maanantai 30. maaliskuuta 2015

Kerronnan rytmi

Ihmisellä on luontainen taipumus jäsentää havaintonsa kertomukseksi, eli sarjaksi tapahtumia, jotka liittyvät toisiinsa. Hänellä on sama taipumus lukijanakin, joten hän odottaa lukiessaan saavansa tietää, mitä henkilöille tapahtuu, ja hän tulkitsee tapahtumia syyn ja seurauksen logiikalla. Kokeilut, joissa romaanin tarkoitus on ollut osoittaa elämän sattumanvaraisuutta esittämällä irrallisia kohtauksia, ovat ehkä saaneet kriitikot puhkeamaan ylistyksiin, mutta useimmat lukijat ovat olleet kummastuneita ja pettyneitäkin.

Lukijaa miellyttääkseen kirjailija saattaa innostua luomaan teokseensa juonen, joka koostuu toinen toistaan jännittävämmistä tapahtumista. Lopputulos saattaa kuitenkin latistua, ja siihen on kaksi syytä.

Toinen syy lukemiskokemuksen latistumiseen on se, että lukijan tunteet eivät ehdi mukaan. Vaikuttaviksi tarkoitetut kohtaukset eivät silloin kohoa yksittäisinä kokemuksina, vaan sulautuvat vyöryväksi massaksi. Lukija turtuu, ja alkaa lopulta kyllästyä, vaikka kirjailija yrittäisi (sitä reaktiota aavistellen) koventaa panoksia ja lisätä tapahtumiin järkyttäviä yksityiskohtia.

Toinen syy siihen, että jännittävien ja järkyttävien tapahtumien vyöryttäminen saattaa johtaa lukijan kiinnostuksen sammumiseen, on psykologisen uskottavuuden katoaminen. Ihminen ei ole kovin kestävä. Hän on sopeutumiskykyinen, ja saattaa tulla toimeen hyvinkin vaikeissa olosuhteissa, jos hän on tottunut niihin. Psyykkisesti kohtalaisen terve ihminen selviää myös yllättävistä, raskaistakin kokemuksista, jos sellainen sattuu kohdalle harvakseltaan. Mutta jos sankari kokee toinen toistaan järkyttävämpiä asioita ja syöksyy niistä selvittyään uusiin ja uusiin vastaaviin kokemuksiin menettämättä toimintakykyään, hän ei ole uskottava.

Kerrontaa rytmittävät kohokohdat, joissa lukijan kiinnostus siihen mitä tapahtuu on suurimmillaan. Kun ne sijoitellaan kerrontaan, eräs huomioon otettava tekijä on oletetun lukijan lukunopeus, ja toinen hänen kärsivällisyytensä. Jos kirja on suunnattu juuri lukemaan oppineelle lapselle, tapahtumien on seurattava toisiaan paljon nopeammin kuin aikuisille suunnatussa kirjassa. Sama pätee, jos kirjan tarkoitus on saada kirjallisuudesta vähemmän kiinnostunut innostumaan siitä. Mutta silloinkaan ei pidä unohtaa, että yritys vyöryttää pelkkiä kohokohtia tuottaa huonon lopputuloksen.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Kannet, kannet!

Kun kirjoillani vielä oli kustantaja, minulla ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa niiden ulkoasuun. Kustantaja päätti sellaiset asiat. Minä sain päättää vain kirjan nimen, ja aika usein minulta pyydettiin myös takakansiteksti. Vain kerran markkinointiosasto olisi halunnut vaihtaa kirjan nimen, Kissan kuolema kun vaikutti rumalta. Sanoin, että nimeä ei vaihdeta, sillä sen tarkoitus on varoittaa lukijaa siitä, että kirja sisältää rumia asioita. Ehkä vaikutelmaa haluttiin pehmentää sävyttämällä kansi vaaleanpunaiseksi? Ainakin se antaa mielestäni aivan väärän viestin. Kirjan maailma ei todellakaan ole vaaleanpunainen.

Kannet jotka Tammi teetätti Vuorileijonan varjoon eivät suinkaan olleet niitä, joita eniten vieroksuin. Joistakin jopa pidin.



Huvittava yksityiskohta on kuitenkin, että hyvin tummaihoinen Tessi ei ole kuvissa ollenkaan tummaihoinen. Mitähän varten? Kirjoissa Tessin "autiomaalaiselta" vaikuttava tummuus kerrotaan selvästi, ja häneen kohdistuu Vuorimaassa sen takia jopa rasistisia ennakkoluuloja.

Fantasiasarjan kansikuvista inhokkini on Jääsilmä. Pystyn päättelemään, keitä siinä olevat henkilöt ovat esittävinään. En kuitenkaan ymmärrä, miten kirjan tekstistä voi luoda mielikuvan, että Verraka muistuttaisi joulupukkia. Meiran pitäisi olla isänsä tapaan kaunis, mutta sitä tuo pulloposkinen tyttö ei todellakaan ole. Ja Arenosta saa vaikutelman kuin hän olisi jonkinlainen villi-ihminen tai shamaani. Areno tosin on parantaja, mutta sirpiläiset parantajat ovat sivistyneistöä. Ja Arenon mielikuvituksellinen päähine ja kaulakoru ovat täysin kuvittajan omaa keksintöä.

 Tulisydämen kanteen kuvittaja ei jostain syystä ottanut Dotaria, vaikka hän on siinä päähenkilö. Ehkä on hyvä niin, sillä kanteen vasempaan alakulmaan kuvattu Dotarin sisar Kaade ei ole lainkaan sellainen millaiseksi olen hänet pyrkinyt kuvaamaan. Koudan kuvasta kuitenkin pidän, siinä on mielestäni tavoitettu hiukan Koudan persoonallisuuttakin. Vella, hmph, juuri ja juuri menettelee. Mutta Äitijumalan patsas taustalla on käsittämättömän kolho. Autiomaassa osattiin luoda taidetta ja sekä kauniita patsaita että maalauksia. Senkin yritin kirjoissa kertoa.

Sarjan päättänyt Tuulen tavoittelua sai sentään kannen, jota en varsinaisesti vieroksunut. Kuvittaja tosin piirsi edelleen päälliköt partaisiksi, vaikka olin yrittänyt kertoa, että päälliköt sekä Autiomaassa että Vuorimaassa yleensä ajoivat partansa. Se oli eräänlainen varakkuuden ja sivistyneisyyden merkki.

Kun tein Vuorileijonan varjosta ja sen jatko-osista omakustanteen, minulla ei tietenkään ollut oikeutta käyttää Tammen teettämiä kansikuvia, mutta luovuin niistä tuntematta haikeutta. Valitsin BoD:n ilmaiseksi tarjoamista kansivaihtoehdoista parhaiten tarkoitukseeni sopivan, ja kuvat ovat valokuviamme, jotka liittyvät kirjojen tunnelmiin. Eivät ne kannet ole suurta taidetta, mutta eivät olleet nekään, jotka kaupallinen kustantaja teetti.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Tunnereaktiot

Luin äskettäin Dumas´n Monte Criston kreivin jälleen kerran, ja kiinnitin huomiota siihen, miten ylenpalttisina ihmisten tunnereaktiot kuvattiin. Järkyttyessään he saattoivat mennä aivan voimattomiksi ja kaatua lattialle, tuskallisten muistojensa takia he karjuivat ja repivät hiuksiaan.

Minulla on paniikkihäiriö, joten kontrollin menettäminen on minulle hyvin tuttua, ja ahdistuskohtauksen ollessa pahimmillaan joudun hakeutumaan makuuasentoon. Ajattelin hiukan kateellisena, että jos olisin henkilö Monte Criston kreivin tapaisessa kirjassa, se ei herättäisi mitään huomiota. Tosielämässä olen kokenut sen aika kiusallisena.

Tietenkin on kulttuureja, joissa tunteet näytetään varsin avoimesti. Usein kirjailija kuitenkin kuvaa henkilöittensä tunnereaktiot vahvoina varmistaakseen sen, että lukija ymmärtää heidän kokemuksensa. Keino toimii ehkä, mutta vain silloin, jos sitä käyttää säästeliäästi. Jos henkilöt jatkuvasti pyörtyilevät ja karjuvat, se ei tihennä tunnelmaa, vaan latistaa sitä. Traaginen kohtaus on tehokkaimmillaan silloin, kun se kohoaa yksittäisenä keskelle tunne-elämysten kuvaukseltaan kohtalaisen levollista kerrontaa.

Todella suuri, yllättävä onnettomuus ei läheskään aina heti aiheuta rajua tunnereaktiota. Kun Meira Jääsilmässä saa tiedon isänsä kuolemasta, hän kalpenee ja puristaa vieressään istuvan Arenon käsivartta. Kareta ehdottaa, että hän menisi lepäämään ja ottaisi rauhoittavaa lääkettä, mutta Meira ei halua tehdä niin. Hän pysyy tyynenä ja jää odottamaan tarkempia tietoja tapahtuneesta.

Luulisin useimpien lukijoiden ymmärtävän tuskan silloinkin, kun henkilö ei karju eikä revi hiuksiaan.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Repliikit

Käytin pitkään kirjoissani repliikkejä, jotka jäljittelivät puhekieltä. Se antaa mahdollisuuden luoda todenmakuisia kohtauksia. Kun Pilven varjon Henna kertoo Rainelle odottavansa lasta, Raine sanoo: "Ihan tosi - ei hitto. Eksä vois aborttia? Sun koulu, koko sun elämä ... Miten sä selviät?"

Repliikistä ilmenee Rainen hämmennys ja huoli Hennasta, mutta Henna ymmärtää siitä ensimmäiseksi jotain muuta ja kysyy: "Mikset sä voisi olla iloinen? Sentään meidän vauva." Ja Raine vastaa: "Mutta sä ite, Henna."

Vaikka puhekieli usein tuntuu repliikeissä luontevalta, sen käyttämisessä on kuitenkin ongelmia. Puhekielessä on paljon vaihtelua, ja sanontoja saatetaan käyttää melko suppeillakin alueilla, tai vain jossain alakulttuurissa. Puhekieli myös muuttuu nopeasti, ja jokin ilmaisu saattaa jäädä varsin pian pois käytöstä. Yleensä repliikit kannattaakin kirjoitettaessa etäännyttää ainakin jonkin verran siitä mitä puhuttu kieli on ja muokata ne hiukan kirjakielisempään asuun. Minkä verran, se on tietysti makuasia.

Kirjallisuudessa henkilöille voi kirjoittaa myös repliikkejä, jotka tosiasiallisessa keskustelutilanteessa olisivat outoja. Homeroksen sankarit käyttävät toisiaan puhutellessaankin heksametrimittaa, mutta se ei välttämättä haittaa keskustelun iskevyyttä. Akhilleus aloittaa puheensa Agamemnonille: "Juopunut, koira sä silmiltäs, sydämeltäsi kauris." Loukkaavuus on aivan selvää runomuotoisenakin.

Kun ei pyritä jäljittelemään todellista puhetilannetta, henkilöiden repliikit voivat olla paitsi kirjakieltä vastaavia myös pitkiä ja perusteellisia. Siitä on etua silloin, kun monimutkaisiin asioihin halutaan luoda selkeyttä, esitellä erilaisia mielipiteitä ja vaihtoehtoja.

Ryhtyessäni kirjoittamaan Vuorileijonan varjoa huomasin heti, että puhekieli ei sovi sen repliikkeihin. Käytän kirjakieltä tai ainakin lähes kirjakieltä silloinkin, kun replikointi muuten muistuttaa puhetilannetta. Pitemmät puheenvuorot taas ovat sellaisia, jotka eivät olisi luontevia normaalissa puhetilanteessa.

Kirjallisuuden ei tarvitse jäljentää todellisuutta, sen tarkoitus on selventää sitä, auttaa tulkitsemaan ja jäsentämään. Myös repliikkejä voi käyttää siihen tarkoitukseen.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Arvostusta kerjäämässä

Jos yritän saada muut antamaan minulle jotain, mitä he eivät vapaaehtoisesti ole tarjoamassa, olen kai verrattavissa kerjäläiseen.

Kukapa kirjailija ei haluaisi ihmisten kiinnostuvan juuri hänen kirjoistaan. Pitäisi saada palkintoja, apurahoja, julkisuutta, lukijoita. Kysyntä ja tarjonta eivät kuitenkaan kohtaa, sillä kirjoja on nykyisin tarjolla niin paljon ja niitä lukemaan halukkaita niin vähän, että useimmat kirjailijat eivät yllä unelmoimaansa levikkiin. Palkintoja ei riitä kaikille kaipaaville, vaikka niitä alkaakin olla jo sen verran, että ne uhkaavat menettää arvoaan, apurahoja ei ole tarpeeksi, ja julkisuuteen on kirjailijoiden lisäksi pyrkimässä ihmisiä, jotka ovat monien mielestä kiinnostavampia.

Koska olemme melkein kuin kerjäämässä, voisimmeko ottaa oppia oikeista kerjäläisistä?

Se kerjäläinen, jolle minä annan säännöllisesti jotain, käyttäytyy hyvin hillitysti. Hän on näkyvällä paikalla, mutta ei pyri kiinnittämään ohikulkijoiden huomiota muuta kuin pitämällä pahvikuppia ojennetussa kädessä. Hän muistaa minut jo hyvin ja kiittää hillityn ystävällisesti. Joskus minulla ei ole ollut sopivaa rahaa mukana, ja olen sanonut sen hänelle. Hän toteaa silloin hymyillen, että ei se haittaa.

Olen nähnyt myös kerjäläisiä, jotka kilisyttävät vaativasti kuppiaan ja katsovat syyttävästi, kun eivät saa rahaa. Toisinaan joku tulee perässä ja melkein käy kiinni, ja joku huutelee solvauksia. Minusta tuntuu, että se ei ole tehokasta, mutta joku saattaa tuskastuneena antaa rahaa päästäkseen häiriköstä eroon.

Kirjailijan kannattaisi ehkä tyytyä siihen, että kirjat ovat tarjolla. Sitähän ne ovat kirjakaupoissa, vaikkakaan eivät ehkä tarjoushyllyssä, mutta jossain sivummalla, tai ainakin saatavissa verkkokaupoista. Ilmaiseksi niitä saa lukeakseen kirjastoista.

Kirjailija voi myös kokeilla vaativaksi heittäytymistä ja kertoa olevansa aliarvostettu ja väärin kohdeltu, kun ei ole saanut kaikkea mielestään ansaitsemaansa huomiota. Se saattaa tepsiä, ensinnäkin äänekkäästi valittava on kiinnostava, ja jopa palkintoja ja apurahoja myöntävätkin voivat ajatella, että valittajan suun tukkimiseksi hänelle on annettava sitä mitä hän haluaa. Mutta toteutuiko silloin oikeudenmukaisuus?

Ensiapukursseilla opin, että äänekkäimmin valittava ei aina ole eniten avun tarpeessa. Ehkä kokemiaan pettymyksiä julistava kirjailijakaan ei ole se, jonka tuotannon pitäisi saada eniten tukea.

Joskus kerjäläinen ottaa avukseen yleisön ilahduttamisen. Nizzassa kerjäsi mies, jonka vieressä istui suloinen pieni koira. Koiralla oli pieni kori, ja se katsoi odottavasti jokaista ohikulkijaa. Minusta tuntuu, että koira nautti tilanteesta, se koki olevansa isännän kanssa saalistamassa.

Arvostusta kerjäävän kirjailijan paras apulainen on tietenkin hänen kirjansa. Sitä ja kirjailijan työtään voi pitää esillä vaikkapa blogissa.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Objektiivisesti arvioiden

Kirjallisuutta asetetaan paremmuusjärjestykseen monenlaisin perustein. Aika yleisesti kuvitellaan, että jokin noista tavoista on pätevä, eli että on mahdollista objektiivisesti päätellä, milloin kirjallisuus on hyvää ja milloin huonoa. Mutta kirjallisuuden arvottaminen ei ole eikä voi olla objektiivista, vaan perustuu aina jonkun yksilön tai ryhmän käsityksiin.

Eivätkö kuitenkin asiantuntijoiden, kirjallisuudentutkijoiden ja kriitikoiden merkittäviksi julistamat teokset ole parasta kirjallisuutta? Eivät yleispätevästi, vaikka ne usein ovatkin sitä sellaisten ihmisten mielestä, jotka ovat pitkälle koulutettuja ja juuri sen kaltaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneita ja siihen perehtyneitä. Suurimman lukijajoukon mieltymyksiä ne eivät välttämättä vastaa. Heille ne ovat eliittikirjallisuutta, johon he suhtautuvat kunnioittavasti ja jota he joskus yrittävät velvollisuudentuntoisesti lukea ja ymmärtääkin. Yleensä he ostavat ja lukevat muuta.

Mutta onhan eliittikirjallisuus parasta, ja suuret lukijaryhmät suosivat joutavaa viihdettä, joka on oikeastaan roskakirjallisuutta? Vastaus riippuu siitä, kenellä on oikeus määritellä arvot. Ja mehän elämme demokratiassa, me tiedämme, että pienen, muita paremmassa asemassa olevan joukon ei pitäisi päästä sanelemaan ihmisten enemmistölle, miten heidän pitäisi ajatella ja tuntea.

Jako hyvään ja huonoon kirjallisuuteen on heijastusta ihmisten jakamisesta eliittiin ja rahvaaseen, päättäjiin ja tavalliseen kansaan. Ja päättäjät päättävät tietenkin, millaista kirjallisuutta tuetaan ja palkitaan, vaikka hyvää viihdettä kaipaavia on paljon enemmän kuin korkeakirjallisuuden lukijoita.

En vastusta apurahojen ja palkintojen myöntämistä korkeakirjallisuudelle. Vaikka se on harvojen herkkua, sillä on merkityksensä kirjallisuuden kehittymiselle. Jos se ei saa palkintoja tai muuta julkisuutta, sen myynti tapaa myös jäädä hyvin vähäiseksi. Mutta harvoille suunnatun teoksen tekijän kannattaisi olla tietoinen valinnastaan. Pääsääntöisesti hän ei tavoita suuria, innokkaita lukijajoukkoja.

Suurten lukijajoukkojen rakastama kirjallisuus ei tarvitse tukia, sillä sitä myydään. Siihen kuuluu kirjoja, joilla on ollut merkittävä vaikutus joskus jopa suuriin historiallisiin käänteisiin. Sen kirjoittaminen on oma taitolajinsa, erilainen mutta ei eriarvoinen kuin mitä tarvitaan korkeakirjallisuuden tekemiseen.

Kirjat ovat kuitenkin yksilöjä. Joillakin on merkitystä aivan tietynlaisille lukijoille, ja heille ne voivat olla kirjallisuuden parhaimmistoa, vaikka muut eivät näkisi niissä mitään hyvää.

Kirjallisuutta ei voi arvottaa objektiivisesti. Ainoa asiallinen mittari on lopulta lukijan subjektiivinen kokemus.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Lukeneisuus

Olin kerran kuulemassa kirjailijaa, joka aivan tosissaan kertoi yleisölleen lukeneensa "koko maailmankirjallisuuden". Kukaan ei kehdannut nauraa, mutta eiköhän moni ihmetellyt, mitä hän oikein tarkoitti maailmankirjallisuudella. Onhan selvää, että kukaan ei pysty lukemaan kuin vähäisen murto-osan kaikista niistä kirjoista, joita on ilmestynyt ja ilmestyy, eikä kukaan pysty aukottomasti määrittelemään, mitkä niistä kuuluvat sellaiseen "maailmankirjallisuuteen", joka tulisi tuntea.

Olin lapsena ja nuorena kirjaston suurkuluttaja, mutta luin mieltymysteni mukaisesti, enkä siis suinkaan pelkästään sellaista, mitä pidettiin arvoteoksina. Joskus tosin tartuin vahingossa niihinkin, ja joihinkin ihastuin. Koulussa pakkolukemisena syötetty kirjallisuus sen sijaan useimmiten tympi, ehkä siksi, että siitä tehtiin opettajajohtoisesti teennäiseltä maistuvia analyyseja.

Aikuisena minusta tuli valikoiva lukija. Opin etsimään kirjoja eri tarkoituksiin. Joskus luin aikaa kuluttaakseni ja rentoutuakseni. Joskus halusin laajentaa käsityksiäni elämästä ja ihmisistä. Joskus lumouduin kirjasta, jonka tunnelmiin halusin palata uudestaan ja uudestaan. Ja sitten olivat kirjat, jotka piti lukea kirjallisuustieteen tenttejä varten. Joskus ne olivat kiehtovia, mutta eivät suinkaan aina.

Kirjoja lukemalla opimme, millä tavalla kirjallista ilmaisua voi käyttää ja miten kirjan voi sommitella. Se on yleistietoa, joka on kaikilla suomalaisen koulujärjestelmän läpäisseillä. Kirjailijaksi ryhtyvä on sen lisäksi luultavasti lukenut ainakin sen tapaista kirjallisuutta, jota hän aikoo kirjoittaa. Mutta tullakseen hyväksi kirjailijaksi hänen ei välttämättä tarvitse tuntea kaikkia mahdollisia tyylisuuntia ja kirjallisia virtauksia, ei vanhoja eikä uusia.

Kirjailijalla pitää olla kirjoittamisen taidon ohella jotain kirjoitettavaa. Muodon lisäksi on siis sisältö. Itselleen sopivan ilmaisutavan voi muokata lukemansa pohjalta, mutta kovin omaperäisestä kirjallisuudesta ei enää voi puhua, jos sisältökin toisintaa lähinnä muiden kirjojen sisältöjä. Kirjailijan pitäisi tuoda teoksiinsa omaa elämänkokemustaan, tietojaan ja pohdintojaan. Sitä varten pitää elää sitä kirjailijaelämää, eli tarkkailla itseään ja ympäristöään, selvittää asioita, keskustella ja mietiskellä. Kirjaa valmistellaan pitkään ennen kuin siitä on mitään muotoiltu sanoiksi.

Työskentelytapoja on monia. Minä uppoan aiheisiin, joista teen kirjaa, enkä silloin jaksa kiinnostua muusta. Uppoan myös lukemiini kirjoihin, ja siksi luen pääsääntöisesti vain sellaista, johon haluan upota. En siis tunne kovinkaan hyvin sitä mitä suomalaisen kirjallisuuden kentällä ilmestyy. Kun minulta on kyselty mielipidettäni siitä, olenkin useammin kuin kerran sanonut: "En minä lue kirjoja, minä kirjoitan niitä." Tietenkin voi kirjaimellisen merkityksen perusteella väittää minun sanoneen, että en koskaan lue mitään. Olisi pitänyt olla täsmällinen: "En ole kirjallisuudentutkija enkä kriitikko, vaan kirjailija, enkä pyri olemaan selvillä siitä, mitä kaikkea muut kirjoittavat."

Kannattaa myös muistaa kirjoittajan ja kirjailijan ero. Taitavaksi kirjoittajaksi voi kehittyä ottamalla mallia muista ja oppimalla karttamaan heidän virheitään, mutta kirjailijan tehtävä on luoda uutta, ja on hiukan huolestuttavaa, jos kirjailija pyrkii kovin innokkaasti vertaamaan omaa tekstiään muiden tuotantoon, tekipä hän sen sitten mukaillen tai pyrkien olemaan erilainen. Kirjailijan pitää luottaa itseensä ja kirjoittaa niin kuin hänestä tuntuu, että on kirjoitettava.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Nökö, unohtumaton

Sanoimme sitä Nököksi, koska se nökötti. Se tuli lähelle, mutta ei antanut koskettaa. Se oli laihempi kuin miltä se tuuhean turkkinsa takia näytti. Sillä oli ilmeisesti purennassa jotain vikaa, ja se taisi siksi olla löytämiensä jätteiden ja ihmisten tarjoaman ruoan varassa.

Se oli yksi kissoista, jotka eräänä talvena majailivat meidän hotellihuoneemme terassilla Kyproksella. Kun yritimme tarjota sille ruokaa, muut kissat häätivät sen syrjään ja nauttivat tarjoilun, joten houkuttelimme Nökön sisään. Kun suljimme oven estääksemme muita kissoja tulemasta, Nökö oli hetken kauhusta lamaantunut. Nälkä kuitenkin voitti, se söi, ja vähitellen se uskalsi tulla vapaaehtoisesti sisään, mutta vain ruokailun ajaksi. Syötyään se halusi heti takaisin terassille.

Kyproslaiset selittivät minulle, että kissoista ei tarvinnut huolehtia, ne olivat luonnonvaraisia eläimiä. Kissoihin kyllästyneiden turistien mielestä ne olisi pitänyt häätää pois hotellin alueelta. Tarmo sanoi, että Nökön meiltä saama apu ei korjaa sen tilannetta, vaan sen vaikeudet jatkuvat meidän lähdettyämme. Ymmärsin heitä kaikkia, mutta silti tarjosin Nökölle päivittäin pienen purkillisen kissanruokaa, parasta löytämääni laatua. Sitä oli kyproslaisissa kaupoissa, sillä oli muitakin turisteja, jotka halusivat ilahduttaa jotain kissaa.

Kissa ei kuulu Kyproksen alkuperäislajeihin. Ihmiset toivat sen sinne kuitenkin nykytietämyksen mukaan jo noin kymmenentuhatta vuotta sitten. Kreikassa kissa yleistyi paljon myöhemmin, ja siksi kissaa ei ole fantasiasarjassamme Vuorimaassa eikä edes Sirpissä, mutta Autiomaassa Tessi tutustuu siihen ja viehättyy heti kauniista ja sulavasti liikkuvasta eläimestä. Tessin tapaama kissa asustaa Äitijumalan temppelissä, ja papittaren apuna toimiva Vaapu sanoo sen ymmärtävän, mitä siltä pyydetään, mutta se noudattaa pyyntöä vain jos sitä huvittaa.

Kissa on itsenäinen, ihmisten seuraan hakeutuessaankin. Kyproksen kaltaisessa ilmastossa se tulee mainiosti toimeen luonnossa. Kaupungeissa ja turistiasutusten ympärillä kissapopulaatiot voivat kuitenkin paisua liian suuriksi. Silloin niitä joutuu harventamaan, ja niin tehdäänkin. Ei sitä paheksu, kun on nähnyt luurangonlaihoja kissoja alueella, jolta ei löydy riittävästi ruokaa. Edes minä en kuvitellut voivani auttaa Limassolin keskustan tuntumassa olevaa huonokuntoisten kissojen valtavaa joukkoa. Emmekä Tarmo ja minä voineet tarjota pysyvää apua talveksi autioituneeseen turistikeskukseen jääneelle nälkiintyneelle yksilölle.

Ei meistä ollut pysyvää apua Nököllekään, mutta ei myöskään haittaa, ja olimmehan hetken onnellisia, sekä me että Nökö.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Boheemielämää 2

Kypros oli minulle paikka, jossa muutaman tuhannen vuoden takaisen ajan kuvitteleminen oli helppoa. Vietimme siellä Tarmon kanssa lähinnä talvikuukausia, mutta joitakin kesäisiä jaksojakin tuli koettua. Oli halvinta matkustaa seuramatkoilla ja asua turistihotelleissa, mutta sehän ei mitenkään rajoittanut vapautta tehdä omia retkiään ja etsiä itse kiinnostuksensa kohteet.

Rakastin Kyproksen luontoa. Se on karua nykyisin, kun metsät on kauan sitten hakattu, ja kuivuus estää niiden uudistumisen. Kyproksen kasvullisuus sinnittelee kivikkoisessa maaperässä alttiina auringonpaisteelle ja merituulelle, mutta juuri siinä on sen omalaatuinen viehätys.

Joinakin talvina olimme Agia Napassa. Se on historiallisesti ajatellen suhteellisen uutta aluetta, syntynyt 1400-luvulla rakennetun luostarin ympärille. Sekin kertoo kuitenkin siitä, että Kypros on aina ollut kulttuurien kohtaamispaikka. Kaupankäynti on ollut tärkeä elinkeino. Valloittajat ovat tulleet ja menneet, niin kuin turistit nyt, ja on kuin kyproslaiset olisivat aina miettineet, mitä heille voisi myydä. No, vihaakin toki osataan pitää, siitä kertoo saaren kahtiajako, jota ei ole vieläkään saatu purettua.

Eräänä päivänä Tarmo ja minä lähdimme selvittämään, mistä kulkee vanha vesijohto, jota pitkin ennen saatiin luostariin vesi. Se oli ensin korkealla muurin päällä, mutta vähitellen päädyimme rinteelle, jossa vesijohto oli kulkenut maan tasalla. Louhikkoisessa maastossa kasvoi runsaasti kukkia, ja ellen tunnistanut väärin, ne olivat asfodeloksia. Kreikkalaisten myyttien mukaanhan vainajat kulkevat asfodelosniityillä. Se kuulostaa kauniilta, mutta asfodelos on karujen paikkojen karu kasvi. Niille niityille ei ehkä kannata kaivata, mutta eivät ne ole pelottaviakaan, jos ne muistuttavat tuota aurinkoista rinnettä.



Kadotimme lopulta vesijohdon, sillä ylärinteellä törmäsimme kyltteihin, joissa kerrottiin, että siellä oli sotilasalue ja pääsy kielletty. Ehdimme kuitenkin nähdä jossain alempana kummallisen rakennelman: kallion päällä oli pieni kupoli.


Eräänä päivänä lähdimme etsimään sitä toisesta suunnasta lähestyen. Löysimme luolan, jonka katossa olevaa aukkoa kupoli peitti. Luolan suuaukkoon oli rakennettu ovi, mutta se ei ollut lukossa. Sisällä oli koruton, yksinkertainen kappeli.


Emme ehtineet olla kappelissa kuin hetken, kun ovelle ilmestyi nuori sotilas ja kertoi meille hyvin huolestuneena, että olimme sotilasalueella, ja siellä oli vaarallista, koska heillä oli harjoitukset ja alueella ammuttiin. Sotilas puhui radiopuhelimellaan jonkun kanssa, ja ilmoitti sitten saattavansa meidät turvallisesti pois. Tiedustelimme häneltä, mikä kappeli tämä oli. Hän sanoi, että kappelin nimi oli Agii Saranda (Pyhät Neljäkymmentä). Sen kertoessaan hän teki samalla kunnioittavasti ristinmerkin.

Se kohtaaminen päätyi muunnoksena erääseen kirjaani. Mutta vaikutelmat eivät välttämättä siirry niin suoraan, vaan tunteina ja tunnelmina. Kyproksen kaltainen paikka esiintyy fantasiasarjassamme vain sivumennen, nimellä Elila. Kyproksen luonnon ja kulttuurin epäsuora vaikutus on kuitenkin suuri.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Boheemielämää 1

Minä ja Tarmo emme valinneet päätoimista kirjailijuutta, vaan kokoaikainen kirjailijana oleminen valitsi meidät. Tarmo työskenteli tietokonealalla, mutta kun hänen näkövammansa paheni, ei vielä ollut saatavilla nykyisen kaltaisia lukemisen apuvälineitä. Hän työskenteli jonkin aikaa hierojana, mutta siinä tulivat esteeksi muut terveysongelmat. Minulla taas oli ollut paniikkihäiriö nuoresta asti, ja 80-luvulla se alkoi oireilla niin paljon, että en enää pystynyt siihen asti tekemiini töihin opettajana ja ohjaajana.

Olimme jo julkaisseet jonkin verran kirjoja sivutoimisesti, mutta äkkiä kirjailijan työ olikin lähes ainoa tulonlähteemme. Vaikka muutos ei ollut vapaaehtoinen, siinä ei ollut pelkästään huonoja puolia. Rahaa oli niukasti, mutta aikaa oli paljon. Olen nopea kirjoittaja, olkaa ystävällisiä älkääkä pahastuko, kun sanon sen. En todellakaan joutunut jatkuvasti istumaan tietokoneen ääressä, vaikka aktiivisen kirjoittamisen vaiheissa kirjoitinkin aamusta iltaan, ja olisin kirjoittanut yölläkin, ellei Tarmo olisi käskenyt nukkumaan.

Kirjan kirjoittaminen on paljon muutakin kuin kirjoittamista. Se on keskustelua, suunnittelua, vaikutelmien keräämistä. Ja siihen kaikkeen oli äkkiä mahdollisuus, kun oli joutunut syrjään varsinaisesta työelämästä.

Fantasiasarjamme on kaikkein vaativin työmme, ja siihen tarvittiin runsaasti valmisteluja. Luin paljon ja perehdyin erilaisiin filosofisiin teorioihin, tutkimuksiin myyteistä ja siihen, mitä tiedetään siitä historiallisesta jaksosta, jota Homeroksen eepokset peilaavat. Mutta ainakin yhtä tärkeää kuin lukeminen oli tutustuminen Välimeren ympäristön luontoon. Elimme sitä ja nautimme siitä, ja siirsimme tuntemukset kirjoihin.

Oman viehätyksensä Välimeren tuntumassa majailuumme toi rahojemme niukkuus. Asuimme välillä hyvinkin rähjäisissä majapaikoissa ja valmistimme ruokamme itse paikallisista aineksista. Nizzan vanhankaupungin sydämestä vuokraamamme asunto oli niin likainen, että alkusiivous vei useita päiviä. Tarmo joutui aloittamaan pesemällä ikkunat, joista ei muuten olisi nähnyt ulos. Samalla hän poisti ikkunan ulkopuolella vain toisesta reunastaan roikkuneen kaihtimen, joka oli ties kuinka pitkään ollut vaarassa pudota kadulle.

Boheemielämämme oli ehkä monenkin mielestä kesyä. Emme viettäneet villejä juhlia. Yleensä kuljimme paljon luonnossa, mutta Nizzassa kaupungilla vaeltelussakin riitti elämyksiä. Oma viehätyksensä oli kulttuurilla ja käytöstavoilla, jotka olivat niin erilaisia kuin Suomessa. Porraskäytävässä tervehdittiin. Kadun tungoksessa pyydettiin tietä sanomalla ystävällisesti pardon, ja ohituksen jälkeen kiitettiin. Kun seisoin pienellä parvekkeellamme ja melkein nenäni eteen ilmestyi vastapäisen asunnon monsieur tupakoimaan, toivotimme toisillemme hyvää iltaa.


Asunnossamme vuode oli lattialla, ja pöytä pysyi pystyssä vain siten, että sen asetti nojaamaan seinää vasten.

Mutta asunnossa vain nukuttiin, ja levättiin silloin, kun ei jaksanut kuljeskella ulkona.



tiistai 10. maaliskuuta 2015

Jos kultaa kaivannet

Aika usein tulee vaikutelma, että suomalaisilla on sisäistynyt alemmuudentunne. "On maamme köyhä", ja koemme olevamme periferiaa. Hengen jättiläiset asuvat muualla, eivätkä puhu meidän kieltämme.

Kirjailijaksi ryhtymisestä haaveilevat suomalaiset sanovat usein, että suomalainen kirjallisuus ei kiinnosta heitä. Useimmiten heidän äidinkielensä kuitenkin on suomi, ja he kirjoittavat äidinkielellään. Jos heistä tulee kirjailijoita, heidän teoksensa ovat osa sitä kirjallisuutta, joka ei kiinnosta heitä.

Tilastollinen todennäköisyyskin sen kertoo, että isossa joukossa on enemmän huippuyksilöitä kuin pienessä ryhmässä. Se ei kuitenkaan välttämättä merkitse sitä, että heitä olisi suhteellisesti enemmän. Äidinkieli ei määritä sitä, minkä verran jollain yksilöllä on älyllistä kapasiteettia ja taiteellista lahjakkuutta. Kulttuurivaikutteet taas ovat nykyisin melko hyvin saatavilla äidinkielestä riippumatta.

Suomalaista kirjallisuutta ei siis voi verrata urheilukilpailujen piirikunnalliseen tasoon eikä pidä kuvitella, että suurilla maailmankielillä kirjoittavat olisivat valiojoukkoa, jonka teokset päihittäisivät mennen tullen suomalaisen kirjallisuuden parhaimmiston.

Pienellä kielialueella ongelmana on kyllä se, että huippuyksilöitä on vähän. Minusta tuntuu, että useampi kuin yksi suomalainen lahjakkuus on kilpailun puutteessa asettunut nauttimaan maineestaan ja asemastaan, eikä ole terästynyt tekemään parasta, mihin olisi pystynyt.

Suomalainen kirjailija voi pyrkiä muille kielialueille käännöksinä, ja niin saatu kansainvälinen tunnustus tietenkin lämmittää mieltä. Käännös ei kuitenkaan enää ole alkuteksti, siinä on aina mukana kääntäjän tulkintaa ja tyylitajua.

Entä jos kirjoittaisi itse jollain muulla kielellä? Sitä en suosittele muille kuin täysin kaksikielisille. Me, joille suomi on äidinkieli, voimme toteuttaa itseämme parhaiten olemalla suomalaisia kirjailijoita. Ilman alemmuudentuntoa.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Niin kaunista ja niin surullista

Tarja Okkosen Yksinhuoltajan runojen takakannessa oleva runo tavoittaa jotain hyvin tärkeää. Katsokaapa vaikka:  http://kirjailijatarjaokkonen.blogspot.fi/2015/03/takakannen-runo.html

Mielikuva isän- ja äitienpäiväkortteja tekevistä lapsista hymyilyttää ja liikuttaa. Niin suloista, niin suloista. Lapsi on valmis rakastamaan, haluaa rakastaa omaa vanhempaansa. Hän sulkee silmänsä isän ja äidin puutteilta, pyrkii näkemään vain hyvän ja kauniin.

Olemmeko tuon rakkauden arvoisia? Emme, emme koskaan riittävästi. Yritämme, mutta epäonnistumme, jotkut vähemmän ja jotkut enemmän.

Mutta lapset rakastavat. Se on puhdasta ja kaunista rakkautta.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Kehittelyä ja käänne puskasta

Romaanin lukija haluaa yleensä tietää, mitä kirjan henkilöille tapahtuu. (Joo, myönnän, että on olemassa niitä, jotka nauttivat pelkästä kielen kauneudesta ja/tai syvällisistä merkityksistä, mutta olette vähemmistö.) Jos kärsimätön lukija tuskastuu tapahtumaköyhistä jaksoista, niiden yli voi kuitenkin liukua nopeasti.

Tarmo lukee näkövammansa takia äänikirjoja. Teknisistä syistä niitä ei voi selailla joustavasti, ja on yksinkertaisinta kuunnella ne järjestyksessä ja nopeutta vaihtelematta. Silloin joutuu huomaamaan kirjailijan ongelmat kiinnostavuuden ylläpitämisessä.

Kun Tarmo aloittaa uuden kirjan ja kysyn, onko se hyvä, hän vastaa usein: "Äh, siinä vasta kehitellään." Jos vastaus jonkin ajan kuluttua on edelleen, että vieläkin kehitellään, kirjailija ei ole osannut ratkaista yhtä perusongelmaa.

Lukijalle pitää esitellä miljöö, ihmiset ja tilanne. Selostusten lukeminen voi olla pitkästyttävää, jos lukija ei vielä tiedä, miksi kannattaa olla kiinnostunut. Se ratkaisu, mitä minä usein käytän, on henkilöiden ja muun esitteleminen tapahtumien lomassa. Siinä saa olla tarkkana, että oleelliset tiedot annetaan riittävän ajoissa, mutta tulos on lukijaystävällisempi.

Toinen virhe, jonka Tarmon lukutapa herkästi paljastaa, on teoksen väkinäinen pitkittäminen lisäämällä juoneen keinotekoisia käänteitä. Tiedättehän, jokin asia on selviämäisillään, mutta sitten tapahtuu väärinkäsitys tai tulee aivan puskasta uusi, yllättävä tilanne.

Tunnen myötätuntoa juonta venyttävää kirjailijaa kohtaan. Olen tehnyt varhaisnuorille suunnattuja seikkailukirjoja, joiden pituudeksi kustantaja halusi noin sata konekirjoitusliuskaa. Siinä tulee kiusaus kieputtaa tapahtumia uskomattomiin käänteisiin, mutta silloin kokonaisuudesta tulee repaleinen. Lukemiskokemus on parempi, jos juoni kulkee kauniimpana kuviona. Siinä saa olla useampikin huippu, mutta kannattaa välttää holtitonta tempoilua.

Kirjan muotoilun sopivan pituiseksi voi tehdä henkilöhahmoja syventämällä ja eläytymistä lisäävillä kuvauksilla. Sopiviin kohtiin sijoitetaan keskusteluja, joihin voi upottaa syvällisyyttäkin, ja kuvauksiin mahtuu myös esteettisiä elämyksiä.

Kuulostaa helpolta, mutta yrittäkääpä tehdä.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Pieni sana vain

Huolehdin kirjailijana mahdollisimman tarkkaan siitä, että tarkastin kustannustoimittajan tekstiini tekemät muutokset, ja poistin ne, joista en pitänyt. Jääsilmän kanssa kävi kuitenkin niin, että sitä oli käsitelty vielä sen jälkeen, kun olin hyväksynyt sen painettavaksi. Harmillisinta oli, että kustannustoimittajan tyylitajun mukaan lapsen selkeä ilmoitus "minua pissattaa" piti muuttaa kainostelevaan muotoon "minulla on hätä". Toinen ikävä huomio oli, että eräästä lauseesta oli jätetty pois sana, jota kustannustoimittaja oli pitänyt tarpeettomana. Mutta kun se ei ollut sitä.

Verraka keskustelee nuoren Karetan kanssa. Minun versiossani hän sanoo: "Se mitä vuoteessa tapahtuu on vain yksi ulottuvuus yhteisen elämänne kokonaisuudesta." Kustannustoimittaja on poistanut sanan vain. Lauseen asiasisältö ei varsinaisesti muutu, mutta siitä jää puuttumaan viite, että tuo yksi ulottuvuus ei ole ainakaan muita tärkeämpi.

Vuoteessa tapahtuu tietenkin kaikenlaista, mutta nuori Kareta on huolissaan seksuaalisesta suorituskyvystään. Verraka yrittää selittää hänelle, että se ei ole rakkaussuhteen keskeisin ja tärkein asia.

Ai eikö ole? Seksuaaliviettihän on valtava voima. Ehkä kustannustoimittajakin poisti vain-sanan, koska tuntui väärältä vähätellä seksuaalisuuden merkitystä parisuhteen onnistumiselle. Kun tein Jääsilmästä uutta painosta, annoin siis Verrakan selittää asiaa enemmän. Ensin hän kertoo itsestään:

"Minulla on voimakkaat halut, ja niitä on vaikea tyydyttää niin perusteellisesti, että ne lakkaisivat edes vähäksi aikaa vaivaamasta minua. Toisinaan naiset arvostavat sitä, mutta aika usein se on heistä rasittavaa. Ongelmani on myös aina ollut, että kiihotuttuani käytän herkästi liian kovia otteita."

Nuori Kareta luulee, että hänen pitäisi olla juuri sellainen kuin Verraka on. Verraka toteaa: "Yliarvioimme tämän meille niin suurta iloa tuottavan elimemme merkityksen naisen nautinnolle. Naisethan rakastelevat keskenäänkin, ja olen kuullut monen sanovan, että se on paljon parempaa kuin pelkkää omaa huviaan etsivän miehen syleily. Jos nainen ei ehdi mukaan sinun nautintoosi, voit tehdä hänet oikein tyytyväiseksi hyväilemällä häntä. Sillä tavalla minä ainakin olen saanut vilpittömimmän tuntuiset kiitokset."

Verrakan ohje on siis, että seksuaaliaktissakin tärkeintä on rakkaus ja halu olla toiselle hyvä. Mutta sellaisenakin se on vain yksi osa-alue parisuhteessa. Jos seksuaaliset toiveet ovat eri paria eivätkä toteudu keskinäisessä suhteessa, voi harkita monia muitakin ratkaisuja kuin eroa. Esimerkiksi Akella ja Maleella on rakkausavioliitto, johon ei kuulu seksuaalikontaktia. Verrakan vaimo taas hyväksyy sen, että Verrakalla on myös muita naissuhteita.