähäiset voimat eivät ole olleet minkään suuren trauman aiheena, mutta ovat luoneet tarpeen päteä kunnostautumalla menestyvänä kauppiaana.

Ake ymmärtää nopeasti, että yhden rikastuminen luodaan aiheuttamalla toisen köyhtyminen. Vastuuntunnon herätessä hän pyrkii kartuttamaan omaisuuttaan eettisesti oikealla tavalla, mikä ei ole kovin helppoa. Kraton klaanipäällikkönä hän kasvaa luovuttamaan melkein koko omaisuutensa Kraton kansan auttamiseen katovuosien yli. Melkein, sillä Ake on realisti, joka ymmärtää, että hänen pitää edelleen pystyä huolehtimaan perheestään. Myös Dotarista, joka idealistina lahjoittaa pois koko omaisuutensa.

Merimatkalla kohti Isosaarta Akesta paljastuu uusia piirteitä. Kun hän ja Dotar joutuvat neuvottelemaan karskikäytöksisten merirosvopäällikköjen kanssa, Dotar on neuvoton, hänen oveluutensa ei tehoa heihin. Sen sijaan Aken rauhallinen ja ystävällinen suhtautuminen röyhkeäänkin käytökseen ja pilkkapuheisiin herättää heissä kunnioitusta. Heidän mielestään vain todella itsevarma mies pystyy hymyilemään loukkauksille.

Riitelevät päälliköt pyytävät lopulta Akea toimimaan ylipäällikkönä, joka ratkaisee heidän riitansa. Ake sopeutuu uudenlaiseen rooliinsa ja oppii jopa uuden puhetavan. Kun Rigo nimittää Akea hiirulaiseksi, Ake sanoo hymyillen: - Saat käyttää tuota nimitystä, jos pidät siitä. Mutta siinä tapauksessa minäkin saan nimitellä sinua, rättipää. Ja ota huomioon, että nyt viittaan vasta pukeutumiseen, en ulkonäköösi.

Rigo ottaa huomioon, nimittely vähenee.

maanantai 8. helmikuuta 2016

Särmikästä

Kun lisään kehitteillä olevaan kirjaan jonkin tarinan kannalta tarpeellisen sivuhenkilön, en yleensä hahmottele häntä etukäteen kovin tarkkaan. Toisinaan tällainen henkilö jää melko persoonattomaksi. Joskus annan hänelle ominaisuuksia, jotka sopivat siihen, mitä sillä hetkellä suunnittelen. Mutta sitten käykin niin, että hahmon kehittelyyn avautuu uusi, mielenkiintoinen mahdollisuus. Silloin on palattava taaksepäin ja tarkistettava kaikki, mitä kyseisestä henkilöstä on tullut kirjoitettua.

Minulle kävi niin, kun toin kerrontaan mukaan Rigon. Hän oli Vasaman alipäällikkönä silloin, kun Vasama johti suurta ja pelättyä isosaarelaista miesjoukkoa. Rigo syrjäytti Vasaman, mutta kun sen tavan mukaan olisi pitänyt tapahtua joko haastamalla Vasama kaksintaisteluun päällikkyydestä tai vaatimalla miehistön kokousta, jossa nämä valitsisivat päällikön äänestämällä, Rigo yritti järjestää salamurhan, ja sen epäonnistuttua hän toimitti haavoittuneen Vasaman vuorimaalaisten haltuun uskoen näiden tuomitsevan Vasaman kuolemaan.

Niin kuin arvata saattaa, suunnittelin tekeväni Rigosta vallanhimoisen, mutta raukkamaisen pelkurin. Kun hän ja Vasama nyt tekeillä olevassa kirjassa kohtaavat uudelleen, ryhdyin kirjoittamaan kohtauksia siltä pohjalta. Pian huomasin kuitenkin, että avautui mahdollisuus esitellä Rigo paljon monisärmäisempänä ihmisenä. Nyt olen todella mieltynyt Rigoon, ja suunnittelen hänelle paljon keskeisempää osaa tapahtumissa, kuin mitä olin suunnitellut. Samalla Vasaman persoonallisuus valottuu paremmin.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Huoleton on hevoseton poika

Joku vertasi joskus kustantajaa hevoseen, jolla kirjailija ratsastaa. Ei vertaus ehkä kovin hyvä ole, tai ainakin tuolla hevosella on suuri valta, ja taitavankin ratsastajan on vaikea käsitellä sitä.

Olisi tietenkin monella tavalla mukavaa, jos kirjoillani olisi edelleen kustantaja. Kustantajan toimesta tehtäisiin kaikki se oheistyö, joka minun mielestäni on rumasti mutta rehellisesti sanottuna paskahommaa. Oikoluku nyt vielä jotenkin menettelee, vaikka onkin tylsää tarkistaa, muistanko oikeinkirjoitussäännöt varmasti oikein, ja onko niitä taas kerran muutettu. Mutta taitto ja muu kirjan ulkoasusta huolehtiminen on työlästä. Sellainen ei kuulu vahvuusalueisiini, ja yritän välttää isot virheet pysyttelemällä yksinkertaisissa ja tavanomaisissa ratkaisuissa.

Mainonta ja markkinointi ovatkin sitten asioita, joita en lainkaan osaa, enkä edes haluaisi opetella, koska ne tuntuvat vastenmielisiltä. Yritän siis pitää tarjolla olevia kirjoja esilla kirjoittamalla niistä blogissa ja facebookissa, ja siihen se suunnilleen jää. Löytäköön, joka löytää. Ja onneksi aina joku sentään löytää.

Mutta ne hyvät puolet, niitä on paljon! Minun ei tarvitse kirjoittaa kustannustoimittajan hyväksymällä tavalla. Minun ei edes tarvitse valita myyntiä edistäviä aiheita ja käsittelytapoja, enkä joudu jättämään pois sellaista, mikä kustannustoimittajan arvion mukaan ei miellyttäisi lukijoita tai kriitikkoja, tai mikä muuten vain karkottaisi mahdollisia ostajia.

Aikaisemmin käsikirjoituksen marginaaliin ilmestyi säännöllisesti jokin kustannustoimittajan huomautus tyyliin "tämä pois" tai "kyllä tästä saa puhua, mutta ..."

Nyt kirjoitan mitä haluan kirjoittaa, ja niin kuin haluan kirjoittaa. Eikä ole vaaraa, että putoaisin hevosen selästä.

torstai 4. helmikuuta 2016

Ajatus on nopea, mutta käsi hidas

Kun ohjasin luovaa kirjoittamista lapsiryhmille, nuorimmat oppilaani valittivat usein, että tarinaa kyllä syntyy mielessä, mutta käsi on liian hidas kirjoittamaan sitä.

Tuo ilmiö ei oikeastaan liity ikäkauteen. Kun luo pitkää kertomusta, josta haluaisi nopeasti saada ensimmäisen version kirjoitettua, ajatus kulkee hyvin nopeasti, mutta sormet eivät saa näpyteltyä sitä samaa vauhtia tietokoneeseen.

Joitakin kirjailijoita se ei ehkä haittaa. Tiedän ainakin muutamia, jotka etenevät rauhallisesti, kirjoittavat tekstiä sen verran, että päivän tulos vastaa suunnilleen yhtä tai kahta konekirjoitusliuskaa, joita edelleen käytän mielessäni tekstin pituuden mittarina. Joku sanoi, että kerran oikein innostuessaan hän sai aikaan koko päivän kirjoitettuaan jopa viisi liuskaa. Minä, joka tapasin kirjoittaa sellaisina päivinä yli kolmekymmentä liuskaa, kuuntelin tietenkin ihmeissäni.

Pyrin aina kirjoittamaan tekstin kerran läpi mahdollisimman nopeasti. Silloin minulla on selkeä runko, jota sitten alan työstää. Teen täydennyksiä ja poistoja, muutan järjestystä. Vasta viimeisessä vaiheessa käyn tekstiä läpi sillä tarkkudella, jota nuo järjestelmällisesti, rauhallisessti ja hitaasti etenevät noudattavat jo ensimmäisellä kirjoituskerralla.

Nyt tarina on mielessäni pitkällä, mutta tulostettavaksi sitä on kertynyt harmillisen vähän. Ikä vaikuttaa, kirjoitan hitaammin kuin ennen. Se hermostuttaa minua. Unohdanko jotain oleellista siitä, mitä olen suunnitellut? Saanko kirjoitettua mielikuvani sellaisiksi, että niistä välittyy se, mitä olen ajatellut?

Kun teksti on kertaalleen kirjoitettu alusta loppuun, siinä on tietenkin vielä paljon puutteita. Mutta se on kuitenkin olemassa muuallakin kuin mielessäni. Siitä on hyvä jatkaa, mutta tämä vaihe minua stressaa, ja siksi kiirehdin päästäkseni sen ohi mahdollisimman pian.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Rakas tietokoneeni

Ensimmäiset kirjani kirjoitin kirjoituskoneella, ja muistan hyvin, miten valtava muutos oli siirtyminen tietokoneella kirjoittamiseen. Oli vapauttavaa, kun pystyi vaivattomasti poistamaan ilmaisun, joka ei vaikuttanut hyvältä, ja oli helppo muuttaa kappaleiden järjestystä. Se rohkaisi kokeilemaan erilaisia ratkaisuja, ja pääsin eroon aikaisemmasta tavastani päättää: "Ei hyvä, mutta saa kelvata."

Nuo "ei hyvä mutta saa kelvata" jutut menivät yleensä sukkana läpi kustannustoimittajalta, eikä niistä kukaan lukijakaan minulle asti nikotellut, mutta itse tunnistin ne aina selaillessani kirjaa. Ja harmitti, tietenkin harmitti.

Tietokone on siis ilman muuta kirjoittajalle hyvä väline, jossa on muitakin etuja kuin nuo jo mainitsemani. Erityisesti pidän hakumahdollisuudesta. Olenko maininnut tämän henkilön aikaisemmin? Onko tällainen virhe muuallakin?

Inhokkini ovat tekstinkäsittelyohjelmien tarjoamat avustukset, joista poistan kaikki poistettavissa olevat. Silti niitä pyrkii jäämään, ja ne muotoilevat tekstiä lupaa kysymättä. Joskus noiden muutosten poistaminen teettää melkoisesti työtä.

Oikolukuohjelmista on tavallaan hyötyä, mutta tavallaan ei. Tavassani käyttää kieltä on yleensä paljon niiden mielestä sopimatonta, ja kun sanastoon lisäilee nimiä ja käsitteitä, joita ne eivät tunne, ohjelma menee lopulta niin tukkoon, ettei se jaksa toimia. Se on sinänsä harmi, sillä kirjoitusvirheet se löytäisi huomattavasti paremmin kuin minä ne löydän kirjoittamaani lukiessani.

Paperia tietokone ei säästä, sillä halutessani yleiskuvan vähänkään pitemmästä tekstistä joudun tulostamaan sen paperille. Selailen ja kirjoittelen kynällä merkintöjä suunnitellen, mihin teen lisäyksiä, mitä poistan ja mitä muutan. Mutta sitten palaan rakkaan tietokoneeni luo tekemään muutokset.