maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kysymyksiä

Tarmo on alkanut osallistua tekeillä olevan kirjan kehittelyyn yhä enemmän. Kun kerron, mitä olen kirjoittanut ja mitä aion kirjoittaa, hän tekee kysymyksiä, ja joskus ehdotuksia.

Pelkät kysymyksetkin pakottavat usein muuttamaan tekstiä. Tapahtumissa pitää olla riittävästi loogisuutta jopa fantasiakirjassakin, jossa realiteeteista saa poiketa vain fantasian omien lakien mukaan. Siis siten, että Oosa kuulee muiden ajatukset, mutta en voi väittää Rainon tietävän, mitä joku ajattelee. Raino voi luulla ja kuvitella tietävänsä, ja joku voi kertoa hänelle ajatuksistaan, siinä kaikki.

Koska Tarmon ja minun kehittelemä fantasiamaailma toimii pääosin reaalimaailman tavoin, ihmiset voivat siirtyä paikasta toiseen vain niin kuin he voisivat tosielämässäkin. Kuinka pitkä matka on Matalan kylästä Kooravuorelle? Miten pitkään sen kulkeminen jalkaisin kestää? Miten paljon evästä Kooravuorelle on vietävä, että siellä voisi elää?

Tarmo on vähitellen alkanut tehdä myös ehdotuksia siitä, mitä voisi tapahtua. Mutta pelkät kysymyksetkin antavat tekstiin uutta näkökulmaa, sillä joudun etsimään ratkaisuja ongelmiin, joita en muuten olisi huomannut.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

93 liuskaa

Olen taas juuttunut korjaamaan ja tarkentamaan kirjoittamaani tekstiä. Sitä on koossa 93 A4-liuskaa, ja sillä taitolla, mitä Tammi käytti julkaistessaan Vuorileijonan varjon, se vastaisi noin kahtasataa sivua. Omakustanteena julkaisemassani uudelleen työstetyssä painoksessa käyttämäni taiton mukaan sivumäärä olisi noin 160.

Juonen ja eri teemojen käsittelyn kannalta olen teoksen puolivälissä. Jos käyttäisin vertauskuvaa: alussa on rauhallinen ja seesteinen tilanne, sitten ilmaantuu pilviä, ne lisääntyvät ja synkkenevät, ja puhkeaa ukkosmyrsky, jonka jälkeen korjataan myrskyn tuhoamasta se, mikä korjattavissa on, ja ryhdytään rakentamaan uutta.

Olen nyt kirjoittanut niin pitkälle, että myrsky on juuri iskenyt täydellä voimallaan. Sirpiin on ensin otettu pieni määrä haaksirikkoisia ja vähäinen joukko nälkää pakoon lähteneitä siirtolaisia. Se on normaalia avustustoimintaa, jota tuo pieni saarivaltio on aina harjoittanut. Mutta siirtolaisia alkaakin tulla lisää suuria määriä, ja heidät on otettava vastaan, koska heillä ei ole muuta paikkaa, minne mennä. Sirpissä on vapaata maata ja väestönlisäyskin on tervetullutta, mutta siirtolaisten tavat ja tottumukset aiheuttavat ongelmia. Heidän mukanaan tulee myös rikollisuutta, jota Sirpissä on ollut vain vähän. Tapahtuneet raiskaukset ja ryöstömurhat kääntävät sirpiläisten auttamishalun vihamielisyydeksi. Ja sitten yksi siirtolaisryhmä valtaa itselleen alueen, jota se ryhtyy hallitsemaan omalakisesti, ja tekee sieltä ryöstöretkiä ympäristöön.

Tuossa vaiheessa olen nyt, mutta olen joutunut palaamaan aiemmin kirjoitettuun ja tarkentamaan tilanteita ja henkilökuvia. Hyvinkin pieniä yksityiskohtia joutuu säätämään uudelleen, että ne sopisivat jatkotapahtumiin. Toisaalta ne ovat lillukanvarsia, joihin ei pitäisi takertua, vaan olisi ensin kuljettava kertaalleen koko matka. Uutta korjattavaa tulee kuitenkin koko ajan, ja tarkennusten aika olisi oikeastaan vasta sitten, kun alustava kokonaisuus on kasassa. Mutta on vaikea edetä, jos tietää jättäneensä taakseen sellaista, mikä ei enää sovikaan jatkoon.

Sitäkö ne tarkoittivat, jotka huokailivat, että edessä pitkä kanto kaskessa?

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Tappelu!

Kun väitin kirjoittaneeni tekeillä olevaan kirjaan kolme taistelukohtausta, olin väärässä. Kahdesta on kuvaus, mutta kolmannesta kerrotaan vain, että Verraka käskee muiden paeta ja jää viivyttämään hyökkääjiä. Myöhemmin hänet löydetään vakavasti haavoittuneena, mutta käytyä taistelua ei kuvata ollenkaan.

Pyrin välttämään väkivallan viihteellistämistä. Realistiset seuraukset pitää kuvata, mutta uskon lukijan ymmärtävän vaikkapa vatsaan haavoittumisen tuskallisuuden vähemmälläkin, enkä ryhdy yksityiskohtaisesti selostamaan suolenpätkiä. Taistelutilannetta en kuvaile pitkitetysti enkä missään tapauksessa kauniina. En halua ruokkia ihmisen unelmia siitä, mitä hän haluaisi tehdä erityisen tai mahdollisesti yleisenkin vihansa kohteille.

Äsken kirjoittamani taistelukohtaukset ovat typistettyjä myös siksi, että ne keskeytetään alkuunsa. Tässä esimerkkinä tilanne, jossa Raino joutuu puolustamaan nuorta poikaa humalaista, miekalla aseistautunutta miestä vastaan. Raino on apuna rakentamassa leiriä, ja hänellä on aseenaan vain lapio.

- Väisty, mies huusi. - Muuten sinun käy huonosti.

Raino ei väistynyt. Mies iski miekallaan voimakkaan poikittaislyönnin. Raino torjui sen lapiolla, ja mies kohotti miekan uuteen iskuun. Raino torjui senkin, mutta lapion varsi katkesi. Ympärillä huudettiin. Raino yritti vilkuilla sivuille löytääkseen jotain aseekseen uskaltamatta kuitenkaan irrottaa katsettaan hyökkääjästä. Miekka kohosi taas iskuun, mutta liike jäi puolitiehen. Kookas vaaleahiuksinen mies tarttui hyökkääjän miekkakäteen ja väänsi sitä niin, että miekka putosi maahan. Raino yritti mennä ottamaan sen, mutta lujat kädet tarttuivat häneen takaapäin ja pitivät häntä aloillaan. Verrakan tyyni ääni sanoi: - Rauhoitu, poikani. Vasama pitelee tuota toista.

Jos joku kaipaa väkivaltaviihdettä, tuollainen taistelukuvaus olisi tietenkin yhtä turhauttavaa kuin eroottisen viihteen lukijalle olisi kuvaus keskeytetystä yhdynnästä. Aika usein kuvaan kyllä taisteluja, jotka päättyvät jonkun voittoon ja jonkun tappioon, mutta silloinkaan pääasiana ei ole sankarin voima, rohkeus ja mahtavuus. Pyrin kertomaan ihmisten ja ihmisryhmien välisistä ristiriidoista, jotka herkästi ajautuvat väkivaltaisiksi, mutta joihin pitäisi löytää parempia ratkaisuja.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Miesviihde, naisviihde ja muuta roskaa

Viihdekirjallisuus on niin epämääräinen käsite, että sitä ei oikeastaan pitäisi edes käyttää. Tietenkin on kirjoja, jotka on tehty pelkästään tarjoamaan lukijoille ajankuluksi sellaista, josta saa mukavia väristyksiä. Mutta toisaalta ei ole mitään syytä karttaa tuollaisia väristyksiä ja tunne-elämyksiä kirjoissa, joissa pääasiallinen tavoite on herättää oivalluksia ja tuoda esiin keskeisiä eettisiä periaatteita. Päinvastoin, tunteet tukevat ihmisälyä ja auttavat ymmärtämään asioita syvällisemmin.

Melkein yhtä typerää kuin pohtia, mikä on viihdekirjallisuutta, on miettiä mikä on miesten ja mikä on naisten viihdettä. Sukupuolen mukaan säätäytyvien ominaisuuksien pohjalla on yhteinen ihmisyytemme, ja useimmat miehelle tai naiselle tyypillisinä pidetyt piirteet ovat meissä kaikissa, vaikka ne tulevatkin esiin erilaisin painotuksin (ja nuo painotukset ovat varsin yksilöllisiä).

Mutta keskimääräisiä eroja miesten ja naisten mieltymyksissä on, ja niitä tulimme Tarmon kanssa äsken pohtineeksi. Tarmo lukee paljon ja laaja-alaisesti kaikenlaista kirjallisuutta, mutta hän pitkästyy ja tuskastuu kirjaan, jossa käsitellään pelkästään ihmissuhteiden kiemuroita, lähinnä sitä, kuka lopulta rakastaa ketäkin. Minä taas en mielelläni lue sellaista, missä julmia tapahtumia kuvataan realistisen yksityiskohtaisesti.

Tyypillisen naisviihdettä edustavan kirjan kaava on yksinkertainen. Juoni kehittyy kohti rakastelukohtausta, johon sisältyy lupaus, että naisen unelmat täydellisestä parisuhteesta toteutuvat. Häveliäämmissä kirjoissa tuo kohtaus vain ennakoidaan, ja lukija jää kuvittelemaan sen. Naisille suunnatussa pehmopornossa lopullista huipentumaa edeltävät pienemmät huiput. (Kustannustoimittajan tosielämässä antama ohje eräälle kirjailijalle: "Muuten hyvä, mutta pari rakastelukohtausta lisää.")

Tyypillisessä miesviihteessä edetään kohti voittoa, jonka uljas sankari saa vaarallisesta vastustajastaan. Lopullista voittoa ennakoidaan selviytymisellä pienemmistä vaaroista. Rakastelukohtausten tilalla ovat siis taistelukohtaukset. Miesviihde ei välttämättä tarvitse seksiä, mutta jos sitä on, se saa olla väkivaltaistakin.

Millaista kirjaa kirjoitan nyt? Yhtään rakastelukohtausta ei vielä ole, mutta kolme taistelukohtausta on jo ollut, ja lisäksi muutamia uhkatilanteita.

Hm.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Kiire ja lillukanvarret

Käytin eilisen päivän siihen, että lisäsin jo kirjoitetun tekstin keskelle kokonaisen luvun. Huomasin sen välttämättömäksi, että Rainon (Verrakan pojan) myöhempi käytös olisi ymmärrettävää.

Tässä vaiheessa pyrin kuljettamaan kerrontaa eteenpäin saadakseni kokonaiskuvan valmistumassa olevasta teoksesta. Vaikka tiedän, mitä ja miten aion kirjoittaa, en pysty etukäteen arvioimaan, minkä verran tekstiä asioiden esittäminen vaatii. Vasta kuljetettuani kerran tarinan läpi alusta loppuun olen selvillä rakenteesta, jota sitten voi ryhtyä muokkaamaan ja täsmentämään.

Eteenpäin kiirehtiessäkin on välttämätöntä palata taaksepäin korjaamaan jotain, jos se on olennaista jatkon kannalta, niin kuin tuo luku oli. Valitettavasti taipumukseni on kuitenkin kompastua niihin lillukanvarsiksi sanottuihin.

Minusta vertaus lillukanvarsiin on aika hyvä. Kun kiirehtii paikasta toiseen, matkanteko katkeaa jalan takertuessa lillukan maassa suikertaviin rönsyihin, ja joutuu pysähtymään irrottaakseen jalkansa.

Minulle tuollainen lillukanvarsi oli Rainon miekkavyö. Ensin nimitin sitä asevyöksi, mutta mieleeni tulivat heti lännensankarien asevyöt. Eihän se sellainen ole. Pitkä pronssinen lyömämiekka oli noin metrin mittainen ase, jota oikeakätinen kantoi vasemmalla kyljellä. Miekan pituudesta johtuen sen ripustuskohta oli kainalossa. Aiemmin olenkin sivuuttanut maininnat miekkavyöstä ja sanonut miekan olevan kainalokannakkeessaan.

Miekkavöitä oli monenlaisia, mutta niiden tehtävä oli pitää miekan ripustuskohta paikallaan. Vyö saattoi kulkea rinnan yli kainaloiden alta, jolloin sen pysyminen siinä piti varmistaa vasemman olkapään yli kulkevalla hihnalla. Toinen tapa oli, että vyö kulki vasemmasta kainalosta rinnan yli oikealle olkapäälle ja palasi selkäpuolelta vasempaan kainaloon. Rainon miekkavyö on sellainen. Se on nahkainen ja kohtuullisen leveä, ja Rainon mielestä komea.

Lillukanvarsiin ei pitäisi takerrella, jos on kiire eteenpäin. Mutta tulipahan kuitenkin pohdittua Rainon miekkavyötä.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Tuntuuko tutulta?

Pieni ote äsken kirjoittamaani, jossa keskustelun aiheena ovat Sirpiin pelastetut haaksirikkoiset isosaarelaiset, ja kotimaastaan pitkään jatkuneen kuivuuden takia siirtolaisiksi lähteneet etelämaalaiset:

Oli pohjoistuuli, ja taivaalla kiiti pilviä. Aurinko piiloutui välillä, ja äkillinen sade sai monet hakeutumaan suojaan lähellä oleviin katoksiin ja myymälöihin. Raino meni kapakkaan, jossa ei enää ollut vapaita istuimia. Hän tilasi pienen lihavartaan, ja tunsi itsensä melkein varakkaaksi pystyessään ostamaan itselleen sellaisen ylimääräisen ilon. Hänellä oli sotilasharjoittelijan palkka, ja isä antoi lisäksi hänelle säännöllisesti hiukan hopeakolikoita. Juomaksi hän otti pelkkää vettä, koska isäkin tapasi tehdä niin.

Raino söi lihavarrastaan seisoen ovensuuhun kertyneessä ihmistungoksessa, ja tarkkaili samalla avoimesta ovesta milloin sadekuuro hellittäisi. Joku mies hänen lähellään selitti kiihtyneenä: - Sirpiin on otettu aivan liikaa kaiken maailman roistoja. Isosaarelaiset raiskaavat, ja etelämaalaiset varastavat.

- Isosaarelaisissa on myös kunnollisia miehiä, toinen sanoi. - Ja minun mielestäni he ovat parempia työntekijöitä kuin sirpiläiset.

- He ovat ahneita, ja heille maksetaan liian hyvin, joku väitti. - Heidän pitäisi työskennellä pienemmällä palkalla, koska he saavat asunnon ja ruoan valtion varoista.

- Haaksirikkoisia on aina autettu Sirpissä siihen asti, että he pääsevät lähtemään kotimaahansa, naisääni sanoi. - Jos he ovat sitä odotellessaan tehneet töitä, se on ollut vapaaehtoista, ja heille on maksettu palkkaa.

- Siksi meiltä peritään niin paljon veroja, Rainon vieressä seisova mies sanoi. - Me maksamme siitä, että avustetaan vierasmaalaisia.

- En ole kuullutkaan, että sinäkin pystyt maksamaan veroja, nainen sanoi pilkallisesti.

- Etelämaalaiset ovat varkaita, huomautti joku. - Olen kuullut siitä monilta. Talojen pihoilta on kadonnut kaikenlaista.

- Sirpiläiset ovat tottuneet jättämään tavaroita vartioimatta, sanoi hiukan sivummalla seisova mies. - Silloin, kun Kratossa oli paljon köyhiä, tiedettiin kaiken vähänkin arvokkaan katoavan heti, jos se oli mahdollista ottaa. Varkaudet vähenivät samaa tahtia kuin köyhien määrä väheni. Etelämaasta tulleiden joukossa on nyt ihmisiä, jotka ovat menettäneet kaiken omaisuutensa. Kunhan he saavuttavat sirpiläisen elintason, he alkavat toimia samaan tapaan kuin muutkin sirpiläiset. Sitä odotellessa pitää vain huolehtia siitä, että ei jätä mitään varkaiden ulottuville.

Puhuja oli Dotar. Raino huomasi nyt vasta, että myös hän ja Ake olivat sateensuojaan tulleiden joukossa. Kukaan ei vastannut Dotarille. Häntä arasteltiin, sillä hänellä ajateltiin yhä olevan vaikutusvaltaa Metallin rikkaan temppelin päätöksiin.

- Sirpi on pitkään ollut maa, jossa on eletty vakiintuneissa yhteisöissä, Ake sanoi. - Varkaudet ovat silloin vähäisiä senkin takia, että varas paljastuisi helposti, ja varastettua tavaraa olisi vaikea kätkeä. Tutulta varastaminen tuntuu myös paljon pahemmalta teolta kuin varastaminen tuntemattomalta. Kunhan siirtolaiset tutustuvat sirpiläisiin ja saavat täällä ystäviä, he alkavat käyttäytyä sirpiläisten tavoin.

Kaikki eivät olleet samaa mieltä, ja Akelle se uskallettiin sanoa. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt väittelemään, eikä Dotarkaan enää puuttunut keskusteluun.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Puhutaan liikaa ja filosofoidaan liikaa

Kirjoittaessani uutta tekstiä huomaan taas kerran taipumukseni pelkistää kerronta keskusteluiksi. On siitä joku kustannustoimittaja huomauttanutkin, "puhutaan liikaa ja filosofoidaan liikaa". En ole siitä kovin huolissani, sillä on myös lukijoita, joita henkilöiden käsitykset ja mielipiteet kiinnostavat, ja niistä koostuva verkosto kuvaa tilannetta monipuolisemmin kuin mihin edes "kaikkitietävä kertoja" pystyisi, yksittäisistä näkökulmahenkilöistä puhumattakaan.

Uuden kirjan muotoutumisvaiheessa keskustelut ovat kuitenkin vielä liian hallitsevia. Minulla on selkeitä mielikuvia kirjan tapahtumista ja kohtauksista. Tiedän, mitä henkilöt puhuvat, mutta tiedän myös, millaisessa ympäristössä he ovat, miltä he näyttävät, mihin he ovat asettuneet tai miten he liikkuvat. Tiedän jopa mitä he tuntevat, mitä he ajattelevat ja mitä he jättävät sanomatta. Mutta kirjallisuus koostuu sanoista, ja tuosta kaikesta vain henkilöiden puhe on valmiiksi sanoja. Siksi se tulee kirjoitettua ensimmäisenä, ja sen lukiessani minä pystyn hahmottamaan tuon kaiken muunkin. Mutta lukija ei tietenkään tiedä sellaista, mitä en kerro, joten joudun myöhemmin laventamaan kerrontaa.

Koska haluan mahdollisimman pian hahmottaa kirjan kokonaisuuden, sen yleisilmeen ja rakenteen, kirjoitan tässä vaiheessa hiukan kuin runkoa, josta puuttuu tärkeitäkin yksityiskohtia. Mutta läheskään kaikkea sitä mitä minä kirjan maailmasta ja henkilöistä "tiedän" eli olen mielikuvituksessani hahmottanut, en voi kertoa. Sitä on aivan liian paljon, niin yksityiskohtaiset kuvaukset olisivat raskasta luettavaa, ne tekisivät tekstistä sekavan ja hämärtäisivät sen mikä on olennaista.

Luova kirjoittaminen ei ole pelkkää vapautta kirjoittaa kaikkea mitä mielikuvitus tuottaa, se on myös mielikuvituksen tuotteiden valikoivaa karsintaa ja jäsentämistä.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Kirjailijapari työskentelee

Kirjailija ei suinkaan luo kirjaansa pelkästään istuessaan kirjoittamassa tekstiä siihen. Minä muotoilen kirjan kohtauksia ja mietin jopa miten asioita ilmaisisin, vaikka olisin kävelyllä, tai kaupassa ostoksilla, tai syömässä tai suihkussa. Teen kirjaa aika lailla kokopäiväisesti, eikä se tarkoita kahdeksantuntista työpäivää, vaan valveillaoloaikaa.

Kirja on jatkoa Tarmon ja minun yhteiselle fantasiasarjalle, joten siinä on yhdessä luotu fantasiamaailma henkilöineen. Tässä vaiheessa minä kirjoitan, ja kerron Tarmolle mitä olen kirjoittanut ja mitä aion seuraavaksi kirjoittaa. Hän kommentoi.

Joskus olemme lähteneet liikkeelle toisella tavalla. Tarmolla on ollut pitkälle kehitelty suunnitelma, hän on kertonut sen yksityiskohtaisesti, ja minä olen sitten vasta ryhtynyt kirjoittamaan.

Kirja edustaa aina pohjimmiltaan jotain maailmankuvaa ja elämännäkemystä. Minun ja Tarmon yhteiset kirjat ovat oikeastaan syntyneet kaikesta yhdessä kokemastamme ja keskusteluistamme, niistäkin, jotka koskevat ajankohtaisia aiheita tai yleisiä periaatteita.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

46 liuskaa

Tein ensimmäisen tulostuksen. Kun tekstillä alkaa olla pituutta, hahmotan kokonaisuuden paremmin paperilta. Tapaan myös tehdä poistoja, lisäyksiä ja korjauksia ensin kynällä paperiversioon, ja siirrän ne sitten siitä koneelle.

Kun tekstiä on vasta 46 liuskaa, ei pitäisi juuttua yksityiskohtiin, nehän luultavasti joka tapauksessa muuttuvat myöhemmin sen mukaan, mitä kokonaisuus tuntuu tarvitsevan. Minulla on kuitenkin paha taipumus jo tässä vaiheessa ryhtyä täsmentämään asioita, ja saatan juuttua hiomaan ilmaisuakin.

Ei pitäisi, ei. Yksityiskohdat osaa muotoilla kunnolla vasta sitten, kun kokonaisuus on hahmottunut. Paremman ilmaisun etsiminen taas on loputonta työtä. Kaiken voi aina sanoa paremmin, ja vielä paremmin. Ilmaisuun kannattaisi keskittyä vasta viimeistelyvaiheessa.

Yritän siis rajoittaa haluani jo nyt muokata ja korjailla tekstiä muutenkin kuin niiltä osin, joissa olen todennut muutokset tarpeelliseksi juonen ja rakenteen kannalta. Tärkeintä on tässä vaiheessa tuottaa uutta tekstiä.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Ne miehet, ne miehet

En ole koskaan uskonut siihen, että kirjallisuudessakin olisi oltava sukupuolikiintiöt. Tyypillisesti se tulee esiin niin, että vaaditaan "kuvaamaan myös naisia" ja "naisen kokemusta". Olenhan minä sitäkin tehnyt, eikä se ole vaikeaa, kun tuo naiseus ja naisen kokemus on minulle omakohtaisestikin tuttua. (En ehkä ole naisellisuuden perikuva, mutta naiseuskin on hyvin monenkaltaista.) Vuorileijonan varjossa Tessi ja Lis ovat aluksi keskeisiä, mutta myönnän, että myöhemmin miehet ovat päähenkilöistä keskeisimpiä.

Miksi? No kun miehiä on niin helppo kuvata. Antakaa anteeksi, miespuoliset lukijat, jos teitä on, mutta miehissä ihmisyyden perusulottuvuudet ovat aika usein kovin paljaina. Verraka kuvailee itseään sanomalla, että hänen toimintaansa ohjaa kaksi tunnetta, halu ja viha. Psykologisemmin tulkittuna siis seksuaalisuus ja aggressiivisuus. Ohjaavat ne naisiakin, mutta Verrakan tapaisia miehiä tuntee jokainen, hänen tavallaan toimiva nainen taas on harvinainen.

Verraka on hyvin älykäs ja hänellä on monipuolinen tunne-elämä, mutta muut ominaisuudet peittyvät häntä ohjaavan kahden voiman alle. Hän yrittää saada ne hallintaansa, ja onnistuukin vähitellen. Sellaista kehitystä on helppo kuvata ymmärrettävästi ja uskottavasti, ja siinä samalla tulee esiin keskeisiä asioita ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta.

Ehkä naisten aivotoiminta on noin yleisesti ottaen erilaista kuin miesten, tai ehkä tunteet ovat sekoittuneempia ja pehmeämpiä, tai naishormonit korostavat hoivaamisviettiä. Joka tapauksessa naisen kuvaaminen uskottavasti vaatii kirjailijalta paljon enemmän kuin uskottavan mieskuvan luominen. Ja sen "naisen kokemuksen" seuraaminen ja ymmärtäminen on usein lukijallekin työlästä, vaikka hän olisi itsekin nainen.

Miestä kuvaamalla on helpompi kuvata tätä meidän yhteistä ihmisyyttämme, jonka ulottuvuudet niin usein kärjistyvät miehissä ja ovat selkeästi esillä. Mutta ihmisyhteisöjen toiminnassa taas naisten merkitys on hyvin keskeistä. Enköhän ole sitäkin onnistunut tuomaan esiin, ja niin aion tehdä edelleen.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Verrakan poika

Olin jo Jääsilmää kirjoittaessani tietoinen siitä ristiriidasta, että Verraka toteuttaa halujaan varsin hillittömästi, mutta hänelle ei ole ilmaantunut yhtään avioliiton ulkopuolista lasta. Verraka itsekin toteaa: "Taloudenhoitajallani oli ohje, että jos joku tulee pyytämään elatusmaksuja, ne on ilman muuta suoritettava. Ketään ei koskaan tullut, ja ihmettelin sitä toisinaan."

Useimmat Verrakan naissuhteet ovat olleet lyhytaikaisia, joskus hän on maksanut niistä, toisinaan nainen on langennut hetken huumauksessa, ja joitakin Verraka myöntää ottaneensa ainakin puolittain väkisin. Kareta ja Moiri selittävät, miksi mies harvoin joutuu vastuuseen tuollaisilla tavoilla alkunsa saaneista lapsista.

"Sen alan palveluja myyvät huolehtivat yleensä siitä, ettei lapsia synny, eikä syntyvistä useinkaan tiedä, kenen ne ovat", Kareta sanoi.

"Jos lapsi saa alkunsa Verrakan mainitsemasta puolittain väkisin ottamisesta tai nainen lankeaa itse hetken houkutukseen, hän ei välttämättä kerro asiasta epäluotettavalta vaikuttavalle miehelle mitään", Moiri sanoi. "Minäkin tiedän kirjanneeni monen sirpiläisen lapsen isäksi miehen, joka ei ole sitä lasta siittänyt. En ole pyrkinyt oikaisemaan asiaa. Mielestäni äidillä on oikeus valita lapsensa isäksi paras mahdollinen mies, ja jos mies haluaa itselleen naisen, hänen on suostuttava isäksi naisen odottamalle lapselle."

Verrakan poika Raino ei kuitenkaan tule kirjaan vain osoittamaan, että vanhoistakin teoistaan voi joutua vastuuseen, ja että Verraka myös pyrkii kantamaan vastuunsa huolehtimalla pojasta. Hänestä tulee teokseen itsenäinen toimija, joka tuo mukaan nuoren, kasvukipuisen ihmisen näkökulmaa.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Osat ja kokonaisuus

Kirjan jakaminen lukuihin tapahtuu samaan tapaan kuin tekstin jakaminen kappaleisiin. Sitä ei yleensä mieti, sen vain tekee. Tai siis, ehkä joku miettiikin, minä en.

En tarkoita, etteikö sekä kappalejaolla että lukuihin jakamisella olisi merkitystä. Kappale on asiakokonaisuus, joka erottuu toisesta asiakokonaisuudesta. Jos niiden välistä rajaa muuttaa, kumpikin asiakokonaisuus muuttuu hiukan erilaiseksi. Vaikka kerrotaan täsmälleen sama asia samoin sanoin, painotukset ovat toiset. Kirjan luku muodostuu jonkin laajemman asiayhteyden ympärille, ja sen tunnelma ja rakenne muuttuvat, jos sen rajoja muutetaan. Niitä voi muuttaa, ja joskus muutankin, mutta se on silloin teoksen muotoilua uudenlaiseksi, vaikka tekstistä ei muutettaisi yhtään sanaa.

Lukuihin ja kappaleisiin jakaminen tapahtuu kirjailijalla (siis ainakin minulla) yleensä vaistomaisesti, koska hänellä on selkeä käsitys noista suuremmista ja pienemmistä asiakokonaisuuksista, jotka hän haluaa kirjoittaa. Mutta kappaleet eivät tietenkään ole itsenäisiä osia, vaan kuuluvat tekstikokonaisuuteen, ja sama pätee myös lukuihin.

Jos jokaisen luvun kirjoittaa niin, että se on kuin pieni, itsenäinen teos, kirjan kokonaisuus särkyy. Siitä voi tulla hyvää kirjallisuutta, mutta se ei ole minun tapani kirjoittaa. Kuljetan aina joitakin asiakokonaisuuksia useamman luvun läpi, ja palaan uusissa luvuissa aiempien teemoihin.

Nyt valmistumassa olevan teoksen toisen luvun keskeinen tapahtuma on, että Verrakan luo tulee nuori poika ilmoittamaan, että Verraka on hänen isänsä. Yllättävä tilanne on tietenkin aina tehokas keino herättää lukijan kiinnostusta, mutta en halunnut isän ja pojan välienselvittelyn kohoavan tuossa luvussa liian keskeiseksi. Siksi lisäsin ensimmäiseen lukuun kohtauksen, jossa riitaisalta vaikuttava poika kohtaa Aken ja Dotarin ja kysyy heiltä, mistä hän löytäisi Vuorimaan entisen sotapäällikön Verrakan. Toinen luku taas ei pääty Verrakan ja pojan asioiden tarkasteluun, vaan satamasta tulee lähetti kertomaan, että sataman suulla on uponnut alus, ja pelastetuille tarvitaan kiireesti apua.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Vihdoinkin vapaa!

Olen aina tehnyt kirjoittaessani myös sellaisia ratkaisuja, joista olen tiennyt, että niitä vieroksuvat monet lukijat, ja siis kustantajakin. Eihän kirjoittamisesta ole mitään iloa, jos ei saa kirjoittaa edes vähän niin kuin haluaa. Olen kuitenkin joutunut varomaan, että en uhmaile liikaa. Jonkin verran piti kalastella lukijoita, ja noudattaa kustantajien toivomuksia, ja piti ottaa huomioon vielä kriitikotkin, koska myös arvostelut vaikuttavat myyntiin ja siksi kustantajien halukkuuteen ottaa seuraava käsikirjoitus julkaistavaksi.

Nyt minun ei tarvitse enää välittää mistään tuollaisesta. Syy on yksinkertainen, on täysin varmaa, että kukaan ei kustanna sitä kirjaa, jota nyt kirjoitan. Toistakymmentä vuotta sitten ilmestyneen sarjan jatko-osaa ei myydä edes niin paljon, että tulot korvaisivat kustannukset. Ehkä julkaisen sen omakustanteena jossain muodossa, mutta se ei ole välttämätöntä. Taloudellista hyötyä se ei kuitenkaan tuottaisi, enkä enää tässä iässä välitä juuri mitään siitä, minkä verran saan lukijoita, ja tuleeko kehuja tai haukkuja.

Olen siis vihdoinkin todella vapaa kirjailija.

Heräsin huomaamaan tuon, kun totesin, että Aken ja Dotarin valitseminen ensimmäisen luvun keskeisiksi henkilöiksi olisi aikaisemmin tuntunut hiukan arveluttavalta ratkaisulta. He ovat miespari, ja nykyäänhän kirjoissa pitää olla johonkin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvia todistamassa tekijän suvaitsevaisuutta. Mutta Ake ja Dotar eivät ole sellaisessa tehtävässä. He ovat keskeisiä henkilöhahmoja, ja he tekevät merkittäviä asioita. Tulisydämessä ja Tuulen tavoittelussa he ovat päähenkilöitä, jotka esitellään sankareina. Sitä he ovat myös Tähtien kosketuksessa, mutta silloin lukija tietää vasta Aken homosuuntautuneisuuden, eikä hänen ja Dotarin välillä ole vielä rakkaussuhdetta.

Tietenkin on lukijoita, jotka eivät ole vieroksuneet Akea ja Dotaria. Varsinkin Dotarilla on ollut ihailijoitakin, ja myös Aken persoonallisuus on joidenkin mielestä ollut kiinnostava. Mutta oli niitäkin, joiden mielestä oli "todella surkea esitys" valita kirjan sankaripariksi kaksi homomiestä, ja jotkut Vuorileijonan varjo -sarjasta siihen asti pitäneet muuttuivat sitä kohtaan täysin kielteisiksi Tulisydämen ilmestymisen jälkeen.

Kirjoitin silloinkin Akesta ja Dotarista, joten mikä nyt on toisin? No se, että minun ei tarvitse varoa heidän esittelemistään liian varhaisessa vaiheessa, jolloin lukija vasta muodostaa ensivaikutelmaansa teoksesta. Homomiehet voivat rauhassa kävellä Sirpin talvisateessa ja olla ensimmäiset henkilöt, jotka lukija kohtaa. Jos joku toteaa, ettei halua lukea kirjaa, jossa on heidän kaltaisiaan henkilöitä, hänellä on täysi vapaus olla lukematta. Niin kuin minullakin on ollut täysi vapaus kirjoittaa.

Ensimmäinen luku

Tekeillä olevan kirjan ensimmäinen luku alkaa olla suunnilleen sellainen, minkä kaltaiseksi se todennäköisesti jää. Kirjoitan yleensä nopeasti ja teen pitkiä työpäiviä, joten tekstiä on syntynyt jo runsaat kaksikymmentä A4-arkillista 11 pisteen kirjainkoolla ja rivivälillä 1,5. (Ei, en ole vielä tehnyt yhtään tulostusta, kaikki on vasta koneella.) Suurin osa tekstistä on kuitenkin vielä luonnosmaista.

Pyrin aina mahdollisimman nopeasti kirjoittamaan ensimmäisen version, joka siis on hyvin kaukana valmiista ja viimeistellystä. Tarvitsen sen saadakseni kokonaiskuvan syntymässä olevasta teoksesta. Jo ensimmäistä versiota kirjoittaessani palaan kuitenkin jatkuvasti aikaisempaan tekstiin. Teen poistoja ja lisäyksiä, muutan järjestystä ja tarkennan asioita. Kieliasun hiomiseen ei tässä vaiheessa vielä kannattaisi juuttua, mutta satunnaisesti teen sitäkin.

Ensimmäisessä luvussa keskeinen tapahtuma on satamaan pyrkivä laiva, joka on uppoamisvaarassa (ja uppoaakin sitten). Alkuperäinen tarkoitukseni oli aloittaa luku siitä, että sataman vartija havaitsee tuon laivan. Minulle tuli heti kuitenkin voimakas mielleyhtymä erään toisen teoksen aloitukseen: "Helmikuun 27. päivänä 1815 Notre-Dame de la Garden tähystäjä antoi merkin, että satamaan oli tulossa kolmimasto Pharaon paluumatkallaan Smyrnasta, Triestistä ja Napolista." Alexandre Dumas'n Monte Criston kreivin alku roikkui niin vahvana mielessäni, että päästäkseni siitä irti aloitin kuvailemalla Aken ja Dotarin kävelyä talvisateessa. No, he olivat tietenkin satama-alueella, ja huomaisivat laivankin kohta.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Ensimmäinen lause

Tekeillä olevalla kirjalla ei vieläkään ole työnimeä, mutta kirjoittaessani sitä varten ensimmäisen lauseen se alkoi sanalla talvisade. Kun tallensin tiedoston, ohjelma tarjosi sille nimeä Talvisade, joten hyväksyin sen.

Tuo ensimmäinen lause on jo ehtinyt muuttua. "Talvisade piiskasi Sirpiä" tuntui heti epäonnistuneelta. Ilmaisu, jonka mukaan sade piiskaa, sopii kyllä toisinaan kuvaamaan sadetta, mutta ei juuri tuota Sirpin talvisadetta. Sade tuli tosin voimakkaan tuulen mukana, mutta se oli lämmintä sadetta, joka virkisti luontoa ja ilahdutti jopa ihmisiäkin. Seuduilla, joissa on kuivia kausia ja ankaraakin hellettä, sade useimmiten koetaan toisin kuin täällä Suomessa. Sade ylläpitää elämää, se on ystävä.

Lause siis muuttui. "Koko päivän oli satanut" on nyt ensimmäisenä lauseena. Arkipäiväinen toteamus tuntui hyvältä lähtökohdalta. Mutta sekin voi tietenkin muuttua, ja ehkä siirrän talvisateen ja sen kastelemat henkilöni muualle kuin kirjan alkuun.

Vaikka jokainen lause rajaa sitä, mitä sen jälkeen voi kirjoittaa, kirjoitustyö poikkeaa elämästä siinä suhteessa, että menneisyyttäkin voi muuttaa. Elämä etenee aikajärjestyksessä, mutta kirjoittaja voi palata taaksepäin ja muokata alkutapahtumia sopimaan siihen, mihin hän haluaa päätyä.