keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Fiktiiviset vanhempani

Joskus kirjan päähenkilö muistuttaa niin paljon kirjailijaa itseään, että voi olettaa sen olevan fiktiivinen omakuva. Fiktiivisestä omakuvasta ei tietenkään pidä tehdä suoria päätelmiä siitä, millainen ihminen kirjailija on. Vielä vähemmän kannattaa tehdä johtopäätöksiä siitä, keitä kirjan muut henkilöt "oikeasti ovat". Mutta silti minua kiehtoo vertailla äitini ainoan aikuisille suunnatun romaanin ja isäni ainoan fiktiivisen teoksen päähenkilöitä ja heidän käsitystään epäonnistuneesta parisuhteesta, joka tuntuu viittaavan heidän neljä vuotta kestäneeseen avioliittoonsa.

Terttu Järvilehdon Jokaiselle omansa on tarkoituksellisen viihteellisesti kirjoitettu, ilman sen kummempaa taiteellista tavoitetta. Helge Miettusen Sivistynyt kurjuus pyrkii olemaan hiukan enemmän, ja se onkin paikoin aika nautittavaa luettavaa.

Äitini kirjoittaa omakuvakseen sanomalehden toimittajana työskentelevän naisen, joka on eronnut lyhyestä avioliitostaan, ja juonessa on keskeistä valita "se oikea" kahdesta kosijasta. Päättynyttä avioliittoaan hän kuvaa kepeän ivallisesti, mutta ei katkerasti.

Isäni fiktiivinen omakuva on akateemisesti koulutettu mies, jolla on vaikeuksia toimeentulossa, koska työpaikkaa ei löydy. Hän seikkailee myös Helsingin yössä ja päätyy käyttämään maksullisia naisia. Samalla hän kuitenkin muistelee katkerana ja halveksivasti entistä naisystäväänsä, joka ei ollutkaan niin puhdas ja viaton kuin hän oli luullut, vaan oli ollut muiden(kin) miesten kanssa.

Kummassakaan kirjassa tuon epäonnistuneen ihmissuhteen seurauksena ei syntynyt lasta. Tosiasiassa nuo kaksi kirjailijaa olivat muutamaa vuotta ennen noiden kirjojen julkaisemista saaneet aikaan minut. Äitini kertoi minulle isästäni hyvin vähän, ja isäni tapasin vasta aikuisena lyhyesti muutaman kerran. Muodostin siis käsitykseni heidän suhteestaan lähinnä noiden kirjojen perusteella. Ja isäni kirja tuntui osoittavan todeksi myös äitini väitteen, että minulla on isäni inhottava luonne. Tunnistin aika paljon itsestäni hänen kirjoitustyylistään.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Muistelen tai sitten en

Jokainen ihminen on varmasti laulun arvoinen, mutta kuka niitä kaikkia lauluja haluaisi kuulla?

Kirjoitin joitakin vuosia sitten muistelmani, kun oli jo tullut ikää sen verran, että ajatus alkoi suuntautua enemmän menneeseen kuin tulevaan. Julkaisin sen omakustanteena, sillä ei kannattanut tarjota millekään kustantajalle teosta, josta hyvin harva olisi kiinnostunut. Vedin sen pois myynnistä melko pian, sillä en ollut siihen tyytyväinen. Liian paljon piti jättää pois, koska en halunnut loukata elämääni vaikuttaneita henkilöitä, joita vielä oli elossa ja loukkaantumassa aika paljon. Nyt niitä on vähemmän, ja aina silloin tällöin mietin, työstäisinkö muistelmani uudestaan. Mutta miksi sen tekisin?

Ketä minun elämäni ja kokemukseni oikeastaan kiinnostaisi? Joku voi tietysti haluta taustatietoa kirjailijasta, jonka teoksista hän pitää (tai piti silloin joskus), mutta teokset toivottavasti toimivat itsenäisesti, eivätkä tarvitse tietoa kirjailijan elämästä avautuakseen.

Entä lähipiiri, lapset, lapsenlapset? Olen itse ollut kiinnostunut tutkimaan sukuani, mutta kiinnostus heräsi aika myöhään, enkä kysellyt kovin innokkaasti edes äitini ja äidinäitini vaiheista. Aina en edes kuunnellut kovin tarkkaan, jos he jotain kertoivat. Elämä menee eteenpäin, on luonnollisempaa olla kiinnostunut nykyhetkestä ja tulevasta.

Onko minulla edes mitään sellaista kerrottavaa, josta joku hyötyisi? Olin pienestä asti psyykkisesti poikkeava eikä minuun aina suhtauduttu kovin ymmärtäväisesti, mutta entä sitten? Yhden yksilön käsitys omista kokemuksistaan on tasan ja vain yhden yksilön käsitys omista kokemuksistaan. Joku lukija voi tunnistaa jotain ja kokea oivalluksen. Siis joku, mahdollisesti. Riittääkö se?

Lähes kaikki aikuisiän ihmissuhteeni olivat vaikeita ja epäonnistuin äitinä. Luultavasti en vieläkään osaisi kirjoittaa siitä niin että joku hyötyisi lukemisesta. Ehkä kuitenkin voisin kertoa työelämässä kohtaamistani ilmiöistä, laitoskasvatuksen arjesta ja varsinkin kirjallisuuden pelikentän kiehtovista kuvioista?

Mutta miksi? Nyt ovat uudet kuviot ja uusia henkilöitä kertomassa niistä.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Kirjoitetut kuvat

Suunnitellessani kirjaa näen usein sen kohtaukset mielessäni kuvina. Joskus kuva tuntuu niin oleelliselta, että pyrin kirjoittamaan sen sellaisella tavalla, että lukijakin näkee sen.

Tuulen tavoittelua alkaa seuraavasti: Aurinko oli laskemassa Kemerijoen taakse. Läntinen taivas hehkui veripunaisena, ja idässä kohosi Hopeavuoren musta seinämä. Jokainen auringonlasku oli tässä maisemassa kuin maailmanloppu. Auringonnousua ei nähnyt koskaan, vasta aamupäivällä rinne lakkasi olemasta varjossa.

Asiallisesti ottaen riittäisi maininta, että tapahtumapaikka on jyrkän rinteen yläosassa sijaitseva Hopeavuoren linna, ja on ilta. Lyhyt kuvaus auringonlaskusta sisältää sellaista, mitä ei varsinaisesti sanota. Lukija virittyy tunnelmaan, jossa on uhkaa ja dramaattisuutta.

Kirjoitettu kuva voi sisältää tarkkoja yksityiskohtia. Tuulen tavoittelussa Pandor herää häneen kohdistuneen myrkytysyrityksen jälkeen tietämättä minne hän on joutunut:

Huoneessa paloi vain yksi himmeä öljylamppu. Sen vieressä istuva mies luki. Kasvoja ei näkynyt, sillä sileät, hiekanruskeat hiukset peittivät ne. Mies oli paljain jaloin ja hänen yllään oli kevyt, hihaton pellavapaita, tavallisen kansan ja palvelijoiden halpa alusasu.

Kuvaus lukevasta Akesta on tekstissä vain korostamassa tilanteen levollisuutta ja yksityisyyttä. Pandor on siirretty toipumaan Aken ja Dotarin makuuhuoneeseen, ja Ake on vaihtanut klaanipäällikön asunsa vaatteisiin, joita hän käyttää yksityisoloissa.

Minä käytän kirjoitettuja kuvia melko säästeliäästi, ja ne ovat yleensä lyhyitä mainintoja muun kerronnan lomassa. Silti ne ovat hyvin oleellisia, ja ilman niitä teoskokonaisuus olisi aika lailla erilainen.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Ulos pöytälaatikosta

Jos kirjailija on vakaasti päättänyt tehdä käsikirjoituksesta täysin virheettömän ennen sen julkaisemista ja pysyy päätöksessään, hän ei todennäköisesti julkaise sitä koskaan. Käsikirjoituksessa on aina korjattavaa, vaikka sitä olisi viimeistelty miten kauan hyvänsä, yksin tai muiden avustamana. Kaiken voi sanoa toisin, eikä äsken hyvältä tuntunut vaihtoehto vaikutakaan siltä seuraavalla lukemisella. Vaikka ei ottaisi huomioon muiden mielipiteitä, jotka nekin vaihtelevat, jokainen tekstiään kriittisesti tarkasteleva kirjailija keksii korjattavaa loputtomiin, ja huomaa korjaustenkin olevan korjauksen tarpeessa.

Kirja ei voi koskaan olla virheetön. Kirjailijaksi aikovan pitääkin opetella hyväksymään epätäydellisyys. Kirja on ihmisen viestintää ihmisille, eikä huolellisestikaan valmisteltu ja taitavasti toteutettu viestintä koskaan onnistu täydellisesti. Jotain käsitetään väärin, ja aina löytyy myös virheitä, puhumattakaan siitä, että melkein mistä vain voi niin halutessaan keksiä kritisoitavaa ja pilkattavaakin.

Ihmisillä on kuitenkin useimmiten halu yrittää ymmärtää toisiaan, eikä lukijakaan yleensä etsi virheitä, vaan pyrkii vastaanottamaan sen mitä kirjalla on hänelle annettavaa. Ja eiköhän jokaisella kirjalla ole jotain annettavaa jollekin. Joopa, vaikka sille usein mainitulle yhdelle lukijalle. Siinäkin tapauksessa on hyvä, että kirja päätyy hänen käsiinsä eikä jää pöytälaatikkoon.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Minä ja toiveminä

Käsityksemme itsestämme ja mahdollisuuksistamme perustuu tietenkin omiin havaintoihimme ja kokemuksiimme, ja siihen vaikuttaa se, mitä huomaamme muiden meistä ajattelevan. Mutta unelmat eivät tunnusta mokomien realiteettien rajoja, vaan luomme toiveminän. Joskus sen esikuvana on tuntemamme henkilö, joskus taas julkisuuden henkilö tai tarkemmin sanottuna hänestä saamamme mielikuva, jossa voi olla paljon sepitettyä. Tosielämän henkilöt osoittautuvat kuitenkin helposti epätyydyttäviksi, koska he (tai heidän julkisuuskuvansa) eivät välttämättä pysy sellaisina, joita voisimme ihailla.

Fiktiivisen kertomuksen henkilö ei muutu, ellei tarinalle ole luvassa jatkoa. Kaikki tieto hänestä on jo tarjolla. Fiktiivinen henkilö saattaa myös olla tietoisesti rakennettu edustamaan jotain sellaista, mihin ihminen pyrkii.

Tunnistamme lukijoina helposti fiktiiviset henkilöt, joiden kaltaisia haluaisimme olla. Usein ymmärrämme, että emme voi saavuttaa läheskään täyttä samankaltaisuutta. Silti poimimme noista henkilöistä toiveminäämme niitä piirteitä, joita meissä voisi kehittää tai vahvistaa.

Toiveminä ohjaa tosiasiallista käytöstämme, sillä yritämme ainakin jossain määrin elää sitä todeksi. Ja se ohjaa meitä ihanteena silloinkin, kun se on saavuttamaton.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Yoren jolle minäkin olen kiitollinen

Kirjan lukija saattaa kokea fiktiivisen henkilön kohtalon tunteenomaisesti paljon merkittävämpänä kuin vaikkapa lehdestä lukemansa tositapahtumat. Kysymys ei ole vain eläytymisestä hyvin kirjoitettuun tarinaan vaan myös siitä, että fiktiivinen henkilö on lukijalle tiettyjen arvojen ja periaatteiden edustaja.

Jos jaloa sankaria kohdellaan väärin tai viaton ihminen joutuu järkyttävään onnettomuuteen, kysymys on enemmästä kuin yksittäisen henkilön kohtalosta. Haluaisimme uskoa ihmisten hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuden toteutumiseen.

Eläydyn itsekin voimakkaasti kirjan henkilöiden kokemukseen, mutta seuratessani verkossa englanninkielisiä keskusteluja George R. R. Martinin Tulen ja jään laulusta olen silti yllättynyt reaktioiden rajuudesta. Eräs lukijoista kertoi, että kun hän ehti kohtaukseen, jossa nuori sankari ja hänen äitinsä murhataan kesken hääjuhlien, hän heitti itkien kirjan pois ja tunsi, ettei hän enää koskaan voisi olla onnellinen.

Tuo kohtaus on traagisuudessaan lohduton, ja moni lukija on reagoinut siihen vihalla syyllisiä ja jopa koko heidän sukuaan kohtaan. Kostonhaluisimmat toivovat, että ketään heistä ei kirjasarjassa jätettäisi henkiin. (Toive, että fiktiivisille henkilöille kostettaisiin, on tietenkin sinänsä vaaraton. Mutta valitettavasti sepitettyjä kertomuksia levitetään myös propagandamielessä, ja jos ne on laadittu vaikuttavasti, ihmisten kostonhalu on helppo herättää.)

Myös hyvä työ voi herättää voimakkaita tunteita. Kun kahdeksanvuotias Arya Stark on väkijoukon keskellä todistamassa isänsä mestausta, hänet huomaa mies, joka kuljettaa hänet turvaan. Eräs lukija kommentoi tilannetta suunnilleen näin: "Aryahan ei nähnyt isänsä kuolemaa, koska Yoren (Jumala siunatkoon tuota miestä) esti häntä katsomasta."

Jumalan siunauksen toivottaminen fiktiiviselle henkilölle lähti sydämestä, ja sen kohteena olivat oikeastaan kaikki ne ihmiset, jotka vaistomaisesti tuntevat vastuuta ja ottavat huolehtiakseen apua tarvitsevista.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Lukeminen rituaalina

On kirjoja, joita olen lukenut kymmeniä tai ehkä satojakin kertoja. Niillä ei siis ole minulle mitään uutuusarvoa, osaan ne lähes ulkoa. Silti rakastan niitä ja luen niitä aina uudestaan, kun haluan kokea niiden tarjoamia elämyksiä.

Tuollaisen kirjan lukeminen on sukua rituaalille, jossa irrotaan arjesta ja siirrytään siihen mitä sanotaan elämää suuremmaksi. Rituaalissa on olennaista noudattaa tuttua kaavaa, joka johdattaa yleviin ajatuksiin. Kirjaa lukiessa tuttu teksti toimii samoin.

Rituaalissa siirtyminen ylevän pariin voi tapahtua esteettisen elämyksen avulla, ja se voi perustua rituaaliin sisältyviin viisaisiin ajatuksiin. Olennaista on kuitenkin emotionaalinen kokeminen. Kirjan kertomus voi johdattaa lukijan mysteerimenojen tapaan pimeydestä valoon tai ahdistuksesta iloon.

Toimiakseen rituaalina kirjan ei tarvitse olla korkeakirjallisuutta. Viihteelliset sarjat, jotka käsittelevät kaavamaisella tavalla ihmisen perusunelmia ja peruspelkoja, tarjoavat usein rituaalisen kokemuksen, ja niiden suosio perustuukin ilmeisesti juuri siihen. Tarttuessaan rakkausviihteeseen lukija haluaa eläytyä päähenkilön kaipuuseen löytää rakastettu, ja rituaali saavuttaa täyttymyksensä, kun tuo toive toteutuu. Seikkailuviihteessä taas lukija kokee sankarin kanssa vaaroja ja vaikeuksia, joista selviytyy voittajana.

Minulle rakkaat rituaalilukemiset ovat sellaisia kirjoja, joissa ihmiset löytävät keskinäisen sovun ja oppivat ymmärtämään toisiaan. Kohtaus, jossa vihamielisyys raukeaa ja löytyy anteeksianto, saa minut takuuvarmasti itkemään liikutuksesta, kunhan se on hyvin kirjoitettu ja uskottavasti pohjustettu.

Unelmaviihdettähän se on, mutta ei se liene kovin haitallinen unelma.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Ei tupata jos ei tykätä

"Ihan ensimmäiseksi varoitus: et varmasti halua lukea tätä kirjaa. Ja jos tästä varoituksesta huolimatta luet sinulle jää paha olo. Kerron asioita joita ei pitäisi olla olemassa. Esitän kysymyksiä joihin en osaa vastata - etkä osaa sinäkään."

Noin aloitin Pilven varjon. Lähetin sen WSOY:n nuortenkirjakilpailuun, joten aloituksen tarkoitus oli tietenkin tehdä palkintolautakuntaan vaikutus olemalla yllättävä ja erilainen. Silti myös tarkoitin sitä mitä kirjoitin. En halunnut, että Pilven varjoon tarttuisi lukija, joka toivoi kirjan tuottavan hyvää mieltä.

Olen kirjoittanut sellaisiakin kirjoja, jotka sopivat harmitonta viihdettä etsiville. Kun joku sanoi aikovansa lukea jonkin kirjani, huomasin kuitenkin usein sanovani: "Äh, ei sinun kannata, et pitäisi siitä."

Miksi sanoin niin? No ensinnäkin tiesin aika monista tuttavistani, että he eivät yleensäkään olleet kiinnostuneita kirjoista, joten eivät he olisi pitäneet minunkaan kirjoistani, edes niistä "lukijaystävällisimmistä". Ne vähemmän "lukijaystävälliset" taas olisivat olleet monille liian vaikeaselkoisia. Ja olin usein keskusteluissa huomannut, että ajatusmaailmani oli keskustelukumppanille kovin vieras. Kun en osannut edes kasvokkain saada häntä ymmärtämään minua, mitäpä hän olisi saanut irti kirjoistani, joissa yritin selittää samoja asioita.

Kirjat ovat niin kuin ihmisetkin yksilöitä, eivätkä kaikki yksilöt viihdy yhdessä eivätkä aina edes hyödy kanssakäymisestä. Eteläpohjalainen mummini opetti minut ajattelemaan, että ei tupata jos ei tykätä. Kirjojakaan ei pitäisi tuputtaa sinne missä niistä ei tykätä.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Kiittämättömyys ja palkka

Ihmisellä on luontainen halu yrittää toimia oikein. Siihen kuuluu se, että hän pyrkii mahdollisuuksiensa mukaan auttamaan niitä, jotka tarvitsevat apua. Hän saa oikein toimimisesta tyydytystä, ja se riittää palkkioksi.

Kiitoksen ja kiitollisuuden vaatiminen on yleistä ja inhimillistä, mutta silloin on siirrytty kaupankäyntiin: minä teen jotain sinun hyväksesi ja odotan saavani siitä palkkion. (Ja jos minua ei palkita, olen katkera ja suutun.)

Kiitollisuutta saatetaan vaatia jopa silloin, kun palkallisessa auttamistyössä oleva on tehnyt jotain työnsä kohteen hyväksi. Jokaisen ohjaajan, kasvattajan, hoitajan ja muun auttamisen ammattilaisen pitäisikin selvittää itselleen, että autettavan mahdollisesti epämiellyttävän käytöksen ja muiden inhimillisten heikkouksien kestäminen on hänen työtään, ja hän saa korvauksen rahapalkkana. (Toki myös tietona, että hän hoitaa työnsä hyvin ja asiallisesti, ja hän saa iloa myös siitä, jos huomaa toisen saaneen apua.) Hänellä ei siis ole oikeutta vaatia anteeksipyyntöjä autettavan huonosta käytöksestä, eikä hänellä ole oikeutta pyytää kiitosta siitä, että hän tekee autettavansa hyväksi sen mihin pystyy.

Suurin osa siitä mitä ihmiset tekevät toisiaan auttaakseen tapahtuu ilman rahapalkkaa, mutta palkkiona on tunne siitä, että toimii oikein. Usein palkkiona on myös vahva kiintymys, jota esimerkiksi isä ja äiti yleensä tuntevat lasta kohtaan, ja ilo lapsen kehittymisestä ja siitä, että hän on onnellinen. Mutta mistä lapsen pitäisi tuntea kiitollisuutta? Siitäkö, että vanhemmat olivat juuri sellaisia kuin heidän pitikin olla?

Kun kukaan ei enää tarvitse minun apuani, vaan olen jo itse vanha ja tarvitsen apua muilta, voinko kääntyä minulta joskus apua saaneiden puoleen kuin he olisivat minulle velkaa, ja vaatia velan maksua? En tietenkään, koska mitään velkaa ei ole.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Olen ollut etuoikeutettu

Kun olin työelämässä, sain lähes aina tehdä töitä, joita olisin mielelläni tehnyt ilman palkkaakin. Itse asiassa teinkin niitä myös ilman palkkaa, sillä en pitänyt kovin tarkkaa rajaa työajan ja vapaa-ajan välillä. En koskaan oppinut ymmärtämään kollegojeni toistelemaa väitettä, että työasiat piti jättää työpaikalle. Kun tehtävänä oli auttaa vaikeuksissa olevia ihmisiä, työn perustana oli, että autettava luotti haluumme ja kykyymme auttaa. Ei riittänyt, että vakuutimme hyvää tahtoamme, vaan meidän piti aidosti välittää heistä, eikä aito välittäminen pääty työajan päättyessä.

Minulle ei ollut ongelma, että ovikello tai puhelin soi vapaa-aikanani, tai että apua tuli pyytämään ihminen, joka ei enää kuulunut minun työvelvollisuuksieni piiriin. Vapaa-aikanani en hoitanut niitä tilanteita velvollisuuksina, vaan ne olivat osa sitä elämää, joka minulla oli yksityishenkilönä. Autoin sen minkä pystyin, ja palkkanani oli ilo siitä, että joskus sain ehkä jotain hyvää aikaan.

Kun minusta tuli päätoiminen kirjailija, ovikellon ja puhelimen soiminen alkoi vähetä. Alkuun kaipasin sekä entisiä työtehtäviäni että niitä haasteita, joita työ toi vapaa-aikaan. (Enää en kaipaa, ikä ja sairaus ovat vieneet kykyni siinä suhteessa.)

Pidän kirjoittamisestakin, koska olen suostunut kirjoittamaan vain sellaista, minkä kirjoittamisesta olen pitänyt. Olen ollut etuoikeutettu myös siksi, että sain kirjoittamalla tuloja, joita tarvitsin elämiseen. Mutta kirjailijalta puuttuu se palkkio, jonka saa huomatessaan pystyvänsä auttamaan jotain henkilöä "tässä ja nyt". Joutuu kuvittelemaan lukijan, joka saa lukemastaan jotain.

Hyvä niinkin, tyydyn kuvittelemaan.

torstai 2. huhtikuuta 2015

Kohderyhmä

Kirja on aina osoitettu jollekin kohderyhmälle. Jos kirjailija luulee, että kohderyhmää ei ole, hän on todennäköisesti kirjoittanut itsensä kaltaisille, tai sille ryhmälle, jolta hän toivoo saavansa arvostusta.

Kohderyhmä on helppo tunnistaa siitä, mitä kirjailija olettaa lukijoiden tietävän ja ymmärtävän ilman selittelyjä. Esimerkiksi Markuksen evankeliumista voi päätellä, että se on suunnattu kristityille, joilla ei ole juutalaistaustaa, koska siinä selitetään juutalaisia tapoja, jotka juutalainen ymmärtäisi selittämättä.

Kohderyhmä voi rajautua monella tavalla. Kun Tarmo ja minä loimme Kultainen Salama -sarjan, keskeisin määrittäjä oli ikäkausi. Oletimme lukijan, joka oli iältään noin 10-12 vuotta. (Nuorempikin, jos lukutaito jo oli riittävä, ja vanhempi, jos murrosikä ei saanut häntä torjumaan tekstiä "lapsellisena".) Ikäkauden puitteissa tavoittelimme melko laajaa lukijakuntaa. Yritän aina laventaa lukijoiden maailmankuvaa ja tarjoan omia eettisiä käsityksiäni, mutta oletin osalla lukijoista olevan vahvojakin ennakkoluuloja, joten tein sen lähinnä tarjoamalla ajattelemisen aihetta ja esittelemällä tapahtumia, jotka vetoavat empatiaan.

Fantasiasarjassamme kohderyhmää ei varsinaisesti rajaa ikä, vaikka kustantaja markkinoikin sitä nuorille. Vuorileijonan varjo -trilogia sopii sellaisille lapsillekin, jotka jaksavat lukea pitkän ja tapahtumiltaan verkkaisesti etenevän kirjan. Jatko-osien ymmärtäminen vaatii aikuismaista ajatusmaailmaa, joka monella fiksulla murrosikäisellä jo on. Mutta sekä nuorten että aikuisten osalta kohderyhmää rajaa, että oletan heidän osaavan lukea fantasiaa. (Fantasiaa on tietysti monenlaista, mutta parhaimmillaan se sisältää aineksia, joiden ymmärtämiseen tarvitaan myytin lukutaitoa.) Lisäksi oletan lukijoiden olevan kiinnostuneita asioista, joista kovin moni ei ole kiinnostunut. Sellaisia ovat muun muassa eettiset ja filosofiset pohdinnat.

Miksi kirjoittaa kirjoja, joista valmiiksi tietää, että ne eivät tavoita laajoja lukijajoukkoja? No tietenkin niiden lukijoiden takia, jotka pitävät juuri sellaisista kirjoista.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Opin sauna ja kirjallisuus

Ärsyynnyn aina, kun kirjallisuutta yritetään valjastaa sille kuulumattomiin tehtäviin. Kirjallisuus on yksi taidemuoto, ja sitä tehdään ihmisille, jotka haluavat nauttia siitä. Tietenkin lapselle pitää kirjoittaa kirjallisuutta, jota lapsi ymmärtää ja josta lapsi nauttii. Mutta edes lastenkirjallisuuden tehtävä ei saisi olla lasten lukutaidon edistäminen, tai "houkutella pojat lukemaan". Lukutaidon opettaminen on koulun tehtävä, ja siihen tarkoitukseen tarvitaan sitä lukutaitoa edistävää ja "poikia houkuttelevaa" luettavaa, mutta sen tekeminen kuuluu oppimateriaalia valmistaville.

Tarmolle ja minulle erityisen rakas kirjasarjamme Tatun sankariteot on kirjoitettu juuri lukemaan oppineille. Siinä huomioidaan oletetun lukijan vasta kehittymässä oleva lukutaito, joten tapahtumia on paljon, eikä tekstiä rasiteta tarpeettomilla selittelyillä. Päähenkilö on poika, koska kirjat on suunnattu sekä tytöille että pojille, ja tytöt osaavat yleensä eläytyä poikien kokemusmaailmaan paremmin kuin pojat tyttöjen. Lukijan oletetaan kuitenkin olevan kiinnostunut lukemisesta, ja ehkä hiukan keskivertolasta älykkäämpikin, sillä lukemisesta kiinnostuneet ovat yleensä sitä.

Lukutaito on tarpeellinen asia, mutta sen kehittämiseen ei tarvita kaunokirjallisuutta. Lukemaan harjaantuu myös lukemalla tietokirjallisuutta ja asiatekstejä. Kirjallisuus taas on yksi taidemuoto monien joukossa. Joillekin se on tärkeää, toiset hakevat taidenautintonsa muualta.

Kaikkien ei todellakaan tarvitse olla kiinnostuneita kirjoista, ei edes minun kirjoistani. Ja minulla on oikeus suunnata kirjani sille yleisölle, joka tarttuu niihin vapaaehtoisesti.