lauantai 31. tammikuuta 2015

Kissaneidon valinta

Aika yleisesti kai oletetaan, että naiset ovat erityisen kiinnostuneita voimakkaista ja taistelukykyisistä miehistä. Sitä perustellaan sillä, että niin on eläinmaailmassakin. Urokset taistelevat paritteluoikeuksista, ja vahvin voittaa.

Eräänä talvena Kyproksella seurasin kuistillamme majailevan kissajoukon toimia. Oikein suloisella pienellä kissaneidolla oli juoksuaika. Toiveikkaita kolleja kierteli ympärillä. Yksi kosijoista oli kookas, uljaasti kävelevä olento, jonka tullessa muut kissat jähmettyivät pelosta tai pyrkivät hiipimään pakoon. Kissaneito istahti, eikä suostunut nostamaan takapuoltaan, vaikka kolli yritti pakottaa retuuttamalla ja puremalla.

Jos minä ja Tarmo satuimme huomaamaan kissaneidon hädän, kävimme ajamassa aggressiivisen kosijan pois. Silloin uskalsivat tuota kollia pakoon lähteneet kissat tulla takaisin kuistille. Niiden joukossa oli nuori poikakissa, jonka nähdessään kissaneito aina juoksi kevein askelin vastaan. Molemminpuolinen kiintymys oli helppo huomata.

Niin että jos kissaneito arvostaa ystävällistä käytöstä enemmän kuin voimaa ja taisteluvalmiutta, miksi ei ihminenkin.

Väärinkäsitysten välttämiseksi täsmennän, että voima ja taistelukyky ei sinänsä ole miehessä eikä edes kissassa paha asia, kunhan ei retuuta ja pure. Ja suostuu uskomaan, jos hänelle sanotaan, että ei kiinnosta.

perjantai 30. tammikuuta 2015

Uljaat miehet ja avuttomat naiset

Tyttöiässä luin paljon seikkailukirjoja, joissa päähenkilönä oli lähes poikkeuksetta mies. Jos kertomuksessa oli naisia, he olivat enemmän tai vähemmän avuttomia, ja sankari joutui pelastamaan heitä. En kiinnittänyt kovin paljon huomiota henkilöiden sukupuoleen, enkä siis aluksi ihmetellyt mies- ja naisroolien jäykkyyttä.

Varsin pieni yksityiskohta havahdutti lopulta minut ihmettelemään. Nuori nainen sai käteensä naarmun, ja vaipui puolipyörtyneenä sankarin syliin sopertaen kauhuissaan: "En ole koskaan ennen nähnyt omaa vertani."

Kirjailija oli tietenkin mies, ja hän oli ilmeisesti unohtanut, että nainen vuotaa kuukausittain keskimäärin neljän päivän ajan verta, joskus hyvinkin runsaasti. Veren näkeminen ei todellakaan ole naiselle outo asia. Sen sijaan tunsin aikuisia miehiä, jotka pienen haavan saadessaan herkästi pyörtyivät.

Isoäitini oli maalaistalon tytär, ja hän siirsi äidilleni ja minulle suomalaisen naisen käsityksen naiseudesta. Sen pohjana on sarja esiäitejä, jotka synnyttivät suuren määrän lapsia, hoitivat heidät ja vanhukset ja sairaat, huolehtivat karjasta, tekivät ruoan, valmistivat vaatteet ja pesivät pyykit, siivosivat ja pitivät vielä kurissa miehiäkin, jos nämä yltyivät juopottelemaan (niin kuin monet heistä tekivät liiankin usein). Ei siinä jäänyt paljon mahdollisuuksia herkistellä, ja oli hyväksi pystyä itse pelastamaan itsensä, jos paikallinen sankari oli muualla eikä päässyt apuun.

Kun huomasin seikkailukirjojen naiskuvan puutteet, aloin tarkastella kriittisesti mieskuvaa. Sekin oli kapea. Kirjoissa halveksittiin ja pilkattiin miehiä, jotka olivat heikkoja ja arkoja. Miksi heitä ei hyväksytty sellaisina kuin he olivat? Tosielämässähän sellaiset miehet olivat usein miellyttävämpiä ja heistä oli enemmän hyötyä kuin joistakin voimillaan ja rohkeudellaan uhoavista.

Ei minulla edelleenkään ole mitään uljasta taistelijasankaria vastaan, ja pyörryn mielelläni hänen syliinsä. Mutta jos sankariani alkaa heikottaa, yritän kyllä huolehtia hänestä ja tarvittaessa puolustankin häntä.

torstai 29. tammikuuta 2015

Todellako?

Kun kirjailijan etunimi on Taru, on joillakin vastustamaton tarve kysyä, kirjoittaako hän tarua vai totta ja onko todellisuus tarua ihmeellisempää. Kysyjä ei tietenkään odota vastausta, haluaa vain osoittaa nokkeluuttaan. Mutta jos joku todella haluaa tietää, vastaan nyt tässä.

Täysi todenmukaisuus on mahdottomuus silloinkin, kun kirjoittaa tapahtumasta, jossa on ollut mukana ja tehnyt tarkkoja havaintoja. Jotain on taatusti jäänyt huomaamatta, ja teemme päätelmiä, jotka saattavat olla virheellisiä. Todenmukaisuuttaan vakuuttava tosikertomuskin on siis aina enemmän tai vähemmän sepite.

Sepitetty kertomus voi silti viestiä sellaista, mikä on totta. Kun Odysseus on tuntemattomana palannut Ithakaan, hän ei heti uskalla paljastaa henkilöllisyyttään vaimolleen, mutta haluaa kuitenkin kertoa hänelle, että Odysseus on elossa ja tulossa kotiin. Niinpä hän valehtelee henkilöllisyytensä, ja kertoo tavanneensa Odysseuksen ja myös kuulleensa uutisia, että Odysseus on jo paluumatkalla. Mannisen suomennoksen mukaan: "Noin todenkaltaisiks sepiteltyjä seikkoja kertoi."

Todenkaltaisuus onkin kirjassa olennaisempaa kuin todenmukaisuus. Sen lisäksi että todellisuutta on mahdoton kuvata yksiselitteisen oikein, todellisuus koostuu usein asioista, jotka vaikuttavat sekavilta, epäjohdonmukaisilta ja niin yllättäviltä, että ne tuntuvat epätosilta.

Olen joskus suunnitellut kirjaa, joka pohjautuisi isoäitini lapsuuteen. Hänen vanhemmilleen syntyi seitsemän lasta, joista vanhin kuoli synnytyksessä ja viisi menehtyi erilaisiin lastentauteihin. Sellainen oli tuohonkin aikaan poikkeuksellista, vaikka lapsikuolleisuus oli suhteellisen yleistä. Syynä ei myöskään ollut perheen köyhyys tai puutteellinen huolenpito, kysymyksessä oli hyvinvoiva maalaistalo, ja vanhemmat olivat tuon ajan oloihin nähden valistuneita. Jos kirjoittaisin kirjan, vähentäisin ehkä lapsena kuolleiden sisarusten määrää, että tarina olisi uskottavampi.

Tosiasioihin pitäytyminen johtaa harhaan silloin, kun se kiinnittää lukijan huomiota epäolennaiseen. Todellisuus voi myös olla lukijalle niin vierasta, että se tuntuu epäuskottavalta. Turvallisissa oloissa kasvaneen on esimerkiksi vaikea ymmärtää, että ihminen tottuu epätyydyttäviinkin tilanteisiin. Parikymppisenä opiskelijana kerroin psykologiksi valmistuvalle ystävälleni pieniä katkelmia siitä, millaista oli elää alkoholistiäidin tyttärenä. (Vaikeuksia tuottivat lähinnä hänen juomaseuraansa kuuluvat miehet, joita sai toisinaan pelätä ja joiden lähentely-yrityksiä joutui varomaan.) Ystäväni kertoi myöhemmin, että hän piti kertomaani valheena, koska muistelin tapahtuneita kevyeen sävyyn, enkä osoittanut sellaista surua ja ahdistusta, joka hänen mielestään olisi todistanut minun puhuvan totta. Ehkä on hyvä, että en ole kirjoittanut noihin kokemuksiini pohjautuvaa kirjaa. Jos olisin rehellinen, siinä ei olisi sellaista suurta draamaa kuin lukija aiheen perusteella olettaisi. Olin ahdistunut, kyllä, mutta rakensin toimivan suojakuoren ja elin ahdistukseni ohella nuoruuttani niin täysillä kuin pystyin. Pahoja muistoja jäi, mutta myös hyviä.

Varsinaiset tarut kuuluvat fantasiakirjoittamiseen, mutta myös reaalimaailmaan sijoittuva kirjallisuus hyödyntää "elämää suurempia" tarinoita. Sankarit pystyvät hiukan parempiin suorituksiin kuin olisi reaalista olettaa, ja saattavat olla uskomattoman jaloja. Pahat taas esitetään joskus niin pahoina, ettei heihin jää juuri mitään inhimillistä.

Fantasiakirjoittaminen sallii sellaista, mikä ei tosielämässä ole mahdollista. Silloin rajana on kuitenkin fantasiamaailman sisäinen logiikka. Minä olen jättänyt yliluonnolliset elementit hyvin vähiin. Ihmisistä vain aroilla on selkeä erityiskyky, he kuulevat toisten ajatukset.

Asioita ei minun fantasiamaailmassani ratkaista taikakeinoilla, supervoimilla tai maagisilla aseilla. Toki sellaisetkin kertomukset voi rakentaa taidokkaasti ja sisällyttää niihin symboliikkaa, mutta se ei ole sitä tarua, mikä sopii minulle.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Romaanihenkilön elämä

Kun kirjailija kertoo luomisprosessistaan, syntyy usein vaikutelma lähes maagisista tapahtumista. Yleensä kirjailija ei halua mystifioida (vaikka joku aina sortuu siihenkin), vaan hän yrittää vilpittömästi selittää, mitä hän on kirjoittaessaan kokenut. On kuitenkin eri asia osata tehdä jotain ja osata selittää, miten on sen tehnyt. Kirjailija on kirjoittamisen ammattilainen, mutta hän ei yleensä ole eikä hänen tarvitsekaan olla kirjoittamisprosessin erittelijä eikä kirjallisuustieteen asiantuntija.

Aika usein kirjailija kertoo, että hänen romaanihenkilönsä "ryhtyivät elämään itsenäisesti", ja johdattelivat tapahtumia toiseen suuntaan kuin kirjailija oli ajatellut.

Lähtikö homma siis lapasesta? Ei sentään. Luomisprosessi vain tapahtuu tavalla, jota kirjailija ei huomaa. Sitä ei tarvitsekaan huomata, ja siihen keskittyminen voisi jopa häiritä työskentelyä.

Romaanihenkilön voi sommitella vapaasti vain siinä vaiheessa, jolloin hänellä ei ole mitään ominaisuuksia. Kun hänellä on yksi ominaisuus, on joukko muita suljettu pois. Ominaisuuksien lisääntyessä mahdollisuudet supistuvat kaiken aikaa. Jos Ake on kirjan alussa neljätoistavuotias hentorakenteinen ja hiukan arka poika, hänen fyysisen ulkomuotonsa ja luonteensa muutokset pitää perustella uskottavasti, jos niitä halutaan muuttaa.

Aken keskeinen ominaisuus on hänen älykkyytensä, jolle hän etsii haasteita kaupankäynnistä ja politiikasta. Hän on ihmissuhteissaan vetäytyvä, ja ystävystyy siksi toisen syrjään vetäytyvän henkilön, Maleen, kanssa. Aken homosuuntautuneisuus ei ollut aluksi kovin keskeistä. Luotuani Dotarin henkilökuvan totesin kuitenkin, että Aken ja Dotarin kaltaiset ihmiset eivät yksinkertaisesti voi olla kiinnostumatta toisistaan.

Henkilön luonnekuva rakentuu hänen toiminnastaan ja hänen mielipiteistään. Niiden on muodostettava uskottava kehityskaari, ja mitä enemmän henkilöä on kuvattu, sitä selvemmäksi tulee, mitä hän todennäköisesti eri tilanteissa tekee ja puhuu. Jos hän käyttäytyy odottamattomalla tavalla, siihen on oltava selitys.

Kirjoittamisprosessin edistyessä kirjailija vähitellen kirjoittaa itsensä tilanteeseen, jossa hänellä on hyvin vähän vapautta muuttaa henkilöään. Mutta kirjailijalla on edelleen kaikki valta, hän voi jopa hävittää kirjoitetun ja aloittaa alusta. Vasta kirjan julkaiseminen luo romaanihenkilön, joka on kirjailijan ulottumattomissa ja alkaa elää lukijoiden mielessä.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Kuka kukin on

Kirjailija törmää silloin tällöin kysymykseen, ketä jokin henkilö "oikeasti tarkoittaa". Aluksi hämmästyin sitä, kirjoitinhan fiktiota. Luulin lukijoiden ilman muuta ymmärtävän, mitä fiktiivinen henkilö on.

Henkilö ei tietenkään synny tyhjästä, vaan kirjailija luo hänet kaikesta siitä, mitä hän on tullut tietämään erilaisista ihmisistä. Fiktiivinen teos ei kuitenkaan ole elämäkerta eikä raportti. Sitä ei koota tosielämän henkilöistä ja heidän vaiheistaan, vaan luodaan mahdollinen maailma, rinnakkaistodellisuus, jonka henkilöt sommitellaan teoskokonaisuuden tarpeisiin.

Lukijat pyrkivät löytämään fiktiivisten henkilöiden "esikuvia". Se on helppoa mutta harhaanjohtavaa. Kirjailijan tuttavapiirissä (tai julkisuuden henkilöissä) löytyy varmasti yhtymäkohtia hänen luomiinsa henkilöihin. He ovat voineet olla virikkeinä, mutta tuskin kukaan kirjailija edes yrittää kopioida ketään teokseensa.

Jokin kirjani henkilö saattaa muistuttaa jotain tuntemaani ihmistä, mutta myös poikkeaa hänestä monella tavalla, ja samassa fiktiivisessä hahmossa voi olla piirteitä useammasta tuntemastani henkilöstä. En ole koskaan luonut yhtään fiktiivistä henkilöä, jonka voisi selkeästi yhdistää yhteen tosielämän henkilöön.

Lukijat uskovat silti löytävänsä kirjoistani henkilöitä, joista voisi sanoa keitä he "todella" ovat. Ehkä sitä voi pitää onnistumisena, on luotu todelta vaikuttava illuusio. Kun olen käyttänyt minäkertojana nuorta tyttöä, jokunen toimittajakin halusi tulla haastattelemaan minua, mutta luuli tapaavansa tuon minäkertojan.

Yksi hyvä syy ryhtyä kirjoittamaan fantasiaa oli se, että fantasiakirjan lukija suostuu yleensä uskomaan henkilöt sepitetyiksi. Reaalimaailmaan sijoittuvissa kirjoissa oli joskus kiusallista, miten monet tutut ja puolitutut kuvittelivat, että heidät oli kuvattu niissä. Siihen riitti jokin yksityiskohta, jossa kirjan henkilöllä ja esikuvaksi luullulla oli samankaltaisuutta. Eroja sai olla paljonkin, ja niistä todettiin: "Häntä se tarkoitti, mutta meni vielä muuntelemaan ja vääristelemään."

perjantai 23. tammikuuta 2015

Palautetta, höh

Olet kirjoittanut kirjan. Jokunen kriitikko on siitä yhtä tai toista mieltä, muutama lukija pitää ja muutama ei. Pitäisikö sinun (tai minun) ottaa seuraavaa kirjaa kirjoittaessa huomioon kriitikoiden mielipide ja/tai lukijapalaute?

Kriitikoiden mieliksi kannattaa ehkä kirjoittaa, jos haluaa profiloitua "merkittäväksi", saada apurahoja ja palkintoja. Lukijapalaute kannattaa ehkä huomioida, jos tavoittelee mahdollisimman laajaa lukijakuntaa, tai jos palaute tulee juuri siltä kohderyhmältä, jota tavoittelee. Mutta aika usein kirjailijan yritys miellyttää arvostelijoita ja/tai yleisöä johtaa vain siihen, että hän ei uskalla kirjoittaa juuri sillä tavalla, minkä hän osaa parhaiten. Maine tai menestys ei siitä yleensä kohene.

Luonteeni on sellainen, että en kovin paljon välitä siitä, mitä minusta ajattelevat muut kuin minulle kaikkein läheisimmät ja rakkaimmat. Se on tuottanut ongelmia, mutta myös suojannut minua. Näin jälkeenpäin ymmärrän esimerkiksi olleeni jossain määrin koulukiusattu, mutta kouluikäisenä en kiinnittänyt siihen kovin paljon huomiota. Se tietenkin vähensi kiusaamista, joka ei ollut palkitsevaa, koska en reagoinut.

Kirjailijana huomasin pahoittavani mieleni, jos luin kirjastani negatiivisen arvostelun. Niinpä vältin arvostelujen lukemista. Jos minua haluttiin haastatella, tapasin suostua, mutta en yleensä lukenut toimittajan tekemää juttua. Se oli toimittajan kooste, jossa todennäköisesti olisi väärinymmärryksiä. Oli mukavinta olla tietämättä niistä.

Mutta entä lukijapalaute, eikö se merkitse sentään jotain?

Kyllä ja ei. On tärkeää tietää, että kirja on tavoittanut joitakin, joita se on koskettanut ja jotka ovat ymmärtäneet sen. Mutta on itsestään selvää, että kaikki eivät ole pitäneet siitä. Jokaisella kirjalla on ollut kuviteltu kohderyhmänsä, jolle se sopii parhaiten, mutta lopulta ratkaisevat lukijan yksilölliset ominaisuudet. Kaikki eivät pidä kaikesta eivätkä tulkitse asioita samalla tavalla.

On mahdotonta kirjoittaa kaikkia miellyttävällä tavalla. Niinpä kannattaakin kirjoittaa niin, että on itse tyytyväinen omaan tekstiinsä. Kukaan ei luultavasti ole niin ainutlaatuinen, ettei sellainen teksti löytäisi ymmärtäjäänsä.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Kirjailijan katalat keinot

Tunnustan, että kirjailijana olen aina pyrkinyt vaikuttamaan lukijoitteni arvoihin ja asenteisiin. Mielestäni se on kirjallisuuden perimmäinen tarkoitus, mistä tietenkin esteettisen elämyksen korostajat voivat olla eri mieltä. Mutta lukija saa kaikesta lukemastaan vaikutteita, joten kirjailijan velvollisuus olisi ainakin pyrkiä siihen, ettei hän edistäisi ennakkoluuloja tai vihaa.

Vaikuttamismahdollisuudet eivät suinkaan rajoitu korkeakirjallisuuteen. Viihdekirjan rentoutunut lukija on hyvin vastaanottavaisessa mielentilassa. Hän eläytyy henkilöihin ja tapahtumiin, eikä edes huomaa, mihin häntä ohjataan.

Siihen aikaan kun kirjoitin Tinka-kirjat, olin paljon tekemisissä sellaisten nuorten kanssa, jotka suhtautuivat hyvin ennakkoluuloisesti mustalaisiin. Tinka tutustuu (ja rakastuu) Kisuun, joka on niin kiinnostava ja miellyttävä henkilö, että lukijakin oppii pitämään hänestä. Vasta sitten mainitaan sivumennen, että Kisu on isänsä puolelta mustalainen. Lukija ei enää peräänny, hän on valmis puolustamaan Kisua muiden ennakkoluuloja vastaan. Siinä vaiheessa voikin jo mukaan tuoda Kisun isänpuoleiset sukulaiset. Lukija on valmis hyväksymään heidät ja tutustumaan mustalaiskulttuuriin ainakin huomattavasti vähäisemmin ennakkoluuloin kuin hänellä aluksi oli.

Jos on kysymyksessä mikä hyvänsä syrjitty vähemmistö tai erityisryhmä, on tärkeää tuoda siihen kuuluva henkilö esiin ihmisenä, jonka elämän koko sisältö ei suinkaan ole se, mikä hänet erottaa valtaväestöstä. Vuorileijonan varjossa Leonin sokeus on kyllä alusta asti hyvin olennainen piirre hänessä, mutta heti tulee esiin myös Leonin rohkeus ja uhmakkuus, ja hänen poliittinen merkittävyytensä taitavana pilkka- ja ylistyslaulujen tekijänä. Ake ja Dotar esitellään muine ominaisuuksineen paljon ennen kuin heidän seksuaalinen suuntautuneisuutensa kerrotaan.

Vieroksun kirjoja, joissa jokin erityispiirre leimaa henkilön koko olemusta ja elämää. En kiistä, etteikö sellaisia tapauksia olisi tosielämässä, mutta niistä lukeminen pikemminkin vahvistaa ennakkoluuloja kuin purkaa niitä.

Erilaisuuden painottaminen on arveluttavaa silloinkin, kun tarkoitus on poistaa ennakkoluuloja. On oikeastaan aliarviointia korostaa sitä, mitä joku osaa "vammastaan huolimatta", tai sanoa sateenkaariperheestä, että se on "kuin mikä tahansa perhe" (niin ei tarvitse sanoa mistä tahansa perheestä).

Kirjailijan tehtävä on houkutella lukija purkamaan rajoja ja näkemään ihmiset ihmisinä, kaltaisinaan.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Uskonnolliset tunteet ja pilkka

Uskonnollisiin kokemuksiin liittyy suuria tunteita. Sen ymmärtäminen näyttää olevan todella vaikeaa sellaisille, jotka eivät ole niitä kokeneet. Hyvinkin laajasti ajattelevat ja suvaitsevaiset ihmiset suhtautuvat uskontoihin usein yllättävän suvaitsemattomasti. Ei ole mitenkään epätavallista pilkata kaikkea uskonnollista kokemusta satuihin ja taikoihin uskomisena.

Uskonnollisiin käsityksiin liittyy helposti taikauskoa ja yritystä vaikuttaa asioihin uskonnollisin rituaalein. Uskonnollinen kokemus on kuitenkin eri asia kuin nuo liitännäiset. Se on vaistomaista tunnetta jostain hyvästä ja oikeasta, joka on olemassa ja johon on mahdollista luottaa.

Uskonnollisesti ja ei-uskonnollisesti asioita mieltävien ihmisten ero on kokemistavassa. Ei-uskonnollisille riittää järkeily. Uskonnollinen kokemus tapahtuu tunnetasolla. Se on sukua esteettiselle elämykselle, ja eri uskonnot hyödyntävätkin taiteen keinoja luodakseen vastaanottavaisen tunnelman.

Joidenkin ihmisten on ilmeisen vaikea ymmärtää uskonnollisen ajattelun olemusta. He takertuvat siihen, että myytit eivät ole "totta", eivätkä osaa tulkita niitä vertauskuvina. He pitävät rituaaleja hyödyttöminä, eivätkä ymmärrä niiden merkitystä sellaisena kuin ihminen ne voi kokea. Pilkatessaan uskonnollista kokemusta he haluavat vapauttaa ihmiset väärien käsitysten kahleista.

Uskonnollisesti ajatteleva ihminen voi sitoutua myytteihin ja rituaaleihin niin vahvasti, ettei pysty näkemään niitä vertauskuvina, joilla sellaisenaan ei ole itseisarvoa. Kun johonkin hänen pyhänä kokemaansa kohdistuu pilkkaa, se loukkaa häntä niin kuin ihminen loukkaantuu silloin, kun hänen keskeisiä arvojaan ja rakkaimpia asioitaan pilkataan.

Minun mielestäni uskonnollisia käsityksiä vieroksuvilla on oikeus vastustaa niitä. Minun uskoani saa vapaasti tulla pilkkaamaankin, ja vaikka pilkka ei mielestäni ole koskaan paras tapa vastustaa toisen mielipiteitä, hyväksyn uskonnollisten arvojen pilkkaamisen myös silloin, kun se kohdistuu pilkkaajan oman yhteisön valtauskontoon. Vieraiden kulttuurien arvojen ja varsinkin maassa olevien uskonnollisten vähemmistöjen arvojen pilkkaaminen on yksiselitteisesti rumaa. Jos niitä haluaa arvostella, se on tehtävä asiallisesti, pilkkaan sortumatta.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Riepoteltavaksi

Jos vasta suunnittelee kirjan julkaisemista, voi kuvitella sen tuottavan pelkkää hyvää, eli ihailijoita tai ainakin ymmärtäjiä. Pahemmin ei voisi erehtyä.

Julkaistu teos on saanut pysyvän muodon, jota ei enää voi muuttaa. Nykyisin tosin voi sähköisesti julkaistua päivittää, ja aina on mahdollisuus uusintapainoksiin, mutta silti. Teos on päästetty kenen hyvänsä ulottuville, ja kenelle hyvänsä on annettu lupa arvostella sitä.

Keskusteluissa voi yrittää selittää asioita, mutta kirjan teksti ei pysty puolustautumaan. Se on mitä on ja joutuu tyytymään siihen, ettei pysty vastaamaan, vaikka se ymmärrettäisiin väärin. Sitä on myös helppo väännellä ja vääristellä tahallisestikin, ja siitä voi etsiä virheitä, joita aivan varmasti löytyy suuristakin klassikkoteoksista, kunhan oikein huolellisesti kaivelee niitä esiin.

Kaikki ihmiset eivät pidä samoista asioista, joten tietenkään he eivät pidä samoista kirjoistakaan. He eivät myöskään ole samaa mieltä asioista, joten kirjailija joutuu varautumaan siihen, että se mitä hän pitää viisautena on toisen mielestä tyhmyyttä.

Mutta onhan kirjoja, joita yleisesti arvostetaan, ja joita lähes kaikki pitävät hyvinä ja viisaina? Eikä ole! On kirjoja, jotka ovat arvostettuja, koska kirjallisuudentutkijat ja kriitikot ovat arvottaneet ne merkittäviksi. Niillä on oma kirjallisuuteen hyvin perehtynyt lukijakuntansa, ja suuri määrä henkilöitä, jotka eivät ole niitä koskaan lukeneet eivätkä aiokaan lukea, "tietävät" niiden olevan hyvää kirjallisuutta. Mutta jos sellaista kirjaa yrittää lukea aivan toisenlaisesta luettavasta kiinnostunut, hän pitää sitä ikävystyttävänä.

Mitä enemmän kirjailijan oma ajatusmaailma poikkeaa keskivertoihmisen ajatusmaailmasta, sitä varmempaa on, että hän ei tule saavuttamaan suurten lukijajoukkojen suosiota ainakaan silloin, kun hän kirjoittaa sellaisille, jotka hän kuvittelee kaltaisikseen. Ja vaikka hän kirjoittaisi muunlaiselle yleisölle, hän ei pysty taivuttelemaan kaikkia lukijoita nauttimaan tekstistä eikä hän saa jokaista ymmärtämään sitä mitä hän pyrki viestimään.

Jos julkaisee kirjan, joutuu tyytymään siihen, että se on joidenkin mielestä huono. On niitä, joita tyyli ei miellytä, ja on niitä, joiden mielestä sisältö on tylsä tai arvot ja asenteet ovat vääriä. Kaikki arvostelijat ovat omalta kannaltaan oikeassa, se on heidän lukukokemuksensa. Ja kirjailija itsekin pystyy myöhemmin toteamaan, että ei yltänyt ihan niin hyvään suoritukseen kuin olisi halunnut.

Jos kirjailijan kirjallisuuskäsitys ja maailmankatsomus ei ole aivan ainutlaatuinen, hänen teoksensa löytää yleensä myös ymmärtäjiä. He sivuuttavat virheet ja huomaavat sen hyvän, mitä tekstissä on. Heidän takiaan kirja kannattaa julkaista, vaikka se joutuukin monien riepottelemaksi ja kovakouraisesti kohdelluksi.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Me ja he

Maailma tuntuu taas kerran kehittyvän mustavalkoiseksi. On jyrkkiä vastakkainasetteluja, joissa "me" edustamme hyvää ja "he" pahaa. "Me" olemme vakuuttuneita siitä, että olemme oikeassa, koska "he" todella ovat pahoja. Tosin joskus saamme tietää, että "he" väittävät "meidän" olevan pahoja. Mutta "he" ovat tietenkin väärässä, sillä "me" tiedämme olevamme hyviä.

Tuollaiset asenteet ovat valitettavasti hyvin tavallisia ja inhimillisiä, mutta tilanne on todella paha silloin, kun keskusteluyhteys "heidän" ja "meidän" välillä katkeaa. Keskustelun tilalle tulevat yksipuoliset julistukset, toisen perusteluja ei edes yritetä ymmärtää.

Miksi "meidän", jotka olemme hyviä ja oikeassa, pitäisi edes yrittää ymmärtää "heitä", jotka ovat pahoja ja väärässä? Dotar selittää asiaa kymmenvuotiaalle Nomille:

"Meidän pitää pyrkiä kuuntelemaan niitäkin, jotka tuntuvat ajattelevan väärin. Vasta sitten, kun ymmärtää heidän perustelunsa, voi yrittää esittää heille omia näkemyksiään."

Ihmiset kehittävät ennakkoluuloja ja vihaa toisiaan kohtaan, kun tuntevat tulleensa väärin kohdelluiksi. Ennakkoluuloja ja vihaa voi vähentää pyrkimällä ymmärtämään, miten ne ovat syntyneet. Joskus saattaa jopa löytyä yhteisiä arvoja, joiden pohjalta voidaan rakentaa sopua.

Mehän olemme kuitenkin kaikki ihmisiä. Kaikissa meissä on pyrkimys hyvään, vaikka tulkitsemme kovin eri tavoin sitä, miten se käytännössä toteutuu.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Vapaat sanat

Saako sananvapauden nimissä sanoa mitä vain ja kenelle hyvänsä? Ei tietenkään. Ihmiset käräjöivät kokiessaan tulleensa herjatuiksi tai solvatuiksi, ja tuomioitakin annetaan. Julkisuudessa ei saisi esittää myöskään rasistisia tai jotain kansanryhmää vastaan kiihottavia lausuntoja. Eri asia on, että niitä esitetään silti, ja lain noudattamista ei niiltä osin kovin tarkkaan valvota.

Vallanpitäjiä on saatava arvostella, se kuuluu demokratiaan. Mutta vierasvihan lietsominen ja oman maan vähemmistöihin kohdistuvien ennakkoluulojen vahvistaminen ei ole sellaista sananvapautta, joka ansaitsee tukea.

Väärien käsitysten oikaiseminen on tietenkin hyvä asia, mutta pilkkaaminen ei ole siihen paras eikä edes toiseksi paras keino. Keskeistä sananvapautta on vapaus esittää asiallisia ja perusteltuja käsityksiä.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Jos ei yritä ei voi epäonnistua

Ihminen elättelee mielellään suuria luuloja itsestään. Jos tosielämässä omaa aika vähän ylpeilemisen aihetta, nuo suuret luulot saattavat olla hyvin tärkeitä.

Kun olin kouluikäinen, oli vain kaksi asiaa, joista minua kehuttiin. Minua pidettiin älykkäänä, ja minua sanottiin hyväksi kirjoittajaksi. Koska minulla ei ollut mitään muuta mistä ylpeillä, minun piti tietenkin huolehtia siitä, etten menettäisi niitä. Varmin tapa oli se, että en koskaan asettanut niitä vakavaan testiin.

Sain koulussa keskinkertaisia arvosanoja, mutta koska läksyjen lukemiseni oli vähäistä ja satunnaista, syynä pidettiin laiskuuttani, eikä älykkyyttäni kyseenalaistettu. Todellinen syy taisi olla, että olin jatkuvasti jonkin verran masentunut ja ahdistunut, mutta epäilemättä mukana oli myös haluttomuuttani asettaa älykkyyttäni koetukselle. Kun ei yrittänyt, ei voinut epäonnistua, ja saattoi lohduttautua kuvittelemalla itsestään suuria.

Jo kouluiässä minusta tuntui, että osaisin kirjoittaa kirjoja, jotka olisivat yhtä laadukkaita kuin suuri osa lukemistani, ja selvästi parempia kuin huonoimmat niistä. Aikuisena harkitsin aina silloin tällöin, että kirjoittaisin jotain kustantajalle tarjottavaksi. Esteitä kuitenkin oli.

Jos käyttäisin paljon aikaa kirjoittamiseen, minun pitäisi kertoa ainakin lähipiirilleni, että kysymys ei ollut pelkästään harrastuksesta, vaan yritin kirjoittaa julkaistavaksi. Jos kustantaja sitten hylkäisi käsikirjoitukseni, olisin nolannut itseni, eli saisin varautua kuulemaan: "Mitä sinä oikein luulit itsestäsi?"

Pahinta oli kuitenkin, että joutuisin kysymään itseltäni samaa: "Mitä minä oikein luulin?" Oli turvallisempaa säilyttää kuvitelmansa siitä, mihin pystyisi.

Sitten elämääni tuli Tarmo, ja Tammi sattui julistamaan kirjoituskilpailun, jossa etsittiin lyhyitä tekstejä helppolukuisiksi nuortenkirjoiksi. Haaste oli sopivan pieni, mutta toisaalta epäonnistuminen olisi ollut sitäkin nolompaa. Epäröiden kysyin Tarmolta, mitä hän ajattelisi, jos osallistuisin.

"Aina kannattaa yrittää", Tarmo sanoi.

"Mutta ehkä en sijoitu, eikä käsikirjoitusta edes lunasteta", huomautin.

"Mitä se haittaisi", Tarmo sanoi.

Niin yksinkertaista se lopulta oli. Minulla oli ihminen, joka hyväksyisi minut epäonnistujanakin, joten voisin turvallisin mielin kokeilla, mihin todellisuudessa pystyn.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Hyväntekijän motiivit

Ihminen pyrkii yleensä mahdollisuuksiensa mukaan auttamaan toista, joka näyttää tarvitsevan apua. Useimmiten se tapahtuu luontevasti, eikä siihen kiinnitetä mitään erityistä huomiota. Tietoinen pyrkimys elää eettisesti oikein ja toimia muiden hyväksi tuo tuohon luonnolliseen sosiaalisuuteen kuitenkin piirteitä, jotka tuntuvat olevan ristiriidassa perusperiaatteen kanssa.

Olin jo lapsena sisäistänyt vakaumuksen, että on oikein toimia epäitsekkäästi, asettaa siis toisen etu omansa edelle. Murrosiässä ymmärsin kuitenkin, että pyrkimykseni auttaa muita oli selkeän itsekästä. Sain mielihyvää tunteesta, että tein oikein ja olin "hyvä ihminen".

Tuo ristiriita ei ole ratkaisematon, kysymys on vain käyttämiemme käsitteiden epätarkkuudesta. Dotar ja Pandor törmäävät siihen Tuulen tavoittelussa, yrittäessään määritellä, mitä on hyve. Pandorin mielestä se on muiden hyväksi toimimista sen jälkeen, kun omat edut on turvattu. Dotar väittää ensin, että se on muiden edun asettamista omansa edelle. Hän toteaa kuitenkin sitten, että he sotkeutuvat sanoihin. Pyrkimys toimia oikein tekee ihmisen onnelliseksi, ja on siis itsekkyyttä.

Yrittäessäni olla "hyvä ihminen" ymmärsin kuitenkin, että en tavoitellut pelkkää sisäistä tyydytystä oikein toimimisesta. Toivoin muiden huomaavan ja ymmärtävän minun "hyvyyteni" ja arvostavan minua sen takia. Tuo selvästi epäeettinen motiivi tuntui kiusalliselta, mutta olin riittävän rehellinen myöntääkseni, että en päässyt siitä eroon. Olin täysin selvillä "hyvien tekojen" kääntöpuolesta jo ennen kuin lukioikäisenä luin Camus'n Putoamisen, jossa "hyvien tekojen" valheellinen ulottuvuus paljastetaan sangen armottomasti.

Vaikka ymmärsin auttamishaluni motiivit, sen takia ei minun mielestäni pitänyt luopua yrityksestä toimia muiden hyväksi, olihan siitä parhaassa tapauksessa heille hyötyä. Oli kuitenkin tärkeää tarkkailla itseään ja varmistaa, että ei pätemisen halussaan tehnyt hyvän sijasta pahaa.

Auttaja voi hyväntekijänä esiintyessään nolata autettavaa muiden silmissä ja alistaa häntä vaatimalla häneltä kiitollisuutta. Muitakin vaaroja tietenkin on, niin kuin kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

Käsitys omasta hyvyydestä vahingoittaa myös hyväntekijäksi pyrkivää ihmistä tekemällä häntä omahyväiseksi. Siihen on lääkkeenä muistutus siitä, että oikein tekeminen on sitä, mihin ihmisen pitää pyrkiä. Ei se ole mitään erityistä, eikä siitä ansaitse kehuja.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Kutsumus?

Kirjailijalla pitää tietenkin olla jonkinlainen kyky kirjailijan työhön, mutta pelkkä kyky ei riitä, pitää olla myös halu. Ehkä tarvitaan se "kirjailijan kutsumus". Minulla ei nuorena aikuisena ollut sitä. Kirjoitin aiheista, joista halusin kirjoittaa, ja tein sen haluamallani tavalla. Jos joskus haaveilinkin kirjoittavani julkaistavaksi (ja sen tein), minulla ei ollut kiinnostusta eikä kärsivällisyyttä ryhtyä kirjoittamaan mitään sellaista, minkä kustantaja mahdollisesti kelpuuttaisi ja mikä ehkä kiinnostaisi edes kohtalaista lukijajoukkoa.

Olin kehitysiässä uppoutunut lukemiseen ja kirjoittamiseen paetakseni tosielämää. Nuorena aikuisena yritin ryhtyä elämään sitä, mitä olin lukenut ja kirjoittanut. Tulin Helsinkiin, kirjoittauduin yliopistoon, ja tavoitteeni oli tulla eniten ihailemieni fiktiivisten henkilöiden kaltaiseksi. Se oli vaativa tavoite, sillä ihailin hyviä ihmisiä, jotka pyrkivät auttamaan muita.

Keskeinen päämääräni oli myös tulla lopultakin onnelliseksi. Olin kateellisena tarkkaillut tuttavieni koteja, varsinkin sellaisia, joissa näytti olevan turvallinen ja rakastava tunnelma. Sellaisen ajattelin luoda. Tavanomainen perhe ei tuntunut ainoalta vaihtoehdolta, vaan mietin myös työmahdollisuuksia hoito- tai kasvatusalalla. Tärkeimpänä pidin sitä, että saisin auttaa muita ja huolehtia heistä.

Toisaalta tiesin tarvitsevani itsekin apua ja huolenpitoa. Voimakkaat pelkotilani ja ahdistukseni vaivasivat minua edelleen. Kuvittelin kuitenkin niiden hälvenevän, kunhan löytäisin sen yhden ihmisen, joka kiintyisi minuun niin paljon, että sitoutuisi tukemaan minua. (En tiennyt, että saisin odottaa sitä vielä toistakymmentä vuotta, ja vaikka olisinkin lopulta onnellinen, psyykkinen poikkeavuuteni ei häviäisi.)

Onnellisuuden etsiminen vie aikaa ja voimia, pitää luoda ihmissuhteita ja ylläpitää niitä. Opiskeluni eteni puuskittain ja hitaasti, eikä muuhun lukemiseen jäänyt aikaa eikä kiinnostustakaan. Fiktion kirjoittaminen päättyi lähes kokonaan.

Sain perheen, mutta en osannut olla sellainen vaimo ja äiti kuin olin haaveillut olevani. Hiukan paremmin onnistuin työssäni näkövammaisten ammattikoulun opettajana ja myöhemmin ohjaajan ja opettajan töissä naisvankilassa, nuorisokodissa ja koulukodissa. Tunsin olevani kutsumustyössäni, ja ehkä pystyin joskus auttamaan työni kohteita. Mutta pakenin yksityiselämästäni työhön, niin kuin nuorena olin paennut lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Minusta tuli kirjailija vasta sitten, kun tapasin Tarmon, ja pakomatka omasta elämästä päättyi. Kun ryhdyin pitkän tauon jälkeen taas kirjoittamaan, en enää kirjoittanut itselleni, vaan lukijoille. Kirjoittamisesta oli tullut yksi tapa antaa jotain muille. Kai sitä voi sanoa kirjailijan kutsumukseksi.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Omaan Elämään

Vaikka lapsena viihdyinkin paremmin kuvitelmissani kuin todellisuudessa, minua ei kohdeltu mitenkään huonosti. Elin turvallisissa oloissa äidin, isäpuolen ja veli- ja sisarpuolen kanssa, ja minusta pidettiin huolta. Kukaan ei tosin erityisemmin rakastanut minua, ei ainakaan niin paljon kuin olisin toivonut. En kuitenkaan ollut sen takia kovin onneton, minä vain en ollut onnellinen. Elin lapsenelämääni niin kuin muutkin, tosin hiukan syrjäänvetäytyvänä ja tietoisena siitä, että minua pidettiin kummallisena.

Olin varhaisessa murrosiässä, kun äitini ja isäpuoleni erosivat. Sen jälkeen asuin kahdestaan äitini kanssa. En kokenut muutosta suurena draamana, sillä en yleensäkään kokenut tosielämään liittyviä suuria tunteita. Minun tunne-elämääni hallitsivat epäreaaliset pelot ja ahdistukset, joista en voinut puhua kenellekään. Äitini työskenteli opettajana, mutta alkoi vapaa-aikanaan (myös arki-iltaisin) turvautua alkoholiin. Vähitellen alkoholin käyttö lisääntyi, ja äidillä alkoi olla juomaseuraa. Äidillä oli myös miessuhteita, ja vakituisten kumppanien lisäksi hän saattoi tuoda kotiimme satunnaisen ravintolatuttavuuden.

Kun olin lukioikäinen, en yleensä tiennyt etukäteen olisinko illan ja yön yksin vai olisiko kotona äiti juomaseuransa kanssa. Kumpikaan niistä tilanteista ei miellyttänyt minua. Joskus harvoin vietimme iltaa äidin kanssa kahdestaan, mutta silloinkin äiti oli yleensä lopulta sen verran humalassa, että hän ei ollut kovin miellyttävää seuraa. Äiti ja minä emme silti olleet mitenkään huonoissa väleissä. Olin jo pikkulapsena ymmärtänyt, että hän ei ollut kovin kiintynyt minuun. Pienempänä olin luonnollisesti siitä pahoillani, mutta jo murrosikäisenä hyväksyin tilanteen. En odottanut häneltä sen enempää tunteita minua kohtaan kuin hän pystyi antamaan. Siinä oli se hyvä puoli, että minunkaan ei tarvinnut tuntea häntä kohtaan muuta kuin vaisua myötätuntoa. Ja tavallaan ihailin häntä. Tuohon aikaan hänen elämäntyyliään paheksuttiin melko yleisesti, mutta hän kohtasi asenteet pystypäisenä ja lannistumatta.

Paetessani tosielämää lukemiseen ja kirjoittamiseen kuvittelin läpi lapsuuteni ja nuoruuteni, että joskus voisin elää haaveilemallani tavalla. Lukioiässä kuvittelin, että kun kotoa lähdön jälkeen alkaisi Oma Elämäni, voisin lopultakin olla onnellinen. Mutta vähitellen aloin aavistella, että kotoa muuttaminen ei ratkaisisi pahimpia ongelmiani. Minun ei enää tarvitsisi yöllä pelätä, että joku äidin humalaisista miesvieraista yrittäisi tunkeutua minun sänkyyni. En joutuisi enää heräämään siihen, että olohuoneessa tapeltaisiin, ja äiti huutaisi minua apuun. Mutta veisin Omaan Elämääni mukanani kaikki ne pelot ja ahdistukset, jotka olivat olleet seuranani lapsesta asti.

Oma Elämä kuitenkin kutsui, ja lähdin elämään sitä. Sen myötä lukeminen ja kirjoittaminen jäi syrjään, pitkäksi aikaa.