lauantai 28. marraskuuta 2015

Todellisuus on tarua (ja Tarua) ihmeellisempi

Olen hahmotellut käsikirjoitusta siitä, mitä tapahtuu, kun rauhalliseen Sirpiin tulee ensin ryhmä haaksirikkoutuneita isosaarelaisia merirosvoja, ja sitten suuri joukko kaukaisesta Etelämaasta nälänhädan takia lähteneitä siirtolaisia.

Osasin kuvitella vaikeudet, joita tulee tapojen erilaisuudesta. Osasin kuvitella myös sen, että osa tulijoista syyllistyy rikoksiin.

Rikokset eivät tietenkään olleet ennenkään Sirpissä tuntemattomia. Vaikka sirpiläiset ovat melko rauhallista kansaa, joku heistäkin äityy joskus raiskaamaan tai tappelemaan. Sirpi on myös merikaupan keskus, ja vierasmaalaisten laivamiesten aiheuttamiin ongelmiin on totuttu. Mutta uusiin tulokkaisiin suhtaudutaan pelonsekaisesti, ja heidän tekemänsä rikokset koetaan uhkana koko yhteiskunnalle.

Osa sirpiläisistä siis vieroksuu maahanmuuttajia ja toivoo, ettei heitä olisi päästetty Sirpiin.

Siihen mielikuvitukseni kuitenkin pysähtyi. En osannut edes kuvitella, että Sirpissä koottaisiin mielenosoittajia, jotka lähtisivät osoittamaan mieltään muutamalle kymmenelle syyttömälle nuorelle. Mutta ihan totta, Kempeleellä aiottiin marssia pelottelemaan vieraassa maassa olevia alaikäisiä turvapaikanhakijoita.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Puolivalmista

Tarmo on nyt ryhtynyt lukemaan käsikirjoitusta läpi toiseen kertaan. Vieläkään emme ole siinä vaiheessa, että kiinnittäisimme erityistä huomiota kieleen, vaan tarkkailemme asioiden esittämistapaa ja juonen etenemistä. Tarmon vaikutelma oli, kun hän on lukenut noin neljäsosan, että liikaa selittelyä ei enää ole, kuvailua on nyt sopivasti, ja tapahtumat etenevät loogisesti. Mutta vaikeimmat kohdat ovat vasta tulossa, huh huh.

Minä olen niitä kirjailijoita, jotka ovat hyvin huonoja ottamaan vastaan ohjailua. Useimmiten torjun kritiikin toteamalla, että kriitikko on moukka. Tarmollekin oikein suutun joskus, ja puolustan omaa näkemystäni kiivaasti. Varsin usein (tai oikeastaan melkein aina) joudun kuitenkin sitten toteamaan, että Tarmo oli oikeassa. Ja korjaan tekstiä.

Mutta kielen hiominen on siis vasta edessä, joten teksti on vielä puolivalmista. Eikä siitä tietenkään koskaan tule ihan valmista, jossain vaiheessa sen hiominen vain pitää lopettaa.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Kuivaa huumoria?

Olen usein tavannut kirjojeni arvosteluissa huomautuksen, että teoksissani ei ole yhtään huumoria. Omasta mielestäni sitä on runsaasti, mutta huumorini ei ilmeisesti aukea läheskään kaikille. En toisaalta ihmettele sitä, en tapaa revitellä niillä asioilla, jotka ihmisiä herkimmin naurattavat. Muistaakseni en ole kirjoittanut edes kenenkään henkilöni ilmavaivoista, joka olisi takuuvarma tapa olla vitsikäs. Ripulin olen maininnut silloin, kun Enetta puolitoistavuotiaana löytölapsena tuotiin Maleen, Aken ja Dotarin hoiviin. Silloinkin menetin mahdollisuuden repiä asiasta huumoria, sillä ulosteen tarhrima likainen ja pelokas lapsi on vain liikuttava.

Huumorini on sen verran eleetöntä, että se menee monelta lukijalta ohi. Pitäisikö sitä selventää? Jos, niin miten? Selitetyt vitsit kun tapaavat latistua.

Pieni tyylinäyte:

Ainar tuli kirjastoon kiireisin askelin ja pysähtyi keskilattialle. Verraka oli järjestelemässä hyllyä, eikä kääntynyt katsomaan tulijaa.

- Hei, mies, Ainar sanoi. - Minulla on kiire. Etsi nopeasti minulle teos, jossa on kelvollinen selostus Metallin temppelin toiminnasta.

Vaikka Verraka pyrki käyttäytymään vaatimattomasti ja sopuisasti, kaikki puhuttelivat häntä yleensä kohteliaasti. Hän kääntyi yllättyneenä katsomaan Ainaria, mutta hymyili sitten.

- Hei itsellesi, mies, hän sanoi. - Ehkä minulle olisi terveellistä oppia hyväksymään, että minua komennellaan. Valitettavasti en ole vielä oppinut, ja vaikka olisin, en voisi toteuttaa käskyäsi. Kelvolliset selostukset Metallin temppelin toiminnasta ovat temppelin hallussa, eikä niitä jaeta ulkopuolisille.

- Verraka, olen pahoillani, Ainar sanoi. - Olen nähnyt sinut vain leirin johtajana ja Moirin seurassa neuvottelijana. En odottanut tapaavani sinua täällä, vaikka lukeneisuudestasi puhutaan. Muuten olisin kyllä tunnistanut takaapäinkin sotilaan ryhtisi ja leveät hartiasi.

- Voin palkita imartelusi yrittämällä vastata, jos haluat tietää jotain Metallin temppelistä, Verraka sanoi.

- Se säätelee käsittääkseni lainoillaan merkittävää osaa maailmankaupasta, Ainar totesi. - Olen kuitenkin kuullut, että Meeta asioi sen kanssa vain vähän. Onko Meetalla poikansa rakastetun kautta jotain sisäpiiritietoa sen epäluotettavuudesta?

- Tuohon osaisi parhaiten vastata se Meetan pojan rakastettu, Verraka sanoi. - Minulla ei ole sisäpiiritietoa.

Ja selityksiä:

Ainar erehtyy käyttäytymään äärimmäisen epäkohteliaasti puhutellessaan itseään merkittävämpää miestä sanomalla "hei, mies". Verraka ojentaa häntä heittämällä saman puhuttelun hänelle takaisin. Minua se olisi taatusti naurattanut, jos olisin ollut kuulemassa.

Ainarin yritys korjata erehdyksensä imartelevalla huomautuksella Verrakan ulkomuodosta on minusta hauska, ja Verrakan vastauksesta voi päätellä, että se naurattaa ainakin häntä.

Ainarin maininta Meetan pojan rakastetusta on huvittava, sillä hän tuntee varsin hyvin tuon henkilön nimellä Dotar. Verraka painottaa hänen loukkaavaksi tarkoitettua sananvalintaansa ivallisesti, käyttämällä samaa ilmaisua.

Loppupäätelmä:

Turha selittää. Huumori aukeaa jos on auetakseen, niille, joilla on sama mieltymys kuivaan huumoriin kuin minulla.

torstai 19. marraskuuta 2015

Sanoi hymyillen

Luettuaan tekeillä olevan kirjani ensimmäistä kertaa Tarmo huomautti, että siellä on häiritsevän usein repliikin jälkeen "hän sanoi hymyillen".

Niinpä, repliikkiin tulevat vain sanat. Jos ilmeet ja äänensävyt ovat oleellisia tulkinnan kannalta, ne pitäisi kertoa. Mutta kun tarkastelin tekstiä, huomasin itsekin, että maininta hymyillen sanomisesta toistuu liian usein.

Joskus tuollaisen selvennyksen voi poistaa tarpeettomana, hymyn voi päätellä kokonaistilanteesta tai sanojan persoonallisuudesta, jos se on jo tullut muualla esiin. Mutta ei aina. Kun miehille sukupuolisia palveluja myyvä Elle kysyy puolittain riitaa haastavasti Akelta ja Dotarilta, kaipaisivatko he vaihtelua miesparin keskinäisiin iloihin, Ake vastaa: "Meille riittävät ne keskinäiset ilot." Aken luonteen hyvin ymmärtänyt lukija toki tietää, että hän ei ole lainkaan pahastunut, vaan huvittunut, ja hän tuntee myötätuntoa ikävässä tilanteessa elävää Elleä kohtaan. Mutta kaikki lukijat eivät ole tarkkaavaisia. Poistin kyllä maininnan siitä, että Ake sanoi tuon hymyillen, mutta lisäsin repliikin eteen: "Ake ja Dotar vilkaisivat hymyillen toisiaan, ja Ake sanoi".

Hymiöiden tultua käyttöön niitä melkein joskus kaipaa kirjailijan työssäkin. Mutta vain melkein.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Yksityiskohdat

"Alkutalven auringon kirkas, mutta vain vaisusti lämmittävä valo tulvi avoimesta ovesta Kooran linnan julkisen puolen suureen saliin."

Kyllä, mutta tarkkaavainen lukija saattaa muistaa, että tuon salin ovet aukeavat pohjoiseen.

En korjannut tuota kohtaa. Aurinko valaisee sekä suoraan että epäsuorasti, ja aurinkoiselta pihalta sisätiloihin tulviva valo on auringon valoa. Ilmaisu ei ole virheellinen, vaikka se onkin epätarkka, koska se voisi merkitä myös sitä, että saliin paistaa aurinko.

En yleensä kuvaile asioita yksityiskohtaisesti. Kooran linnakin hahmottuu sinne tänne sijoitelluista maininnoista, ja kukin lukija kokoaa siitä oman mielikuvansa. On kuitenkin tärkeää, että yksityiskohdat eivät ole keskenään ristiriidassa. Siksi piirsin jo Vuorileijonan varjo -sarjan ensimmäistä osaa aloittaessani itselleni muistin tueksi muutamia karttoja ja pohjapiirroksia. Kaiken ei tietenkään tarvitse pysyä samanlaisena kuin se oli silloin. Hiekkapiha voidaan kivetä, jokin väliseinä voidaan purkaa, mutta massiivisen rakennelman sijainti ei noin vain muutu.

Yksityiskohdat saattavat tuntua merkityksettömiltä. Lukija ei yleensä kiinnitä niihin erityistä huomiota eikä suhtaudu niihin epäluuloisesti. Mutta yksikin virhe voi särkeä uskottavuusilluusion ja myös luottamuksen siihen, että tekijä on miettinyt kirjoittamaansa ja pyrkinyt tarjoamaan lukijalle parasta mitä hän pystyy tuottamaan.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Vain?

Kouluikäisenä en mielelläni lukenut luonnonkuvauksia enkä muutakaan kerrontaa, joka ei tuntunut kuljettavan tapahtumia eteenpäin. Huomatessani sellaisen jakson olevan alkamassa liu'uin sen yli. Toisaalta jokin yksityiskohta maisemassa, ympäristössä tai henkilöissä saattoi osuvasti kuvattuna olla hyvinkin vaikuttava.

Kirjoittajana kuvailen aika vähän, ja joskus tuntuu, että liian vähän. Minulla on usein vahva mielikuva sekä ympäristöstä että henkilöiden ulkoisesta olemuksesta, mutta lukijallehan se välittyy vain jos sen siirtää tekstiin.

Miten perusteellisesti on selostettava? "Koko päivän oli satanut. Tuuli tuli pohjoisesta, ja Sirpin saaren pohjoisrannalla sijaitseva Matalan kylä oli suojaton sitä vastaan." Välittyykö siitä mielikuva harmaudesta ja kulkijoiden hienoisesta viluisuudesta? Oletin niin tapahtuvan, joten en kertonut sitä.

Kuvaukset ympäristöstä ja ihmisistä auttavat eläytymistä ja luovat tunnelmaa. Toki ne joskus ovat tärkeitä juonenkin kannalta, ja silloin ne kannattaa mainita jo ennen kuin niitä käytetään siihen tarkoitukseen. Jos hiekkakivipaasien välistä kulkevasta kapeasta polusta kerrotaan ensimmäisen kerran vasta silloin, kun sitä tarvitaan pakotienä, se tuntuu ilmaantuvan "kuin ihmeen kaupalla", ja uskottavuus kärsii.

Lisäilen siis nyt tekstiin kuvauksia, toisinaan juonen kannalta tarpeellisia, mutta useimmiten vain tunnelmaa luovia. Vain? Eivät tunnelmat ole "vain", ne kantavat tekstin kokonaisuutta.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Hiukan narratologiaa

Olen nyt karsinut käsikirjoituksesta kaiken sen selittelyn, joka tarkemmin harkittuna tuntui tarpeettomalta. Silti olen melko varma, että kun Tarmo taas lukee tekstin, hän löytää sitä lisää. Selitykset eivät tosin yleensä ole "minun", jos ajatellaan kirjailijan esiintyvän kirjassaan kertojan roolissa, vaan ne esitetään kirjan henkilöiden puheina ja ajatuksina. Mutta käyttääkseni narratologista käsitettä siinä mielessä kuin Seymour Chatman teoksessaan Story and Discourse (1978), olen luonut teokseen sisäistekijän, jonka voi pelkistää teoksen arvoiksi, asenteiksi ja maailmankuvaksi.

Kun opiskelin kirjallisuustiedettä, narratologiset teoriat tuntuivat sekä kiehtovilta että ärsyttäviltä. Olin jo kirjoittanut paljon, ja usein koin oivalluksia, että juuri noin se menee, noin olen tehnyt, vaikka en olekaan tekemääni nimennyt enkä eritellyt. Seymour Chatmanin teoria oli minusta paras. Mutta yhtä usein ärsyynnyin ja tuntui, että teoreetikko oli etääntynyt kauas kirjoittamisen käytännöstä.

Kirjailijan ei tarvitse tuntea teoriaa osatakseen kirjoittaa. Teorian tunteminen ei ole myöskään haitallista, ellei siihen ala uskoa liikaa. Sen avulla on mukava tulkita, mitä tuli tehtyä, mutta sitä ei ainakaan kritiikittömästi kannata ottaa ohjeeksi uuden luomiseen.