perjantai 27. helmikuuta 2015

Mutta sinähän sanoit

Tutkimuksessani Kirsti Simonsuuren Pohjoisen yökirjan vastaanotosta kirjoitin: "Vaikka olen viimeiseen asti yrittänyt välttää feminististä lukemista, siihen on pakko päätyä. - - Simonsuuri on väärää sukupuolta miehille kuuluvalla alueella."

Siis sanoinko, että olen viimeiseen asti yrittänyt välttää feminististä lukemista? Kyllä, kirjaimellisesti ottaen sanoin, ja feministinen tutkija takertui tuohon lauseeseen. Se osoitti hänen mielestään, miten nainenkin tutkijana pyrkii karttamaan feminististä tulkintaa.

Asiayhteydestä olisi kuitenkin pitänyt selvitä, että feministinen tulkinta tarjoutui itsestäänselvyytenä, ja tutkijan velvollisuus on "viimeiseen asti välttää" itsestään selvältä näyttävän uskomista. Jos haluaa osoittaa, että tekijän sukupuoli vaikuttaa teoksen arvioon, ei todellakaan riitä perusteluksi, että joka tyttö sen tietää. Vaikka lähes joka tyttö sen tietääkin, kuten myös naistutkija ja naiskirjailija. Minä yritin ensin kartoittaa muut vaihtoehdot, ja kun muuta selitystä ei löytynyt, olin mielestäni osoittanut lukijalle, että "siihen on pakko päätyä".

Feminismi on tarpeellista, niin kuin on monen muunkin ihmisryhmän tilanteen tutkiminen ja ihmisoikeuksien puolustaminen. Olen silti sitä mieltä, että tutkijan ei tarvitse edes naissukupuolensa takia olla erityisen kiinnostunut juuri feministisistä tulkinnoista. (Vaikka niitä ei ole mitään syytä karttaakaan silloin, kun ne tarjoavat asiallisen selityksen.)

Saan tietenkin syyttää vain itseäni siitä, että kirjoitin huolimattomasti. Olisi pitänyt olla perusteellinen: "Feministinen lukeminen tuntuu tässä yhteydessä aiheelliselta, mutta varmistaakseni asian olen yrittänyt tutkia mahdolliset vaihtoehdot. Koska muuta selitystä ei löytynyt, alkuvaikutelma osoittautui oikeaksi."

Höh. Kai senkin voisi väärinkäsittää vaikka millä tavalla. Kaiken voi.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Lukeminen ja täikampa

Tekstin ymmärtäminen ei välttämättä ole helppoa, lukipa sitten fiktiota tai faktaa. Silti on yllättävää, miten väärin sekä fiktiota että faktaa on mahdollista ymmärtää.

Toisin kuin voisi olettaa, väärinkäsitykset perustuvat usein tarkkaan ja huolelliseen lukemiseen. Tekstistä löytynyttä kohtaa on käännelty ja analysoitu. Se tuntuu osoittavan selkeästi jotain. On vain unohdettu tutkia, mikä on tekstikohdan asema teoskokonaisuudessa, ja miten siitä tehty tulkinta sopii tekstin edustamiin arvoihin ja maailmankuvaan.

Yksityiskohtiin takertuminen uhkaa ymmärtämistä varsinkin silloin, kun lukija suhtautuu tekstiin suurella kunnioituksella. Surullisia esimerkkejä ovat Raamatun tulkinnat, joissa tekstikohta irrotetaan historiallisista ja kulttuurisista yhteyksistään, ja sivuutetaan ehkä vielä tekstin sisäiset viittaukset siihen, mitä tarkoitettiin. (Raamattua lukiessa unohdetaan yleisesti myös, että tekstiin on pesiytynyt kopioijien virheitä ja heidän tekemiään "selvennyksiä". Esimerkiksi Roomalaiskirjeen alun jyrkät homolausunnot tulevat niin yllättäen keskelle paljon vakavampaa asiaa, että minun on vaikea uskoa niiden kuuluneen alkuperäiseen kirjeeseen. Mutta toki Paavali oli aikansa lapsi, ja hänelläkin oli ennakkoluulonsa.)

Juuri silloin, kun on tekstistä todella kiinnostunut ja haluaa ymmärtää sen kunnolla, kannattaakin ainakin ensimmäisellä lukemisella karttaa yksityiskohtiin takertumista. Muuten käy niin kuin vaikkapa Platon-tutkijoille, jotka eivät huomaa Platonin olevan hyvin leikkisä ja esittävän muka tosissaan teorioita, jotka lukijan pitäisi ymmärtää kyseenalaistaa.

Vaikeaksi koetun teoksen kohdalla on erityisen tärkeää selvittää ensimmäiseksi perusasiat. Suosittelen jopa, että aluksi kannattaa selata, lukea paikoitellen, tutustua teokseen kuin tuntemattomaan maastoon, josta pyrkii saamaan yleiskuvan. Kun sitten lukee koko tekstin, sekin kannattaa tehdä rennosti. Pitää antaa tekstin ohjata. Se tekee sen, jos sille antaa mahdollisuuden.

Jos jokin yksityiskohta tuntuu olevan ristiriidassa perusperiaatteen kanssa, se osoittaa ehkä kirjoittajan ajattelun puutteellisuutta, mutta kysymys voi myös olla lukijan väärinkäsityksestä. Ja joka tapauksessa se, mitä täikammalla kammatessa todennäköisimmin löytää, on vain täi. Sen voi huoletta heittää pois.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Hyvä osa

Meidät asetetaan jatkuvasti paremmuusjärjestykseen milloin minkäkin asian suhteen. Suostumme siihen, ja osallistumme sekä muiden että itsemme arvioimiseen. Ehkä sitä voi sanoa kilpailunhaluksi, tai ehkä se on arvostuksen kaipuuta.

Jos ihmisiä asetetaan paremmuusjärjestykseen, joku on tietysti aina huonoin. Harva haluaa sitä osaa, mutta sen kestää, jos kysymys ei ole kovin tärkeästä asiasta. Epäonnistumiselleen jossain asiassa voi myös keksiä hyviä selityksiä, ja usein on mahdollista lohduttautua sillä, että on keskivertoa parempi jossain muussa asiassa.

Äitini kasvatti minut uskomaan, että olen ruma ja luonteeltani epämiellyttävä, mutta olen älykäs ja osaan kirjoittaa hyvin. Koska hyviä puoliani oli niin vähän, itsetuntoni oli heikko. Yritin välttää kaikkia sellaisia tilanteita, joissa olisin osoittautunut muita huonommaksi. En laulanut toisten kuullen edes koulun laulutunneilla, ja liikuntatuntien pakollisista urheilusuorituksista kieltäydyin, tai käänsin ne pelleilyksi. Epäonnistumisen pelkoni oli niin suuri, että en uskaltanut asettaa edes ainoita hyviä ominaisuuksiani kovin vakavaan testiin.

Aikuisena jouduin sitten tekemään asioita, joihin minulla ei ollut luontaisia kykyjä. Suoritin esimerkiksi ajokortin, koska sekä ensimmäisellä aviomiehelläni että Tarmolla on näkövamma. En pystynyt häikäisemään ketään taidoillani, mutta ajoin lopulta paljon ja pitkiäkin matkoja. Koska tiesin kykyjeni rajat, olin ehkä jopa vähemmän vaaraksi liikenteessä kuin jotkut taitavammat, jotka usko omiin kykyihin teki varomattomiksi.

Yritin pitkään välttää tilanteita, joissa olisin jonkin ryhmän huonoin. Sitten kiinnostuin vanhan kreikan opiskelusta. Opiskelutovereistani suurin osa oli kielten opiskelijoita, eli kieliopin termit olivat heille päivänselviä. Heillä oli myös se niin sanottu kielipää, jota minulla ei ole.

Totuin olemaan joukon huonoin. Käännökseni saivat joskus opettajan huokaamaan: "Mitä minä nyt sanoisin, kun ei saisi sanoa, että ihan väärin." Joistakin kursseista en selvinnyt yhdellä yrittämällä, vaan jouduin ottamaan ne uusiksi.

Joukon huonoimpana oleminen ei ollutkaan kamalaa. Minun ei tarvinnut olla niin hyvä kuin niiden, joista tulisi kielitieteilijöitä. Halusin vain oppia lukemaan Platonia, Homerosta ja Uutta testamenttia alkukielellä.

Paremmuusjärjestyksessä viimeisenä oleminen oli oikeastaan hyvä osa. Kukaan ei kokenut minua kilpailijana, ja minua vain hiukan paremmat olivat selvästi kiitollisia olemassaolostani.

Olisi tietysti hienoa, jos voisi kirjailijanakin oppia vaatimattomuutta. Pakko on tietysti ymmärtää, että on ollut ja tälläkin hetkellä on minua parempia. Mutta hitto vieköön, niitä on vähän. Ja joka muuta väittää, on tyhmä.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Oikea ja väärä

On helppo löytää auktoriteetteja, jotka määrittelevät mikä on eettisesti oikein ja mikä on väärin. On filosofisia ohjeita, uskonnollisia määräyksiä ja jopa lakitekstejä. Jos niitä ryhtyy tutkimaan, huomaa kuitenkin nopeasti ristiriitaisuuksia. Se mikä yhden mukaan on oikein voikin toisen mukaan olla väärin.

Ihminen kaipaa selkeitä ohjeita. Mutta eettiset valinnat tehdään usein hyvin monimutkaisissa tilanteissa, jotka ovat ainutkertaisia ja ainutlaatuisia. Paraskaan ohje tai sääntökokoelma ei voi ottaa huomioon jokaista erityistapausta. Ja tarkkaan ottaen elämä koostuu erityistapauksista, sillä mikään tilanne ei ole toisen täysi kopio.

Fantasiakirjoissa eettisiä ja uskonnollisia ohjeita ja lakeja voi tutkia loukkaamatta minkään olemassa olevan yhteisön kunnioittamia sääntöjä. Loputtoman meren rannoilla on voimassa monenlaisia käsityksiä. Olisin mielelläni kirjoittanut jonkin yleispätevän ohjeen, ja ehkä lähimmäs sitä tuli velvollisuus auttaa muita ja kohdella kaikkia heidän etuaan edistävällä tavalla. Se on kuitenkin kovin laaja periaate, jonka soveltaminen käytäntöön ei ole yksinkertaista. Tiedänkö, mistä todella on apua ja mikä on jollekin hyväksi? Entä ne tilanteet, joissa toisen auttaminen vahingoittaa toista?

Ratkaistessaan miten pitää toimia ihminen joutuu tekemään päätöksen itse. Jonkin auktoriteetin ohjeen noudattaminen ei vapauta vastuusta, päätös noudattaa juuri sitä ohjetta on päätös sekin. Juuri minun on päätettävä, mitä minun on tehtävä tehdäkseni oikein. Se ei johdu siitä, että olisin muita viisaampi, vaan siitä, että en voi siirtää vastuuta minnekään.

Oosa kuuluu kuvitteelliseen ihmislajiin, arkoihin, eikä voi koskaan toimia vastoin omaatuntoaan. Hänen mielestään meidän, jotka voimme valita, ei kuitenkaan tarvitse olla huolissamme. Hän selittää: "On tehtävä se, minkä sillä hetkellä tuntee oikeaksi. Se voi olla oikein tai väärin, mutta niin on tehtävä. Muuta tapaa yrittää toimia oikein ei ole."

tiistai 17. helmikuuta 2015

Kartta ja maasto

Mitä kirjallisuustieteen opiskelu vaikutti kirjailijantyöhöni? Minusta tuntuu, että ei mitään. Joskus tunnistin lukemastani jotain, mitä olin tehnyt tietämättä sille nimitystä. Joskus ihmettelin teorioita, jotka eivät ollenkaan vastanneet minun käsitystäni siitä, mistä teksti rakentuu.

Kirjallisuustieteellä ei oikeastaan ole mitään tekemistä luovan kirjoittamisen kanssa. Se perustuu jo olemassa olevan kirjallisuuden analyysiin ja sen pohjalta syntyneisiin teorioihin. Mielenkiintoisinta se on laajentuessaan filosofiseksi pohdinnaksi.

Luovaa kirjoittamista voi tietenkin opettaa, olen itsekin pitänyt joitakin kursseja lapsille ja nuorille. Aloittelijaa voi avustaa kertomalla koetelluista keinoista tuottaa hyvää tekstiä, mutta tekijäksi oppii vain tekemällä. Kirjailijaksi kehitytään kirjoittamalla, kirjoittamalla ja kirjoittamalla. Välillä kirjoitettua luetaan, ja jos se ei toimi toivotulla tavalla, sitä korjataan.

Kirjailijaksi aikovan ei pidä verrata tekstiään mihinkään ohjeistukseen. Tekstin onnistumisen tärkein kriteeri on, että se tekee luettuna toivotun vaikutuksen ainakin sen tekijään itseensä. Muilta saatu palaute ei ole kovin luotettavaa, makujahan on niin monia. Tapasin sanoa oppilaalle, että jos hän itse pitää tekstistä, todennäköisesti joku toinenkin pitää.

Jotkut nuoret ja aikuisetkin olivat saaneet toisenlaista ohjausta. Heillä oli selkeä käsitys siitä, millainen alku ja loppu tulee laatia, miten juoni on rakennettava, millaisia henkilöiden on oltava. Heille oli turha selittää, että luovuus on heittäytymistä, kokeilemista, vapautta noudattaa vaistomaista tunnettaan, että juuri näin on kirjoitettava.

Ohjeet voivat olla kartta, jonka avulla seikkaillaan maastossa. Mutta jos kirjallisuustieteen teoria levitetään paperille ja ryhdytään laatimaan teorian perusteella menestysteosta, saadaan parhaassa tapauksessa hämättyä jokunen kriitikko ja kirjallisuustiedettä opiskellut lukija.

Joillekin se ehkä riittää. Suosittelen kuitenkin teorioiden unohtamista ja kirjoittamista omalla ainutkertaisella tavalla.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Ystävyys joka kestää

"Tessi tunsi haikeutta ajatellessaan Lisiä. Lapsuudenystävä oli ollut eräs hänen elämänsä tärkeimmistä ihmissuhteista. Äiti oli työhuoliensa takia jäänyt hiukan etäiseksi, mutta isä ja lapsenhoitajana toimiva Nane olivat luoneet lämpöä ja turvallisuutta pikkutytön maailmaan. Sitten oli Nanen merkitys vähentynyt, ja isän rinnalle oli tullut Lis. Tasavertaisena toverina Lis oli ollut kumppani aikuiseksi kasvamisen suuressa seikkailussa, kuten Ramukin ensin. Aikuistuminen oli kuitenkin tuonut Ramun kohdalla mukaan miehen ja naisen välisen jännitteen. Se syvensi suhdetta, mutta myös hajotti sitä. Lisin ystävyyden kaltaista levollista kumppanuutta ei ehkä voinut aikuisena enää lainkaan tavoittaa."

"Lis muisti lapsuuden leikit Tessin kanssa, muisti merenrannan ja Matalan kylän takaiset Maaran rinteet. He olivat rakentaneet majoja, joissa he olivat olleet asuvinaan nukkeineen. He olivat meloneet omatekoisella lautalla pitkin Koorajoen alajuoksua. He olivat etsineet meren rannalta kaikkein pyöreimmiksi hioutuneita kiviä, ja he olivat puhuneet unelmistaan."

Molemmat sitaatit ovat Vuorileijonan varjo -trilogian päätösosasta. Tessi ja Lis eivät enää tapaa toisiaan, mutta ovat silti toisilleen läsnä. He ovat saaneet itsenäistymisensä alkujaksolla tukea toisiltaan ja rakentaneet käsityksiään itsestään ja maailmasta toistensa avulla. Sellaisen ystävyyden vaikutus ulottuu läpi elämän.

torstai 12. helmikuuta 2015

Niin kuin niinkuin

Joskus tuntuu, että ihmiset luulevat oikeakielisyyden sääntöjen olevan kiveen hakattuina laintauluissa, jotka Mooseksen kaltainen kielenhuoltaja on saanut vuorella Oikeakielisyyden Jumalalta. Miten muuten selittyisivät loputtomat kiistat siitä, onko oikein vai väärin sanoa tai kirjoittaa niin tai näin.

Äidinkielen opettajille kai opetetaan, että kieli elää, ja tämän hetken oikea on sopimusasia. Kirjailijoiden luulisi ilman muuta ymmärtävän sen, heillähän on lupa olla noudattamatta sääntöjä, jotka eivät sovi heidän tarkoituksiinsa, ja tarvittaessa uudistaa kieltä.

Mutta ei ole kauan siitä, kun nuorehko mies, joka on sekä äidinkielen opettaja että kirjailija, yllätti minut perusteellisesti. Osallistuin nettikeskusteluun, jossa hänen ja minun kesken syntyi väittelyä. Se päättyi hänen ilmoitukseensa, että hän ei voi arvostaa kirjailijaa, joka ei osaa yhdyssanasääntöjä.

Kysymys oli ilmaisusta niin kuin, jonka minä olin kirjoittanut niinkuin.

Kirjoitusasu ei varsinaisesti osoittanut sivistymättömyyttäni, vaan ikääni. Luin lapsena ja nuorena paljon kirjoja, joissa käytettiin kirjoitusasua niinkuin. Ja sitä käyttivät arvostetut kirjailijat, eli se oli joskus oikeakielisyyttä. Vaikka tiedän nykyisen suosituksen, niinkuin tuntuu minusta edelleen luontevammalta kuin niin kuin, silloin kun kysymyksessä on vastine sanalle kuten. Vanhentunut muoto siis lipsahtaa tekstiini, jos en ole tarkkana.

Sivistymättömyyttäni on kyllä se, että en ole koskaan ollut kovin kiinnostunut seuraamaan muuttuvia oikeinkirjoitusohjeita. Kun minulla vielä oli kustantaja, jätin mielelläni kustannustoimittajan tehtäväksi selvittää voimassa olevat suositukset. Omakustanteita tehdessä on sitten ollut pakko yrittää tarkistaa, mutta varmaan jää virheitäkin.

Itse huomaan osin tarpeettomasti korjailevani nuorten kirjoittajien teksteistä kohtia, joita pidän virheellisinä. Vielä vähän aikaa sitten jaksoin toistuvasti huomauttaa, että ei sanota minun kirja, vaan pitää sanoa minun kirjani. Edellinen tapa taitaa kuitenkin olla vähitellen tulossa hyväksytyksi ainakin vähemmän muodollisissa teksteissä.

Kirjallisuus on joka tapauksessa jotain aivan muuta kuin virheetöntä oikeinkirjoitusta. Jos se jokin muu puuttuu, oikeakielisyyssääntöjen noudattaminen ei pelasta.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Tylsä kirja

Siitä kirjasta en todellakaan pitänyt, mutta noin kaksivuotias lapsenlapseni toi sen minulle yhä uudestaan ja vaati minua lukemaan sitä hänelle. Se oli kookas kirja, jonka sivut koostuivat aihepiirin mukaan lajitelluista hyvin yksinkertaisesti piirretyistä pienistä kuvista. Kunkin kuvan alla oli sen esittämän asian nimi.

Siis tylsyyden tylsyys aikuiselle, mutta lapsi rakasti sitä kirjaa. Häntä tuntui viehättävän tuttuja asioita esittävien kuvien tunnistaminen, mutta yhtä kiinnostunut hän oli kuvista ja sanoista, jotka esittivät sellaista, mitä hän ei ollut koskaan nähnyt.

Lapsi kuunteli kyllä mielellään muutakin, mitä hänelle luin. Yleensä yritin tarjota sitä muuta, ja sanoin: "Ei oteta sitä tylsää kirjaa." Lapsi oppi tavan määritellä tuo kirja, mutta ei menettänyt kiinnostustaan. Jos erehdyin kysymään, mitä luettaisiin, hän ehdotti toiveikkaasti, että otettaisiin "tyyhä kiijja".

Sellaista se on. Mikä yhden mielestä on tylsä kirja on toiselle aarre, joka tarjoaa elämyksiä.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Kaksiääninen kirjoittaminen

Kirjailijalta odotetaan yksilöllistä suoritusta. Se on tarkkaan ottaen mahdottomuus, sillä olemme oppineet muilta kielen ja saaneet kirjoista käsityksen siitä, mitä kirjallisuus on. Se, mitä luulemme omaperäisyydeksemme, sisältää valtavan määrän erilaisia vaikutteita.

Mutta vaikutteista pitäisi sitten kehittää jotain uutta "ihan itse". Jos minä ja Tarmo olisimme luoneet vain ne kirjat, jotka ovat yhteistöitämme, kumpikaan meistä ei kelpaisi Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi. Koska minä kuitenkin olen tehnyt myös yksilötöitä, minä kelpaan, Tarmo ei. Se sopii meille, jokainen yhdistys saa päättää omat sääntönsä.

Mutta onko kirjailijan työ todella aina yksilösuorittamista? Ja jos kirjan tekemiseen osallistuu kaksi henkilöä, onko toinen varsinainen tekijä ja toinen avustaja, vai eikö kumpikaan heistä enää ole "oikea" kirjailija, koska ei ole luonut teosta itsenäisesti?

Pitäisi ensin määritellä, mitä kirjailijan työ on. Jos kirjailija on se, joka naputtelee tekstin tietokoneelle, minä olen kirjoittanut myös ne kirjat, jotka olen tehnyt yhdessä Tarmon kanssa. Mutta osa yhteistöistämme olisi jäänyt kokonaan syntymättä ilman Tarmoa. Hän suunnitteli ne, laati henkilöhahmot ja juonet ja kuvaili tapahtumat toisinaan hyvinkin yksityiskohtaisesti. Minä kirjoitin, ja Tarmo kävi sitten läpi tekstin ja kertoi, mitä ja miten hän halusi korjattavaksi. Ne ovat niitä kirjoja, joissa minun mielestäni Tarmo on varsinainen tekijä ja minä avustaja.

Osa yhteisistä kirjoistamme on sellaisia, jotka syntyivät yhteisesti keskustellen, ideoita vertaillen ja vaihtoehtoja punniten. Minä nekin kirjoitin, ja Tarmo kävi läpi ja ehdotti korjauksia, joista saatoimme väitellä kiivaastikin. Niissä kirjoissa on minun omaa panostani paljon, ja olisin ehkä ilman Tarmon apuakin yrittänyt toteuttaa ajatuksiani. Yksilötöinä niistä olisi kuitenkin tullut aivan erilaisia.

Aina en osaa eritellä, mikä on minun kehittelemääni ja mikä Tarmon vaikutusta. Minun oli kuitenkin helppo olla samaa mieltä siitä, mitä kuulin erään iäkkään naiskriitikon todenneen tutustuttuaan Tarmoon: "Nyt tiedän, kuka on luonut Väyrysten fantasiasarjan viisaat ajatukset. Sen on tehnyt se ihana mies."

Tarmo on vaikuttanut niihinkin kirjoihini, jotka ovat yksilötöitäni. Niissä hänen vaikutuksensa on kuitenkin sellaista kuin ystävän ja ateljeekriitikon. Joskus kirjoitan täysin toisin kuin hän ehdotti. Joskus hän toteaa itsekin, ettei ota kantaa: "Se on sinun juttusi." Ja Tarmolla on toisinaan idea, josta sanon heti, että en pysty sitä kirjoittamaan.

Kahden kirjailijan yhteistyönä syntyneessä kirjassa erityispiirteenä on sen kaksiäänisyys. Vaikka teen varsinaisen kirjoittamistyön, kirjailijanääni ei ole pelkästään minun, ei myöskään pelkästään Tarmon, vaan me molemmat olemme mukana koko ajan.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Aurinkoratsastuksen alkeet

En ole koskaan ollut kovin suostuvainen noudattamaan ohjeita. Kun ryhdyin valmistelemaan väitöskirjaa, aie oli päättyä alkuunsa, sillä professori Liisi Huhtala sanoi ensimmäisessä tapaamisessamme: "Minä sitten ohjaan, ja sinä teet niin kuin käsketään." Spontaanisti vastasin: "Selvä, voimmekin lopettaa tähän."

Tuli pieni hiljainen hetki. Odotin, ja olin tosissani valmis hyvästelemään. Mutta professori, jota oli etukäteen varoitettu hankaluudestani, päätti olla kuin ei olisi kuullut sanojani, ja siirtyi puhumaan tutkimussuunnitelmastani. Minäkin päätin katsoa, yrittäisikö hän todella vaatia minulta tottelevaisuutta.

Yhteistyömme oli lopulta oikein mukavaa. Sain Liisiltä runsaasti vinkkejä teorioista, joilla voisi olla työssäni käyttöä, mutta pääsin rakentamaan tutkimukseni täysin haluamallani tavalla. Lopputuloksena oli väitöskirja, jonka esitarkastajana toiminut Teivas Oksala arvioi kelvolliseksi, vaikka totesikin tutkimusotteestani, että "ei suvaitse se suitsia, ei salli satulaa".

Sitaatti on Otto Mannisen runosta Aurinkoratsastus. Runon aiheena on Bukefalos, hevonen, joka heittää ratsastajat selästään, koska vauhkoontuu varjonsa näkemisestä. Sillä pystyy kuitenkin ratsastamaan ohjaamalla sen suoraan aurinkoa kohti.

Tieteellisessä työssä Bukefaloksella ratsastaminen ei ehkä ole suositeltavaa, vaikka olenkin syyllistynyt siihen, mutta aurinkoratsastus on kirjailijan perimmäinen tehtävä. Pitää pyrkiä kohti suurta päämäärää, vaikka siitä lähes sokaistuu, ja on ratsuineen vaarassa kompuroida ja joutua naurunalaiseksi. Ei saa huomata varjoja, kuten virheiden ja puutteellisuuksien väistämättömyyttä.

Suitset ja satulakin tarvitaan sitten aikanaan, kun hevonen alkaa kesyyntyä, eli kun on aika työstää ja oikolukea jo lähes valmista tekstiä. Mutta jokainen uusi kirja on uusi aurinkoratsastus kesyttämättömällä hevosella, ja on turha huudella kirjailijalle ohjeita. Hänen on ohjattava Bukefalos aurinkoa kohti juuri niin kuin hänestä tuntuu, että se parhaiten sujuu.

torstai 5. helmikuuta 2015

Till Näsijärvis dunkla våg ja samma på finska

Olen kasvanut kotimaisten kieliemme välimaastossa. Minusta ei koskaan tullut täysin kaksikielistä, ja ruotsinkielisessä kansakoulussa tutuksi tullut ruotsin kieli on päässyt unohtumaan sen verran, että en enää puhu sitä sujuvasti. Ruotsin kieleen liittyy kuitenkin lapsuusmuistoja ja tunnelmia, jotka ruotsinkielinen ilmaisu herkästi aktivoi.

Kieli ja kulttuuri kietoutuvat yhteen, mutta en osaa erotella, viehättääkö minua ruotsin kielessä siihen latautunut kulttuuriperintö, vai onko kysymys vain lapsuudessa syntyneistä mielleyhtymistä. Joka tapauksessa ruotsin kieleen tuntuu latautuvan sisältöjä, joita en tavoita suomen kielessä.

Eri asia on tietenkin, että runoilijan tekstiä ei oikeastaan voi kääntää niin, että koko sisältö ja merkitys säilyisivät samana. Minun ikäluokkani luki oppikoulussa J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita. En muista, oliko käytössä Paavo Cajanderin vai Otto Mannisen käännös. Molemmat ovat hyviä runoilijoita, mutta kumpikaan ei tavoita Runebergin sointuvaa tyyliä. Näytteeksi alku runosta, jonka mukaan kokoelma on nimetty:

Till flydda tider återgår
Min tanke än så gärna,
Mig vinkar från förflutna år
Så mången vänlig stjärna.
Välan, vem följer nu mitt tåg
Till Näsijärvis dunkla våg?

Mennyttä aikaa muistelen
niin mielelläni vielä;
niin moni armas tähtönen
minulle viittaa siellä.
Ken mua seuraa retkelle
nyt Näsijärven rannalle?
(suom. Paavo Cajander)

Viel' entisaikaa muistamaan
mun aina mieli halaa,
niin moni tähti tuikettaan
tutusti sieltä valaa.
Ken kera käy? Mun tuonne tie
luo tumman Näsijärven vie.
(suom. Otto Manninen)

Se mitä jään kaipaamaan suomennoksissa, on tunnelma, jonka minussa herättää ilmaisu "Näsijärvis dunkla våg". Cajander sivuuttaa sen täysin ja vie lukijan vain Näsijärven rannalle. Mannisen runoilijansielua säe on ilmeisesti koskettanut enemmän, sillä hän kuljettaa lukijan "luo tumman Näsijärven". En moiti, totean vain, että on mahdoton tavoittaa tunnelma, jonka alkuteksti luo. Ja tietenkin minun lukukokemukseni on subjektiivinen, sana dunkel herättää ehkä vain minussa aivan erityisen tunnelman, jolle tumma ei ole riittävän tarkka vastine (enkä tiedä, mikä muukaan olisi).

Omista ruotsinkielisistä runoilijoistamme minulle rakkain on Karl August Tavaststjerna. Olin lumoutunut, kun murrosikäisenä löysin hänen runonsa "Hemåt i höstregn". Tässä muutama säe alusta:

Hemåt i höstregn, hemåt i natten,
hem öfver svarta svallande vatten,
hemåt mot vinden, hemåt mot strömmen
styr jag min farkost, men såsom i drömmen,
vågorna väcka mig icke ur den.

Valter Juvan suomennos pyrkii käyttämään samaa kuvakieltä luodakseen samankaltaisen jylhän tunnelman. Lopputulos on hyvää runoutta, mutta silti (minun kokemuksenani) kovin erilainen kuin alkuteksti:

Syksyllä kotiin, syksyllä yössä,
Syksyllä vetten mustassa vyössä.
Tyrskyjä vastaan, tuulta ja lunta,
Purttani ohjin, mut uinuen unta,
Josta en herää vaaroissa tien.

Kirjallisuus ja varsinkin runous on sanamagiaa. Höstregn on sanakirjamerkitykseltään sama sana kuin syyssade, mutta ö-äänne luo aivan erilaisen tunnelman kuin yy. Ja hemåt-sanan rytminen toistuminen on oleellisen tärkeää alkutekstissä, eikä "svarta, svallande vatten" kuulosta samalta kuin "vetten mustassa vyössä". Toistan siis: käännös on ihan hyvää runoutta, mutta tunnelmaltaan eri kuin alkuteksti.

Loppupäätelmä: runoutta ei oikeastaan voi kääntää. Joten jos haluatte tutustua ruotsinkieliseen runouteen, joka on ollut kasvualustaa suomenkieliselle kulttuurille ja kirjallisuudelle, opetelkaa ihmeessä ruotsia!

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Lokeroidut kirjat

Genre, alalaji, tyylilaji, moodi ja kymmenet muut tavat luokitella kirjallisuutta ovat varmaan tarpeellisia, ei kai niitä muuten olisi kehitetty. Mutta ne ovat sekava labyrintti, johon yksittäinen kirja voi kadota niin ettei sitä löydä, ellei tiedä juuri oikeita taikasanoja.

Luulen tuntevani kirjallisuutta jonkin verran, onhan tullut suoritettua tohtorintutkintokin yleisestä kirjallisuustieteestä. Mutta kun yritän löytää kirjaston hyllystä kirjan, jonka nimen ja tekijän nimen tiedän, en löydä sitä. Joskus muinaisuudessa, siis minun lapsuudessani, riitti tieto onko proosateos aikuisten vai lasten ja nuorten kirjallisuutta. Sitten vain etsimään hyllyistä, jossa teokset olivat tekijän nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Mutta nyt pitäisi ensin osata ratkaista, onko teos romantiikkaa, seikkailua, dekkari, fantasiaa tai joku muu niistä luokista, joita kirjasto käyttää piilottaakseen kirjan.

Kirjoja voidaan ryhmitellä monin tavoin, ja kaikkiin ryhmiin kuuluu selkeästi tunnistettavia "tyyppiyksilöitä". Olen itsekin kirjoittanut Kultainen Salama -sarjan, jonka kustantaja tilasi pyytämällä tekemään "suomalaisen Viisikon", eli lapsille suunnatun seikkailusarjan, jossa tavoiteltiin suurta lukijamäärää noudattamalla juonessa takuuvarmaa kuviota: lapsiryhmä selvittää rikoksen joutuen samalla hetkellisesti vaaraan.

Läheskään kaikki kirjat eivät kuitenkaan ole helposti luokiteltavissa. Niissä voi olla piirteitä monista lajeista ja tyyleistä, eikä edes aihe ole yksiselitteinen. Kun ne sitten kustantajan, kirjakaupan, kirjaston ja ties minkä tahon tarpeiden takia pitää luokitella, niihin lyödään joidenkin ominaisuuksien perusteella leimat ja ne sijoitetaan lokeroihinsa.

Koska suurin osa tuotantoani oli suunnattu lapsille ja nuorille, Vuorileijonan varjo ja sen jatko-osat sijoittuivat kustantajan luokittelussa lasten ja nuorten kirjoihin. Vuorileijonan varjossa se ei ole kovin suuri ongelma, koska päähenkilöt ovat varsinkin alussa niin nuoria, että he tarkkailevat asioita ikäkautensa mukaisesti. Jatko-osissa on kuitenkin selkeä aikuisnäkökulma. Monet nuoret ovat pitäneet niistä, mutta lapsi voi kokea ne vaikeaselkoisiksi.

Kirjoittaessani Vuorileijonan varjoa kirjoitin kyllä tietoisesti fantasiaa, mutta yhtä tietoisesti tein sen omalla tavallani, joka poikkeaa varsin paljon lajityypin kaavoista. Fantasiakirjojen sekaan upotettuna sarja on siis tarjolla niille, jotka etsivät fantasiakirjoja, ja he odottavat jotain aivan muuta.

Ikävä kyllä asialle ei voi mitään. Kirjailija on vapaa kirjoittamaan omalla tavallaan, mutta kirjat vangitaan lokeroihin, ja siellä ne pysyvät.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Tietäjät ja trollit

Vaikka lukisin fantasiakirjaa, tunnen itseni pettyneeksi, jos ongelmat ratkaistaan selittämättömillä ja perustelemattomilla taikakeinoilla. Niinpä Vuorileijonan varjon ja sen jatko-osien tietäjät eivät omaa maagisia kykyjä. He osaavat parantaa tavanomaisin keinoin, ja pystyvät tukemaan ja neuvomaan ihmisiä. Jos joillakin onkin taito ennustaa tulevaa, se pohjautuu kykyyn tehdä huomioita ja päätelmiä.

Fantasiasarjaan luomani tietäjät ovat yhteisöissään kunnioitettuja ja arvostettuja. Oli yllättävää todeta, että 1600-luvun Suomessa he olisivat olleet suuressa vaarassa. Tapasin nimittäin sukututkimusta tehdessäni esi-isäni Staffan Skyttin, joka useaan otteeseen oli syytteessä noituudesta, ja syytteet pohjautuivat vain siihen, että hän paransi ihmisiä ja hänen kerrottiin ennustaneen asioita, jotka olivat sitten toteutuneet.

Vanhat noitaoikeudenkäynnit ovat yleensä surullista luettavaa. Syytettyinä oli ihmisiä, jotka itse uskoivat olevansa noitia, mutta jotka selvästi olivat henkisesti häiriintyneitä. Paljon oli myös perättömiä ilmiantoja, jotka useimmiten onneksi todettiin vääriksi. Mutta Staffan Skytt oli ilmeisen selväjärkinen, eikä itse pitänyt itseään noitana.

Lapväärtin käräjillä talvella 1654 Staffan Skytt syyttää Lapväärtin kirkkoherraa siitä, että tämä on kieltänyt häntä osallistumasta ehtoolliselle perustelunaan, että Staffan harjoittaa noituutta. Ruotsinkielisen käräjäpöytäkirjan mukaan hän on "en trollkarl". Kirkkoherra pysyy väitteessään, joten Staffan joutuu hankkimaan ihmisiltä lausuntoja maineestaan. Näissä lausunnoissa toistuvana sisältönä on, että Staffanin tiedetään osaavan noitua, mutta hän ei ole koskaan vahingoittanut ketään, vaan on parantanut monia.

Staffan toteaa, että ei hän halua estää ihmisiä tulemasta luokseen, eikä hän voi estää heitä paranemasta, jos he paranevat.

Ennustajana Staffan ei ehkä ole kovin vakavissaan, vaan on enemmänkin sitä mitä nykyaikainen trolli. Koska hänen uskotaan osaavan ennustaa, hän suostuu ennustamaan, niin kuin hän tekee Kristiinankaupungin käräjillä, kun häneltä tiedustellaan, mitä hän osaa sanoa kaupungin tulevaisuudesta. Hän vastaa, ettei mitään vahinkoa ole odotettavissa.

En tiedä, miten Staffan Skyttin lopulta kävi, mutta toivottavasti hän ei päätynyt noitaroviolla poltetuksi. Joka tapauksessa hänenkin elämänsä osoittaa, että todellisuudessa saattaa tapahtua paljon ihmeellisempiä asioita kuin fantasiakirjoissa.