sunnuntai 30. elokuuta 2015

Sekoita viini mielesi mukaan

Kirjan käsikirjoitus on nyt siinä vaiheessa, että voi huoletta pysähtyä tarkistelemaan yksityiskohtia. Tekstikokonaisuus on niin valmis, että ei enää ole pelkoa johtoajatusten katoamisesta tai siitä, että juoni ajautuisi umpikujaan tai henkilöiden kehityslinjat ja heidän keskinäiset suhteensa eivät rakentuisi perustellusti.

Yksityiskohdat voivat teettää paljon työtä, mutta teksti saattaa pitkän selvittelyn ja pohdinnan jälkeen jäädä täysin ennalleen, tai muutosta voi tulla yhteen lauseeseen tai vain yhteen sanaan. Työ ei silti ole turhaa, vaikka lukija ei yleensä kiinnitäkään yksityiskohtiin huomiota. Niistä koostuu kuitenkin lopulta teoksen kokonaisilmeen oleellinen osa, eräänlainen uskottavuusilmasto, tunne siitä, että kirjoittaja tietää ja tuntee kuvaamansa asiat.

Moiri sanoo Rainolle: "Sekoita viini mielesi mukaan. Yksi kolmasosa viiniä ja kaksi kolmasosaa vettä on minun mielestäni aika hyvä suhde."

Kirjan fantasiamaailma muistuttaa väljästi Homeroksen laulujen maailmaa. Iliaassa ja Odysseiassa viini usein miedonnettiin valmiiksi vedellä isoissa sekoitusmaljoissa, mutta Sirpissä viini ja vesi tuodaan yleensä erillisissä astioissa, ja kukin tekee haluamansa yhdistelmän.

Homeroksen sankarien tavallisesti käyttämää sekoitussuhdetta ei määritellä, mutta antiikin Kreikassa aika tavallinen suhde oli neljäsosa viiniä ja kolme neljäsosaa vettä. Moirin suosittelema seos on siis hiukan vahva, mutta Moiri on hyväkuntoinen aikuinen mies, eikä juo sitä sekoitusta suuria määriä. Varsinaisena janojuomana käytetään Sirpissä pelkkää vettä.

Viinin laatu ja myös alkoholiprosentti vaihtelee suuresti, joten sekin tietenkin vaikuttaa siihen, mikä vesimäärä siihen lisätään. Mutta henkilön suosima sekoitus kuvaa myös hänen suhdettaan alkoholiin. Moiri sanoo: "Verraka joi ennen sekoittamatta, mutta sitä en suosittele." Verraka huomauttaa: "Juon minä sekoittamatta nytkin, mutta pelkkää vettä." Verrakan alkoholinkäytöllä on ollut taipumus riistäytyä hänen hallinnastaan, joten hän on päätynyt pidättäytymään siitä täysin.

Veden ja viinin sekoittaminen on pieni yksityiskohta, mutta kirjan maailma ja sen henkilöiden elämänpiiri koostuu pääosin juuri suuresta määrästä tuollaisia pieniä yksityiskohtia.

tiistai 25. elokuuta 2015

Nimet

Henkilöiden nimien keksiminen ei aina ole helppoa. Kirjallisuudessa niiden pitäisi "sopia" kantajalleen, vaikka tosielämässä niin ei aina ole. Minäkin olen Taru Heliä, heh, äitini keksintö, josta en ole koskaan varauksetta pitänyt. Mutta äiti oli Terttu Heilimä, joten ehkä hän antoi vahingon kiertää.

Kirjallisuudessa nimi kuitenkin on osa sitä rakennelmaa, josta vaikutelma syntyy. Fantasiakirjallisuudessa vapaus valita on melkoinen, koska ei ole mitään tarvetta eikä oikeastaan edes suotavaa käyttää reaalimaailmassa käytettyjä nimiä. Toisaalta ei niitä voi eikä tarvitse täysin välttääkään, mutta nimetessäni Aminan Aminaksi en todellakaan tiennyt sen olevan islamilaisessa kulttuurissa yleinen nimi, olihan Muhammedin äiti Amina.

Nimen valinnassa kannattaisi miettiä taivutusmuodot, ettei joudu vaikeuksiin. Liia tuntui kivalta nimeltä, mutta sen genetiivimuodolla Liian ei kannata aloittaa lausetta, siitä tulee väärinkäsityksiä. Tenaa oli minusta hyvä nimi, mutta sen taivutusmuodot ovat hankalia. Tenaahan kohdistuva vai Tenaaseen kohdistuva?

Erikoiseen ongelmaan törmäsin Vasaman kohdalla. Heti alussa kerroin, että häntä sanotaan Vasamaksi, koska hänen isosaarelainen nimensä oli vuorimaalaisten mielestä hankala ääntää, mutta tarkoittaa vasamaa. Vasama päätyy sitten Sirpiin, jossa häntä edelleen sanotaan Vasamaksi. Kömpelö selitykseni oli, että molempien maiden kielessä vasamaa sattuu tarkoittamaan sama sana. Mutta sitten Vasama joutuu isosaarelaisten seuraan, ja nämä käyttävät tietenkin hänen isosaarelaista nimeään. Minun piti siis keksiä se, ja jostain syystä minusta Skagi tuntui hyvältä ratkaisulta.

Vasama on nyt oikealta nimeltään Skagi, ja luulin siis luoneeni tuon nimen itse, ilman mitään esikuvaa tai vaikutteita. Sitten luin taas kerran George R. R. Martinin Tulen ja jään laulua, ja siellähän on villin ja kesyttömän kansan asuttama Skagos-niminen saari. Ei se muistuta Isosaarta kovin paljon, mutta yhtymäkohtia on riittävästi, että ymmärrän nyt, miksi Skagi sopi mielestäni niin luontevasti Vasaman nimeksi.

Joskus nimi voi olla niin kiehtova, että se houkuttelee kehittämään nimettyä henkilöä enemmänkin. Tarvitsin nimet kahdelle orpolapselle, ja pyysin Tarmoa keksimään ne. Pienen miettimisen jälkeen Tarmo sanoi: "Silpa ja Morko. Silpa on tyttö ja Morko on poika." Näin heti lapset mielessäni nimensä mukaisina. Silpa on hento vaaleatukkainen kolmivuotias ja Morko tanakka ruskeahiuksinen nelivuotias.

Silpan ja Morkon piti vain vilahtaa tekstissä, mutta nimet ovat niin kiehtovat, että saatan kirjoittaa heistä enemmänkin.

torstai 20. elokuuta 2015

Minun maani ja sinne pyrkivät muukalaiset

Koiraa ja kissaa pitää silittää myötäkarvaan, että se olisi mielissään. Lukijalle pitäisi kirjoittaa hänen ennakkoluulojaan ja käsityksiään myötäillen. Ja mitä minä taas teen? Kirjoitan vastakarvaan!

Myötäkarvaan kirjoittava kertoisi, miten sankari torjuu hänen maahansa pyrkivät muukalaiset. Mutta Sirpiin tulee suuri määrä siirtolaisia, jotka on otettava vastaan, koska he ovat menettäneet kotimaansa.

Kenen jokin maa on? Ihmisjoukot ovat siirtyilleet niin paljon, että tuskin mikään ihmisryhmä on ns. juurillaan. Mehän tiedämme kaikki, että suomalaisetkin ovat tänne tulleiden ihmisten jälkeläisiä. Ennen meitä täällä olivat ainakin lappalaiset. Ja ketkä sitä ennen?

Sirpiläiset eivät ole Sirpin alkuperäisiä asukkaita, he ovat tulleet sinne usealta eri suunnalta, ja ennen heitä maassa olivat arat, jotka joutuivat väistymään heidän tieltään. Silti osa sirpiläisistä omaksuu nopeasti perussirpiläiset asenteet. Aken mielestä siirtolaiset on otettava vastaan, mutta hänkin ennakoi ongelmia:

Sirpin kaltaisessa maassa suuri joukko tänne asettuneita muukalaisia särkisi vakiintuneen yhteiskuntarakenteen, ja sirpiläisten perinteinen auttavaisuus voisi nopeasti muuttua vihamielisyydeksi.

Dotar myöntää, että ongelmia voi tulla, mutta hänen mielestään kukaan ei omista sitä maata, jossa hän asuu:

Paimentolaisperheen lapsena totuin siihen, että siirryimme paikasta toiseen sen mukaan, missä riitti vettä ja eläimet pystyivät laiduntamaan. Paikat olivat vuodesta toiseen suunnilleen samoja, ja tavallaan pidimme niitä ominamme. Kun tuli pitkä kuiva kausi, kukaan ei kuitenkaan saanut vallata vesipaikkaa pelkästään oman perheensä käyttöön. Sinne oli päästettävä kaikki tulijat, vaikka useimmat eläimet ja monet ihmisetkin sitten menehtyivät.

Dotarin mielestä siis Sirpi on keidas, jota sirpiläiset eivät saa vallata pelkästään omaan käyttöönsä silloin, kun kotinsa ja toimeentulonsa menettäneitä pitää auttaa.

Kuka omistaa maan? Onko se minun ja meikäläisten? Kuka sen on meille antanut, vai tulimmeko vain ja otimme sen? Ja kuka on muukalainen? Eivätkö meidänkin esivanhempamme olleet sitä tänne tullessaan?

tiistai 18. elokuuta 2015

Tasapaino

Päätösluku puuttuu vielä, mutta olen ryhtynyt tutkimaan koossa olevaa tekstikokonaisuutta. Tässä vaiheessa pitäisi varmistaa, että siinä tulevat oikeassa suhteessa ja tasapainoisesti esiin ne asiat, mitä oli tarkoitus kertoa.

En vieläkään kiinnitä kovin paljon huomiota kieliasuun. Jokin lausekokonaisuus saattaa jo tässä vaiheessa olla sellainen, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta, mutta niin kuin joskus olen sanonut, varsinainen luova prosessi tapahtuu lausetta suuremmissa yksiköissä. Teos rakentuu juonen lisäksi henkilöiden psyykkisistä kehityslinjoista ja siitä kaikesta, mitä kirjailija haluaa tekstissään tuoda esiin.

Pyrin varmistamaan, että jokainen keskeinen henkilö on kuvattu johdonmukaisesti, ja hänessä tapahtuvat muutokset on jollain tavoin ennakoitu, ja perustellaan. Samalla pitää tarkkailla, että henkilöiden suhteet toisiinsa muotoutuvat heissä tapahtuvan kehityksen mukaisesti.

Tapaan esitellä keskeisimmät henkilöt jo alkuluvuissa, mutta jokaisen ei heti tarvitse vaikuttaa kovin merkittävältä. En yleensä tuo uutta tärkeää henkilöä mukaan enää sen jälkeen, vaan jos sellainen on juonen takia tapahtumissa mukana vasta myöhään, hänen olemassaolonsa mainitaan tai ennakoidaan jotenkin.

Jos keskeisiä henkilöitä on useita (niin kuin nyt on) pyrin pitämään jokaista heistä korostetummin esillä tasaisin väliajoin. En tällä kertaa käytä sitä ratkaisua, että näkökulma olisi aina jollakin heistä koko luvun ajan, vaan vaihtelen näkökulmaa, mutta pyrin antamaan sitä heille tasapuolisesti.

Kaikesta tuosta pitäisi sitten koostua taas kerran eräs heijastuma kirjailijan maailmankuvasta ja elämännäkemyksestä. Lohdullista on tietää, että kirja on aina sitä. Haastavaa on, että lukija ei välttämättä ymmärrä kirjailijaa oikein, vaan kirjailijan pitäisi kirjoittaa riittävän hyvin saadakseen lukijan ymmärtämään hänen tarkoituksensa. Ja masentavaa on, että osa ei kuitenkaan ymmärrä.

perjantai 14. elokuuta 2015

Yritin taas kerran

Olen nyt saanut kirjoitettua kirjan loppuluvuista sen vaikeimmalta tuntuneen, jossa minun pitäisi kertoa, että kostaminen ei koskaan ole oikein, ja anteeksianto on sitä aina. Aivan varmaa on silti, että en onnistunut tekemään sitä niin, että toista mieltä oleva lukija tulisi vakuuttuneeksi.

Kostonhalu on yleistä ja tavallaan ihmiseen sisäänrakentunutta. Minäkin raivostun joskus jopa lehtiä lukiessani jonkin julman rikoksen tekijälle niin että tekisi mieli käydä potkimassa häntä. Olennaista onkin, että ymmärtää tuon vaistomaisen reaktionsa vääräksi. Kosto ei auta ketään. Eri asia ovat asialliset rangaistukset, joiden tarkoitus on toisaalta estää tekijää tekemästä lisää pahaa ja toisaalta osoittaa muille, että tiettyjä asioita ei hyväksytä, vaan niistä seuraa rangaistus.

Kirjoittamassani luvussa on kysymys isosaarelaisen Vasaman kostosta samaan kansaan kuuluvalle Tarkille. Tarki on palkannut miesjoukon, ja antanut heille tehtäväksi ensin raiskata ja sitten tappaa Vasaman vaimo ja tytär. Miehet ovat epäonnistuneet, mutta Vasama on aluksi suunniltaan raivosta. Kun Moiri sanoo, että Sirpissä ei ole kuolemanrangaistusta, mutta hän tuomitsee Tarkin vaarallisena rikollisena elinkautiseen vankeuteen, Vasama sanoo:

"En ole varma, hyväksynkö sen. Haluaisin tappaa hänet. Haluaisin tappaa hänet hitaasti ja kiduttamalla, mutta suostuisin tekemään sen siististi ja nopeasti, kunhan saisin tehdä sen. Ja ehkä teen sen ilman lupaasi, Moiri."

Vasama saa lopulta oikeuden tuomita Tarkin. Siinä vaiheessa hän kuitenkin jo tietää, että Tarkin motiivina oli kosto siitä, että Vasaman isä oli surmannut hyvin julmalla tavalla Tarkin omaiset, ja Tarki oli luullut Vasaman olleen isänsä mukana. Kun Tarki kysyy, millaisella tavalla Vasama aikoo määrätä hänet kuolemaan, Vasama sanoo:

"Aikomukseni on armahtaa sinut. Luultavasti en pystyisi siihen, jos vaimolleni ja tyttärelleni todella olisi tapahtunut se, mikä oli tarkoituksesi. Niin ei kuitenkaan käynyt, eikä minulla ole rasitteenani kansan oikeudentajun varjelemista, niin kuin Moirilla. Isosaarella eletään vielä yhteisöissä, joissa usein vallitsee vahvemman oikeus, ja yksilöt ja ryhmät joutuvat suojelemaan itseään miten parhaiten taitavat. Koston kierteet ovat silloin tavallisia, ja ne voi katkaista vain, jos kostamisvuorossa oleva luopuu kostostaan."

Anteeksiannosta ei puhuta, mutta se on läsnä, sillä Vasama ymmärtää olleensa itse yhtä kostonhaluinen kuin Tarki.

Tuon paremmin en asiaa osannut tällä kertaa selittää, mutta tulipahan taas yritettyä.

tiistai 11. elokuuta 2015

Ei yhtään rakastelukohtausta

Käydessäni läpi jo kirjoittamaani tekstiä totesin, että siinä ei ole yhtään rakastelukohtausta. Se on oikeastaan hämmästyttävää, sillä seksuaalisuus on hyvin vahvasti mukana henkilöiden kokemusmaailmassa ja myös heidän keskusteluissaan.

En mitenkään pyrkinyt välttämään seksuaaliaktin kuvaamista, se vain ei tällä kertaa ollut missään kohdassa aiheellista. Mutta myönnän, että siitä kirjoittaminen ei ole niitä kaikkein helpoimpia tehtäviä. Se johtuu siitä, että kysymys on sellaisesta, mikä koetaan yksityisasiana, eikä ole vakiintunutta käytäntöä, miten siitä luontevasti kerrotaan ulkopuolisille. On biologis-lääketieteellinen sanasto ja tieteellisluontoinen terminologia, ja sitten on erilaisia pornoon ja pehmopornoon vivahtavia puhetapoja. Niillä ei kuitenkaan luoda oikeaa tunnelmaa, joka välittäisi lukijalle sen, miten ihminen nuo asiat hyvässä parisuhteessa kokee.

Noudatankin kirjoissani usein periaatetta, jonka jo vanha suomalainen elokuva havaitsi hyväksi. Tapahtumaan johtava tilanne kuvataan, ja sitten näytetään vain lainehtivaa viljapeltoa ja taivaalla kiitäviä pilviä. Toinen mahdollisuus on siirtyä alkuvalmisteluista tilanteeseen "sen jälkeen". Väittäisin, että toimii. Lukijan mielikuvitus hahmottaa tapahtumat paremmin kuin siitä tehty kömpelö selostus.

Mutta tällä kertaa ei siis ole noita epäsuoriakaan kuvauksia. Seksistä ja seksikokemuksista keskustellaan silti paljon. Erityisen hauskaa minusta on ollut leikitellä sillä, miten erilaisia käsityksiä ihmisillä on Aken ja Dotarin suhteesta. He ovat hyvin kiinnostuneita siitä, millaiset roolit heillä on vuoteessa, sillä yleisen käsityksen mukaan miesten välisessä suhteessa toinen on aktiivinen (rakastaja) ja toinen passiivinen (rakastettu). Jälkimmäistä roolia pidetään hiukan alentavana ja/tai naismaisena. Akelta ja Dotarilta asiaa ei kysy kukaan, mutta Verraka on oikeassa arvellessaan, että toisiaan rakastavat ihmiset kai tekevät niitä asioita niin kuin heistä hyvältä tuntuu, rooleista piittaamatta.

Mukana on tällä kertaa myös paljon pohdintaa seksuaalisesta väkivallasta, sekä naisiin että miehiin kohdistuvasta. Seksuaaliaktin (lyhyenä) kuvauksena voi ehkä pitää kohtausta, jossa Lis tulee paikalle ja keskeyttää käynnissä olevan raiskauksen. Mutta rakastelun kanssa raiskauksella ei ole mitään tekemistä. Seksuaalisuushan liikkuu väkivallan ja rakkauden välisellä raja-alueella, ja raiskaus on seksuaalisuuden ja väkivallan yhdistelmä.

lauantai 8. elokuuta 2015

Turhaa työtä

En ole vieläkään saanut päätöslukuja kirjoitettua. Olen keskittynyt tekemään korjauksia ja tarkennuksia aikaisempiin lukuihin, koska päätöslukujen kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Haluan sisällyttää niihin muutamia minulle hyvin tärkeitä periaatteita, joista kuitenkin tiedän, että melkoinen osa lukijoista ei suostu niitä ymmärtämään eikä hyväksymään.

Olen jo kirjoittanut Verrakan selittämään yhtä näistä periaatteista seuraavaan tapaan, kun hän vastaa Ainarin pojan kysymykseen, onko hänen isänsä paha mies:

Hän ei ole paha, sillä pahoja ihmisiä ei oikeastaan ole olemassakaan, vaikka sanomme sellaisiksi ihmisiä, jotka ovat tehneet paljon pahaa. Siinä mielessä taas me kaikki olemme pahoja, että voimme tehdä pahaa. Se voi tapahtua monesta syystä. Voimme haluta jotain niin kiihkeästi, että olemme valmiit tekemään jollekin pahaa saadaksemme haluamamme. Voimme myös omata niin ärsyyntymisherkän luonteen, että kun tunnemme itsemme loukatuksi, suutumme niin että teemme kiihdyksissämme pahaa. Nuo kaksi asiaa ovat johtaneet useimpiin minun pahoista teoistani. Niihin vaikutti tietenkin myös luonteeni, joka oli itsekeskeinen, ja johon kuului vain hyvin vähän kykyä ottaa muut huomioon ja tuntea myötätuntoa. Mutta edes minä en ollut varsinaisesti paha, sillä en ollut valinnut itselleni hankalaa luonnettani. Yritin elää niin hyvin ja oikein kuin mihin tuollainen ihminen pystyy, se vain oli valitettavan vähän.

Dotar täydentää asiaa huomauttamalla, että pahaa voi myös tehdä luullessaan tietävänsä, mikä on oikein, ja ihminen voi kunnianhimonsa takia olla kykenemätön myöntämään käsityksiään ja niihin pohjautuvia tekojaan vääriksi.

Jos kukaan ei oikeastaan ole paha (tai kaikki ovat pahoja, koska kuka hyvänsä voisi ajautua tekemään pahaa) ei kostaminen tietenkään ole oikeutettua. (Rangaistuksia voidaan tarvita ohjaamaan ihmisiä ja turvaamaan yhteiskuntajärjestystä, mutta se on eri asia.)

Yritä nyt selventää tuota kirjoittamalla! Joka sen ymmärtää, ymmärtää sen ilman minun selityksiänikin. Joka ei sitä ymmärrä, ei ymmärrä vaikka vääntäisin mallia rautalangasta.

Ja kuitenkin aion yrittää taas kerran, kunhan ensin kerään rohkeutta käydä asiaan käsiksi.

tiistai 4. elokuuta 2015

Niukkaa

Selostin Tarmolle äskettäin kirjoittamaani kohtausta, jossa kolmevuotiaana isästään eroon joutunut poika tapaa kolmetoistavuotiaana isänsä. Tapaamisessa liikkuu suuria tunteita, mutta sekä isä että poika ovat luonteeltaan hillittyjä ja varovaisia, eivätkä halua keskustella erilleen joutumiseen johtaneista syistä eivätkä myöskään varsin raskaista asioista, jotka poika on joutunut kokemaan.

Isä sanoo: "Näen, että pojastani on kehittymässä nuori mies, josta kuka hyvänsä isä olisi ylpeä. Meitä erottaa kuitenkin kaikki se, mitä sinä olet joutunut kokemaan ja mitä minä tiedän tehneeni väärin äitiäsi kohtaan ja myös sinua, sillä äidin kohteleminen huonosti kohdistuu aina myös lapseen. Niitä haavoja ei varmaan kannata repiä auki."

Poika on samaa mieltä. Hän sanoo halunneensa vain tulla kertomaan, että hänen ainoa muistonsa isästään on hyvä: isä piti häntä sylissään ja he nauroivat.

Isä on lähdössä pois maasta (hän on Ainar, joka on syyllistynyt vakaviin rikoksiin), ja kuin sivumennen hän antaa pojalleen paperin, ja poika toteaa yllättyneenä, että isä luovuttaa hänelle Sirpiin jäävän maaomaisuutensa. Sitten isä sanoo: "Menehän nyt, minulla on vielä asioita selvitettävänä. Oli ilo tavata sinut, poikani."

Poika vastaa: "Oli ilo tavata sinut, isä. Minulle jää tästä tapaamisesta uusi hyvä muisto sinusta."

Kun olin kertonut Tarmolle tämän, hän kommentoi: "Ihan väärin kirjoitettu. Pojan olisi pitänyt repiä se paperi ja rynnätä pois ja huutaa, että en halua sinulta mitään. Niin se kirjoissa aina menee, on tunteenpurkauksia ja väärinkäsityksiä."

Varmuuden vuoksi huomautan, että tuo on Tarmon ironiaa. Mutta niinhän se on, että kirjailijat aika usein kirjoittavat henkilönsä ylireagoimaan, tulkitsemaan toistensa tarkoitusperiä väärin, ja lisäävät asioihin kaikenlaista tehosteeksi tarkoitettua. En ole koskaan pitänyt sellaisesta (eikä Tarmokaan pidä), joten en kirjoita niin. Jos lukija sellaista kaipaa, kannattaa tarttua jonkun muun kirjailijan kirjaan.

lauantai 1. elokuuta 2015

Luovuus kuriin

Uuden kirjan kirjoittaminen on ensin melko puhtaasti sitä mitä luovuudeksi sanotaan, eli kirjailijalla on mielikuvia ja ajatuksia, joita hän siirtää paperille. Tuo "puhtaan luovuuden" vaihe, jolloin tekstin tärkeimpänä lähtökohtana on ihmisaivojen myllerrys, alkaa nyt olla tällä erää ohi. Päätöslukuja en ole vielä kirjoittanut, mutta niidenkin sisällöstä minulla on alustava käsitys.

Tässä vaiheessa alkaa siirtyminen jo olemassa olevan tekstin käsittelyyn. Luovuuden tuotteet on saatettava kuriin ja järjestykseen, eli tekstin rakenne on muokattava välittämään sitä, mitä sen on tarkoitus välittää. Ensin pitää tarkistaa, että kaikki olennainen on todella kirjoitettu (eikä jäänyt vain ajatelluksi), ja samalla voi poistaa epäolennaisuuksia, jotka häiritsevät kokonaisuutta. Sitten pitää tutkia, ovatko painotukset oikein, nousevatko tärkeimmät asiat esiin, ja muodostuuko kokonaisuus ehjäksi.

Vähitellen alkaa myös se, mitä Tarmo sanoo tekstin värittämiseksi. Siihen lisäillään yksityiskohtia, jotka luovat tunnelmaa, mutta usein myös viestivät jotain henkilöiden luonteesta tai yhteisöjen toimintatavoista. Niidenkin pitää olla tasapainoisesti esillä. Dotarin kasvojen arvet kannattaa mainita toisinaan, mutta ei liian usein. Ainarin tapa pukeutua loisteliaasti samoin. Paikallisväriä luovat torin laidalla olevat puomit, joihin aasit ja muulit kiinnitetään. Pitää muistaa, että muuleja ei voi olla kovin paljon, koska Sirpissä ei ole hevosia, eli muulit tuodaan muualta. Aasit ovat pääasiallisia ratsuja ja työjuhtia. Sirpin vapaana juoksentelevat puolivillit koirat voi myös mainita toisinaan. Ihmiset suhtautuvat niihin ystävällisesti, joten koiratkin ovat oppineet hyvin sosiaalisiksi.

Kirjailija alkaa siis yhä enemmän olla oman tekstinsä toimittaja. Sillä erolla toki, että hänellä on edelleen vapaus toimia myös kirjailijan oikeudella, lisäillä uutta ja poistaa vanhaa.