maanantai 28. syyskuuta 2015

Liikaa rautalankaa

En ole koskaan ollut kovin hyvä vastaanottamaan ehdotuksia siitä, miten kirjoittamaani tekstiä pitäisi muuttaa. Minun mielestäni kirjailijan ei pidäkään olla sitä. Vaikka muutoksia ehdottaisi kirjallisuutta laajasti ymmärtävä henkilö tai peräti toinen kirjailija, hän pystyy oikeastaan osoittamaan vain kohdat, jotka eivät hänen mielestään toimi tarkoituksenmukaisella tavalla. Ei hän tiedä, mitä tavoittelen, eikä hän tunne minun tapaani ilmaista asioita. Siksi reagoinkin korjausehdotuksiin yleensä vain pohtimalla, miten voisin kirjoittaa kyseiset kohdat niin että ne paremmin tavoittaisivat lukijan. Aina en tosin tee sitäkään. On ihmisiä, joille minun ajatusmaailmani ja/tai ilmaisutapani on niin vieras, että tekstiä ei kannata edes yrittää muokata heidän mieleisekseen.

Kun teen yhteistyötä Tarmon kanssa, suhtaudun korjausehdotuksiin toisin. Meillä on samankaltainen arvomaailma, ja Tarmo tuntee minun kirjoitustyylini. Mutta koska luotan Tarmon arvioihin, olen äärimmäisen herkkä pahoittamaan mieleni niistä. Se tuli taas esiin, kun Tarmo äsken luki uusimman käsikirjoitukseni ensimmäistä kertaa. Olemme koko kirjoittamisvaiheen ajan keskustelleet sen sisällöstä, joten hän tiesi jo ennen sen lukemista, mitä olen kirjoittanut, mutta ei sitä, miten olen sen kirjoittanut.

Ensimmäisenä palautteenaan Tarmo totesi, että tapahtumien aikataulussa on virheitä. Huomasin niin olevan, ja siirsin oikeisiin kohtiin asiat, jotka olivat lukujen paikkoja vaihdettaessa joutuneet väärään järjestykseen. Mutta sitten Tarmo kiinnitti huomiota siihen, että selitän liikaa, lukija ymmärtäisi vähemmälläkin. Olin jyrkästi eri mieltä. Kysyin Tarmolta, miten paljon hän uskoo löytyvän yhtä älykkäitä ja humaaneja lukijoita kuin hän itse on.

Olen seurannut keskusteluja, joita käydään minulle itselleni tärkeistä, merkittävistä klassikkokirjoista. Sitä väärinymmärrysten määrää voi vain ihmetellä. Ja nuo kirjailijat ovat sentään olleet huippuyksilöitä, osanneet ilmaista asiat todella hyvin. Miten minä voisin kuvitella, että minun lukijani ymmärtäisivät minua paremmin. Ei ole ollenkaan liioiteltua vääntää mallia rautalangasta.

Tarmo ja minä pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen. Kevennän keskustelujen pohdintoja etiikasta, ja varmistan, että en tarpeettomasti toista jo esiin tuotuja näkökohtia. Lisäksi Tarmo ehdotti, että lisäisin ihmisten ja ympäristön kuvailua, joilla katkaisisin keskusteluja. Ja kunhan olen sen tehnyt, katsomme Tarmon kanssa yhdessä luku luvulta, onko liian selittelyn maku saatu häipymään.

torstai 24. syyskuuta 2015

Sivuhenkilöt ja sivujuonet

Tosielämässä on paljon satunnaisia kohtaamisia, jotka jäävät irrallisiksi. Kirjallisuuden ei kannata tässä(kään) suhteessa jäljitellä tosielämää. Toki on kirjoja ja jopa kirjallisia suuntauksia, joissa sattumanvaraisuuden painottaminen on tarkoituksellista. Mutta noin yleisesti ottaen, ja varsinkin ilman painavia perusteita, se ei ole kovin suositeltavaa.

Olen nyt käynyt läpi tämänhetkisen käsikirjoitukseni sivuhenkilöitä ja heihin liittyviä sivujuonia. He ovat henkilöitä, jotka mainitaan silloin tällöin, ja noista maininnoista koostuu kyseistä henkilöä koskeva pieni tarina.

Kuka hyvänsä muutamaan kertaan nimeltä mainittu henkilö ei ole tuossa mielessä sivuhenkilö. Esimerkiksi Kooran linnan vartiopäällikkö Sisa ei ole sitä, vaikka hänellä on joitakin repliikkejäkin ja tekoja, joista hänen henkilökuvansa hahmottuu. Sisa on yksilöitynä ja yksilöllisiä piirteitä omaavanakin taustahahmo, koska häneen liittyvistä maininnoista ei koostu itsenäistä pikku tarinaa.

Tarkoittamani sivuhenkilöt ovat sellaisia kuin keittiössä työskentelevä Lili. Hänet esitellään aluksi iloisena ja ajattelemattomana tyttösenä, ja hän kehittyy vähitellen rohkeaksi nuoreksi naiseksi.

Sivuhenkilöt ja sivujuonet eivät saisi olla koristeita, vaan niiden pitäisi liittyä tavalla tai toisella kirjan aihepiiriin ja tukea ja selventää sitä.

Sivuhenkilöt on mainittava riittävän usein, heitä koskevien mainintojen on oltava loogisia, ja ennen kaikkea, aloitettua pikku tarinaa ei pidä jättää kesken.

Varmistelen siis nyt, että ei jää juonenpätkiä, joissa jotain pohjustetaan, mutta jätetään sitten kertomatta, mitä tapahtui.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Mitä kirjoitin ja mitä tarkoitin

Oman tekstin työstämisen suurin ongelma on, että tietää, mitä on sillä tarkoittanut. Sitä lukiessa se siis tuntuu merkitsevän juuri sitä, mitä sen minun mielestäni pitää merkitä. Mutta lukija saattaa ymmärtää sen aivan toisin. Siksi olisi hyödyllistä, jos voisi antaa tekstinsä vaikkapa kustannustoimittajan väärinymmärrettäväksi.

En koe hyötyneeni kustannustoimittajista kovin paljon. Arvostin heidän työssään lähinnä sitä, että he yrittivät päivittää tekstin viimeisimpien oikeakielisyysohjeiden mukaiseksi. Toisinaan oli kuitenkin herättävää huomata heidän korjausehdotuksistaan, mitä he olivat luulleet minun tarkoittavan. Silloin en tietenkään korjannut tekstiä ehdotetulla tavalla, vaan yritin kirjoittaa niin, että tarkoitukseni tulisi paremmin ymmärrettäväksi.

Toisaalta on turha kuvitella, että osaisi sanoa asiat tavalla, jonka kaikki ymmärtävät. Väärinkäsitysten ja silkan vääristelynkin mahdollisuudet ovat loputtomat, ja jo Platon totesi, että teksti ei voi puolustaa itseään, vaan joutuu alistumaan väärin ymmärretyksi.

Ihan oikeassa Platon ei sentään tuossa asiassa ollut. Teksti voi puolustautua olemalla olemassa. Niin paljon kuin Platoniakin on ymmärretty väärin, hänen tekstiään voi edelleen lukea ja yrittää sen perusteella arvioida itse, mitä hän tarkoitti.

torstai 17. syyskuuta 2015

Työ vai huvi

Milloin kirjailija työskentelee? Työaikaa on tietenkin se, jolloin kirjoittaa, tai lukee kirjoittamaansa ja tekee siihen korjauksia. Mutta suuri osa kirjailijan työstä tapahtuu pelkästään ajattelemalla, kehittelemällä sisältöä mielikuvatasolla. Ja sitten on vielä alitajunnan toiminta, josta ei ole edes tietoinen, mutta jonka tulokset ilmaantuvat käytettäviksi.

Ajatteleminen onnistuu kuitenkin myös muiden töiden ohella, ja alitajunta toimii omia aikojaan. Kirjailija voi siis tehdä kirjailijan työtä myös tiskatessaan tai käydessään kaupassa. Kun vielä olin palkkatyössä, kehittelin usein jotain kirjaani ja sain siihen aineksia ja oivalluksia, ja tein samanaikaisesti sitä työtä, mistä palkkani maksettiin.

Olen rakentanut tarinoita mielessäni lapsuudesta asti, ja hyvin pian aloin etsiä ajatuksilleni kirjallista ilmaisua. Voisin tulkita sen niin, että kirjailijuus kuuluu luonteenlaatuuni, ja olen kirjailija jatkuvasti. Mutta jos en olisi koskaan julkaissut, enkä edes aikoisi julkaista, olisin tietenkin vain harrastelija, eikä työni olisi kirjailijan työtä, vaan harrastus. Tekisin kuitenkin muuten samaa kuin nytkin, vaikka en ehkä viitsisikään viimeistellä syntyviä tekstejä.

Kirjailijan työstä voikin ehkä puhua vasta sitten, kun huvi vaihtuu vakavaksi pyrkimykseksi ylittää julkaisukynnys. Vai?

maanantai 14. syyskuuta 2015

Vaikeat sivut

Olen nyt kirjoittanut monen päivän ajan kolmea sivua uudestaan ja uudestaan. Asia on sinänsä minulle selvä, mutta en saa sitä ilmaistua niin, että olisin ilmaisuun tyytyväinen.

Voisi tietenkin luulla, että kirjailija siinä hioo tyyliä. Mutta minä en ole aikuisiällä uhrannut kovin paljon aikaa tai vaivaa tyylin pohtimiseen. Jos ei tavoittele erikoisuutta eikä pyri häikäisemään loisteliaalla kielenkäytöllä, jokaisella paljon lukeneella ja kirjoittaneella on varastossaan valikoima tyylejä, joita hän pystyy käyttämään sujuvasti kuin tuttuja työkaluja ainakin.

Nuorena olin toisenlainen, halusin erottua ja olla erikoinen. Lukiossa meidän piti toisinaan kirjoittaa kotiaineita, ja opettajamme sanoi, että jos joku pyytää toisen tekemään sen puolestaan, ei ainakaan kannata pyytää Tarua kirjoittajaksi. Hän oli varma siitä, että tunnistaisi tyylini. (Hän oli väärässä. Kirjoitin kotiaineita muiden puolesta, mutta käytin tavanomaisempia tyylejä.)

Jos asia on selvä, eikä tyylin hiominen kiinnosta, miksi on niin vaikea saada kolmea sivua sellaisiksi, että olisi niihin tyytyväinen?

Siksi, että kieli on liian kömpelö väline eettisten periaatteiden pohtimiseen. Mitä tarkoitan sisäisellä varmuudella? Onko se omatunto? Viittaako omatunto liikaa kristillisiin käsitteisiin, kun olemme Sirpissä, jossa sisäinen ääni ja omatunto voisi olla myös Kooran ääni ihmisen sisimmässä, tai yksinkertaisesti Kooran tahto?

Vaikeus tulee myös siitä, että Dotarin ja Kooran linnan keittiössä työskentelevän Irenan keskustelussa Dotarin pitäisi selittää sitä, mikä on minun henkilökohtainen näkemykseni asiasta. Joudun siis pohtimaan, tarkoitanko todella noin, vai voisiko asia sittenkin olla näin.

Nuo kolme sivua eivät ehkä tunnu valmiilta kovin pian. Ja kun ne siltä tuntuvat, ja niitä sitten katsoo jonkin ajan kuluttua uudestaan, jotain pitää taas korjata.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Sankarit ja sankariteot

Tein kirjallisuustieteen lisensiaatintyöni siitä, miten miehen sankaruus kuvataan Homeroksen eepoksissa ja Edgar Rice Burroughsin teoksissa. Jälkimmäisen kuuluisin sankari on Tarzan, mutta hänen muidenkin teostensa sankareilla on samat peruspiirteet.

Päätelmäni heijastuvat tietenkin siihen, miten kuvaan sankaruutta omissa kirjoissani. Sankarini ovat usein melko hyvin tietoisia luonteenlaadustaan ja vaikuttimistaan.

Perinteinen taistelijasankarihan on oikeastaan kuin minkä hyvänsä eläinlajin uros, joka taistelee asemastaan ja vallastaan. Monilla eläinlajeilla myös naaras voi omata samoja valmiuksia. Jos susilaumassa ei ole johtajaksi sopivaa urosta, naarassusi saattaa ryhtyä johtamaan. Ja niin kuin tiedämme, naisella on taistelunhalua ja taistelukykyä, jos tilanne sitä vaatii. Tyypillinen esimerkki on äiti, joka lasta puolustaessaan toimii kuin taistelijasankari.

Taistelijasankari saattaa taistella pelkästään itsekkäistä syistä, mutta hän voi myös olla suojelijasankari, jonka taistelunhalu herää silloin, kun pitää puolustaa avutonta. Silloin hän toimii oikeastaan äidin tavoin. Halu hoivata ja pitää huolta muista ei tietenkään ole naisten yksinoikeus, sitä on miehilläkin.

Suojelijasankarissa sekoittuvatkin aina hänen biologisesta sukupuolestaan riippumatta sekä miehisinä että naisellisina pidetyt ominaisuudet. Ihmisellähän on valmius kumpaankin. Miehisyys ja naisellisuus tarkoittavat vain, että ne ovat yleisempiä joko miehillä tai naisilla.

Dotar ja Oosa keskustelevat Verrakan kanssa tilanteesta, jossa Verraka vaaransi henkensä pelastaakseen naisen ja lapsen. Oosa sanoo: "Sinun taipumuksesi kiivastua ja taistelunhalusi on oikeastaan sama ominaisuus kuin kykysi puolustautua ja puolustaa muita."

Dotar sanoo: "Tuo on totta. Joskus ajattelen, että korostunut miehisyys ei ole ihmiselle hyväksi, siihen liittyy niin paljon hyökkäävyyttä ja muita ikäviä ominaisuuksia. Mutta juuri Verrakan miehisyys pelasti Enettan ja Tenaan."

Verraka toteaa: "En ole varma siitä. Sellaisessa tilanteessa toimii vaistomaisesti ja harkitsematta, mutta luulen, että minua ohjasi naisellinen puoleni. Yrittäessäni suojella Enettaa ja Tenaata tunteeni olivat luultavasti samanlaiset kuin äidillä, joka on valmis puolustamaan lasta kaikin mahdollisin keinoin."

Oosa sanoo: "Niin minäkin olen sen ymmärtänyt. Mutta äidinluontosi antoi vain halun puolustaa heitä, ja taistelijanluontoosi kuuluva hyökkäysvalmius antoi kyvyn siihen. Minäkin haluaisin puolustaa, mutta en pystyisi siihen."

Tuossa siis yritys vääntää lisensiaatintyön päätelmiä kaunokirjalliseen muotoon. Nopeaa toimintaa ja jännittävää viihdettä kaipaava lukija ei ehkä kiitä siitä.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Joka kirjailija sen tietää

Lukija voi kummastua, kun hän huomaa kirjassa selvän ja ilmeisen loogisen ristiriidan. Jokin tapahtuma mainitaan sellaisena ajankohtana, että sitä ei vielä ole tapahtunut, tai jokin henkilö on paikassa, missä hän ei voi olla.

Kirjailija osaa heti epäillä, mistä virhe johtuu. Lukujen järjestystä on muutettu sillä tavalla, että osa tapahtumajärjestyksestäkin muuttuu. Kirjailija on yrittänyt olla tarkkana ja korjata myös sellaiset kohdat, joissa noihin tapahtumiin viitataan. Mutta aina jää jotain huomaamatta.

Lukujen järjestystä joutuu joskus muuttamaan kerrontateknisistä syistä. Toisiaan muistuttavia kohtauksia ei ole hyvä sijoittaa peräkkäin, eikä jonkin kesken jääneen asian jatkoa ehkä kannata siirtää kovin monen luvun taakse. Monia muitakin perusteita siirrolle on.

Jokin luku vaikuttaa sellaiselta, että sen voi siirtää uuteen paikkaan sellaisenaan. Neljä miestä keskustelee Kooran linnan kirjastossa. Tapahtumat eivät etene, on vain pohdintaa. Keskusteluissa mainitut asiat eivät ole tarkasti sidoksissa minkään tietyn ajankohdan asioihin.

Mutta heh, tuossahan sanotaan, että Niiro on käynyt kirjastossa. Luku on nyt kuitenkin siirretty sen luvun jälkeen, jossa kerrotaan Niiron vangitsemisesta, mutta se on ennen sitä lukua, jolloin Niiro vapautuu.

Tuo virhe on nyt korjattu, mutta varmaa on, että kirjaan jää jokin looginen kömmähdys. Pitäisikö lohduttautua sillä, että niitä löytyy myös menestyneiden ja kuuluisien kirjailijoiden teoksista, joita kustannustoimittajatkin tarkistelevat mennen tullen?