torstai 31. joulukuuta 2015

Mitä ja miten

Kirjassa kerrotaan jotain, ja se kerrotaan jollain tavalla. On siis tarina ja kerronta, ja tarina voi pysyä samana, vaikka se kerrottaisiin eri tavalla. Kirjassa kerrottu tarina voi pysyä samana silloinkin, kun se muunnetaan sarjakuvaksi tai elokuvaksi tai näytelmäksi tai siitä tehdään ooppera tai baletti. Toki useimmiten käy niin, että esitystapa aiheuttaa muutoksia siihenkin, mitä tarinasta saadaan esiin.

Kirjan sisältö, siinä kerrottu tarina, ei ole sama asia kuin juoni. Juoni on yleensä tärkeä osa tarinaa, ja siihen kuuluvat tapahtumien lisäksi henkilöiden psyykkinen kehitys ja ihmissuhteiden muutokset. Mutta sisällössä on oleellista myös sellainen ihmisten ja ympäristön kuvaus, jossa juoni ei etene.

Uuden kirjan rakenteen suunnittelun voi tietenkin tehdä monella tavalla, mutta tällaisessa tapauksessa, jossa keskeiset henkilöhahmot on luotu jo aikaisempia kirjoja varten, ja myös ympäristö pääosin, tapaan suunnitella rakenteen käyttäen sen runkona karkeasti hahmoteltua juonikuviota.

En harrasta monimutkaisia rakenteita. Käytän harvoin takautumia, ja kerronta etenee aikajärjestyksessä. Kirjassa on alkutilanne, josta lähdetään liikkeelle, ja loppu, johon tapahtumaketju johti. Niiden väliin pyrin luomaan kerronnan, joka mielessäni muistuttaa Gaussin käyrää. Tiedättehän, se nousee ylöspäin ensin loivasti ja sitten jyrkästi, saavuttaa huippupisteen, kääntyy äkillisesti, laskee ensin jyrkästi ja sitten loivasti takaisin alkuperäiselle tasolle. Miten selittäisin? Juonikuviona se merkitsee tapahtumaketjua, jossa edetään kohti yhä suurempaa jännitettä, ja sitten tapahtuu äkillinen käänne. Onnen ei välttämättä tarvitse vaihtua onnettomuudeksi, kuten Aristoteles Runousopissaan esittää, mutta jotain muuttuu ratkaisevasti, ja siitä alkaa tapahtumaketju, joka johtaa lopputilanteeseen.

Edellisessä kirjassani Talvisateet tuo äkillinen käänne oli Verrakan vakava haavoittuminen. Alussa hän oli mies, johon herkästi turvauduttiin ja haettiin hänet ratkaisemaan ongelmat. Hänen haavoittumisensa jälkeen muut joutuvat ottamaan enemmän vastuuta.

Tekeillä olevan kirjan alkutilanne on jo selvillä, Sirpistä lähtee kolme laivaa kohti Isosaarta kuljettamaan haaksirikkoutuneita isosaarelaisia kotiin. Mukana ovat Vasama, Dotar ja Ake, ja myös Tregi ja Lili, joille olen suunnitellut aika keskeistä osaa tapahtumissa. Lopputilannekin on selvä, laivat tai ainakin osa niistä palaavat Sirpiin mukanaan Vasama, Dotar ja Ake. Ja keskikohdalla tilanne Isosaarella osoittautuukin paljon vaarallisemmaksi kuin retkeläiset ovat odottaneet.

Mutta tarkemmin tapahtumat hahmottuvat edelleen vain mielessäni.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Suvantovaihe

Kun keväällä ryhdyin pitkän tauon jälkeen kirjoittamaan uutta kirjaa Vuorileijonan varjo -sarjaan, mielessäni oli juonikuvio, jossa tapahtumat alkaisivat Sirpissä, sitten ne siirtyisivät osittain Isosaarelle, ja Isosaaren ja Sirpin tapahtumista kerrottaisiin limittäin. Pian huomasin, että kokonaisuudesta tulisi liian pitkä, sen kirjoittamiseen tarvittaisiin kaksi kirjaa. Ensimmäinen niistä, Talvisateet, on nyt julkaistu e-kirjana, ja toivottavasti se löytää lukijoita.

Talvisateet päättyy siihen, että Sirpistä lähtee Isosaarelle kolme laivaa. Toisen osan työnimenä on Tuulien koti, ja varmaan se jää myös lopulliseksi nimeksi. Isosaarta sanotaan tuulien kodiksi, koska se sijaitsee valtameren keskellä, ja siellä tuulee melkein aina. Se on tuulien koti myös vertauskuvallisesti, sillä elämä on siellä myrskyisää ja vaarallista. Saarella elävät päälliköt harjoittavat merirosvousta, mutta kahinoivat myös keskenään. Ihmiset joutuvat hakeutumaan jonkun päällikön suojelukseen, ja usein suojelijaa pitää kiireesti vaihtaa. Koskaan ei voi tuntea olevansa täysin turvassa.

Olen aloittanut kirjoittamisen, mutta se on pysähtynyt suvantovaiheeseen, jonka aikana kehittelen tapahtumia mielessäni ja Tarmon kanssa keskustellen. Mielikuvat harhailevat ja muuttuvat, jotkut niistä väistyvät ja jotkut vahvistuvat. Se on osa kirjailijan työtä, vaikka mitään ei näytä tapahtuvan.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Takakansitekstiä laatimassa

E-kirjassahan ei ole takakantta, eikä etukansikaan ole pakollinen, vaikka sitä pidetäänkin suotavana, kun lukijoiden väitetään valitsevan kirjan sen kansikuvan perusteella. Samaa sanotaan kyllä tuosta takakansitekstistäkin, sen pitäisi olla houkutteleva.

Silloinkin, kun kirjoillani oli kustantaja, jouduin usein kirjoittamaan itse takakansitekstin. Kustannustoimittaja pyysi sitä, enkä uskaltanut kieltäytyä, koska olin yhteistyökyvyttömän maineessa paljon vakavammistakin syistä, ja niissä vakavissa asioissa en halunnut joustaa.

Takakansitekstin laatimisessa kiusallista oli ensinnäkin, että siinä tavattiin kehua kirjaa ja kirjailijaa, ja minun olisi pitänyt kehua itseäni ja työtäni. Pyrinkin tyytymään vain kirjan sisällön esittelemiseen.

Mutta kirjan sisällön esitteleminen lyhyesti ei sekään ole helppoa. Sen huomasin taas kerran, kun laadin kirjalle Talvisateet esittelytekstiä, eli eräänlaista takakansitekstin vastinetta. Siitä tuli tällainen:

Sirpin saarivaltiossa pyritään huolehtimaan väestön hyvinvoinnista ja auttamaan sinne tulleita muukalaisiakin. Ystävällisyys ja vieraanvaraisuus joutuvat kuitenkin koetukselle, kun Sirpiin tulee suuri joukko pakolaisia. Vuorimaan entinen sotapäällikkö Verraka järjestää pakolaisille hätämajoitusta ja yrittää sovitella ristiriitoja. Verraka joutuu myös ratkaisemaan, miten hän suhtautuu ilotalossa syntyneeseen ja kasvaneeseen viisitoistavuotiaaseen poikaan, joka tulee kertomaan, että Verraka on hänen isänsä.

Joo, siis pakolaisongelma voi kiinnostaa joitakin. Mutta ketä kiinnostaa Verrakan ja hänen poikansa kohtaaminen? Vain Vuorileijonan varjo -sarjan muita kirjoja lukeneet tuntevat Verrakan. Ja ovatko Verraka ja hänen poikansa kirjan keskeisintä juonta? Siellähän kulkee monta muutakin juonikuviota ja on muitakin keskeisiä henkilöitä.

Siis en vieläkään osaa tehdä kirjasta esittelyä, en. Mutta tuo saa kelvata.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Nyt se alkoi

Tapoja aloittaa uusi kirja on varmaan yhtä paljon kuin kirjailijoitakin. Minulla on yleensä väljä kokonaisnäkemys teoksen rakenteesta ja juonesta (ja tietenkin ajasta, paikasta ja henkilöistä, jotka tämän kirjan kohdalla ovat suurimmalta osalta ennalta olemassa aiemmissa kirjoissa). En suunnittele kovin tarkkaan, vaan lähden liikkeelle asettamalla jonkun tai joitakin keskeisiä henkilöitä johonkin tilanteeseen.

Olen usein kuullut kirjailijoiden väittävän, että heidän henkilönsä ryhtyvät toimimaan, ja kirjailija sitten vain kirjoittaa sen, mitä nuo henkilöt päättivät tehdä. Vierastan tuollaista mystifioimista, kyllä minä päätän, miten minun henkilöni minun kirjoittamassani kirjassa toimivat. Mutta valinta ei tietenkään ole vapaa, vaan henkilöiden on toimittava niiden ominaisuuksien pohjalta, jotka olen heille kirjoittanut, ja on otettava huomioon heidän kokemuksensa ja aikaisemmat valintansa.

Uusi kirja on nyt aloitettu, ja sillä on jo nimikin ainakin alustavasti, Tuulien koti. Alkutilanne on tämä:

Tuuli tuli lounaasta, joten aluksia ei tarvinnut soutaa, vaan ne kulkivat purjeiden avulla. Se laiva, missä Vasama oli kapteenina, purjehti ensimmäisenä. Sitä seurasi se, jonka kapteenina oli Penta. Penta ei ollut koskaan purjehtinut näin kauas pohjoiseen, joten hän noudatti tarkasti merkkejä, joita Vasama antoi erivärisillä lipuilla. Viimeisenä tuli alus, jossa kapteenina oli Karre. Karrelle Pohjoinen meri oli tuttu, sillä hän oli isosaarelainen niin kuin Vasamakin. Hän ei siksi seurannut muiden reittiä kovin tarkasti, vaan suuntasi omien valintojensa mukaan kohti yhdessä sovittuja kohtaamispaikkoja.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Virheistä ja sokeudesta

Nuorena olin jonkin aikaa Otavalla oikolukijana. Viimeistään silloin opin tietämään, että vaikka teksti tarkistettiin moneen kertaan ja huolellisesti, sinne yleensä jäi jokin virhe. Saman totesin omista kirjoistani jo silloin, kun niillä vielä oli kustantaja. Minä tarkistin, kustannustoimittaja tarkisti ja saattoi antaa kollegansakin varmuuden vuoksi tarkistaa, ja silti painetussa kirjassa oli lähes poikkeuksetta pari pientä, harmitonta kirjoitusvirhettä, ja joskus jokin iso ja harmillinenkin moka.

Tuo siis puolustuksena, ja nyt itse asiaan: ennen kuin julkaisin Talvisateet minä ja Tarmo kävimme tekstin läpi moneen kertaan, minä tavalliseen tapaan lukemalla ja Tarmo konepuheena kuunnellen. Meistä tuntui, että virheitä ei jäänyt. Sitten minulle soitti Kirsti ja pyysi minulta kirjan tekstitiedostoa muuttaakseen sen näkövammaisia varten puhesyntetisaattorilla luettavaksi.

Kirsti on täysin sokea, ja hän on ollut sitä lapsesta asti. Hän kuuluu niihin sokeisiin, joiden sokeutta ei oikeastaan miellä vammaksi, se on lähinnä hänen ominaisuutensa. Kun kehittelin Vuorileijonan varjo -sarjaan Leonin ja Arenon hahmot, Kirsti oli yksi heidän esikuvistaan. Leonin ja Arenon taidot hahmottaa ympäristöään kuunnellen ja tunnustellen ja liikkua sujuvasti eivät siis ole fantasiaa, vaan täysin mahdollista reaalitodellisuutta.

Kirsti luki minulta saamansa tekstin pistekirjoitusnäytöltä. Sivumennen sanottuna, hänen pistekirjoituksen lukutaitonsa on huippuluokkaa. Olen työskennellyt pistekirjoituksen tuotannossa ja opetuksessa parikymmentä vuotta, enkä ole kohdannut toista niin nopeaa ja tarkkaa lukijaa kuin hän. Mutta siis, haa, Kirsti luki, ja lähetti sitten minulle viestin: Löysin muutamia virheitä, en kovin paljon, mutta liitän ne tähän, jos kiinnostaa.

Ja tietenkin kiinnosti. Minulta oli jäänyt lukiessa huomaamatta kohtia, joissa silmä on petollinen. Jos sanan hahmo vaikuttaa oikealta, sitä ei välttämättä tarkastele kirjain kirjaimelta. Ne eivät löytyneet edes Tarmon kuunnellessa, sillä ne kuulostivat riittävän oikeilta. Mutta pistekirjoitusta luettaessa sormet liukuvat kirjainten yli, ja jokainen kirjain siis paljastuu. Toki siinäkin voi olla huolimaton, mutta Kirsti ei ollut.

Kirstin löytämät virheet on nyt korjattu, ja Talvisateet on entisessä linkissä uutena versiona. Eivät ne aikaisemman version virheet lukemista haittaa, eikä niitä ole paljon, mutta halutessanne voitte korvata jo lataamanne version uudella.

torstai 10. joulukuuta 2015

Isosaari ja isosaarelaiset

Vuorileijonan varjo -sarjan fantasiamaailman virikkeenä on toiminut minolais-mykeneläinen aika ja varsinkin se, miten sitä kuvataan Homeroksen lauluissa. Ilias ja Odysseia tosin saivat nykyisen muotonsa vasta kreikkalaisen antiikin aikaan, mutta niissä pyrittiin kuvaamaan heidän myyttistä menneisyyttään.

Tuo virikkeenä toiminut historiallinen ajanjakso on runsaan kolmentuhannen vuoden takainen. Olen ottanut vapauksia yhdistellä kirjojen nykyaikaan vaikutelmia, joiden esiintymisessä historiallisesti on muutaman sadankin vuoden ero. Mutta rajansa kaikella, ja olen ollut hiukan kiusaantunut siitä, että monet lukijat ovat mieltäneet Vasaman ja muut isosaarelaiset merirosvot viikingeiksi.

Vuorileijonan varjo -sarja heijastelee pronssikautta pyöreästi arvioiden ainakin tuhat vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua. (Tapa työstää raudasta kestävää on fantasiamaailmassamme jo keksitty kauempana idässä, mutta se ei ole vielä levinnyt laajemmalle.) Viikingit ilmaantuvat historiankirjoihin aikaisintaan muutama sata vuotta ajanlaskumme alkamisen jälkeen, keskiajalla.

Saan tietenkin syyttää itseäni, kun olen kuvannut isosaarelaisten veneet keveinä ja nopeina, ja Vasama selittää vielä, että isosaarelaisten käyttämä limilaudoitus tekee niistä kestävämmät kuin muilla, jotka käyttävät laivan laudoituksessa puskusaumaa. Keveys, nopeus ja limilaudoitus kun olivat viikinkiveneiden ominaisuuksia.

Skandinaviassa asuttiin jo ennen viikinkejä. Sieltä lähti ihmisiä etelämmäs, ja näistä lähtijöistä saattoi saada alkunsa jokunen germaaniheimo, mutta osa jäi Skandinaviaan. He eivät tosiasiassa vielä osanneet rakentaa riittävän merikelpoisia veneitä pystyäkseen tekemään ryöstöretkiä kauas etelään. Mutta fantasia antaa mahdollisuuden kuvitella, että he olisivat osanneet.

Isosaaresta on tarkoitus tehdä kuvitelma kulttuurista, joka eli karussa pohjoisessa samaan aikaan, jolloin etelässä elettiin minolais-mykeneläisen kulttuurin jälkivaiheita heijastavissa oloissa. Mutta mistään historiallisesta tai edes maantieteellisestä vastaavuudesta ei tietenkään ole kysymys. Mitään vastinetta Skandinavian niemimaallekaan ei Vuorileijonan varjon fantasiamaailmassa ole olemassa. On vain suuri saari kalliorantoineen kaukana pohjoisessa meren keskellä.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Purjehdus tuntemattomaan

Kirjoittaminen on purjehdus tuntemattomaan, kun aloittaa uuden kirjan, jonka tapahtumapaikkaa ei ole olemassa todellisuudessa, vaan se pitää luoda. Talvisateet on nyt julkaistu, ja minä alan valmistella kirjaa, jossa liikutaan Isosaarella.

Kuvitelmillakin on lähtökohtansa ja esikuvansa. Vuorileijonan varjo -sarjassa Sirpin saari sijaitsee keskellä Loputonta merta, joka muistuttaa Välimerta. Sirpin saaren sijainti vastaa suunnilleen Kreetan sijaintia, mutta sen luonnossa on vaikutteita Korfulta ja Kyprokselta, vaikka Kyprosta muistuttava saari onkin sarjassa olemassa nimellä Elila.

Loputon meri ei ole Välimeri, Sirpi ei ole Kreeta, Vuorimaa ei ole Kreikka eikä Autiomaa Libya, mutta jotain niistä heijastuu fantasiakirjan kuvitteelliseen maailmaan.

Isosaari on silloin tällöin mainittu aiemmissa kirjoissa, ja olen sen merkinnyt alustavasti jo hyvin varhaisessa vaiheessa hahmottelemiini karttoihin.

Isosaari on siis suunnilleen yhtä kaukana pohjoisessa kuin Susimaa, jossa on vaikutteita Suomesta. Sille ei ole selkeää esikuvaa, mutta sille pitäisi nyt luoda luonto, kansa, historia, perinteet ja tavat. Jotain on toki aiemmin jo kerrottu, joten valinta ei enää ole täysin vapaa. Isosaarella eletään päällikköjohtoisina ryhminä, jotka eivät ole täysin vakiintuneita, eikä varsinaista keskusjohtoa ole.

Sinne siis nyt purjehdin kolmella laivalla, ja mukana ovat isosaarelaisen Vasaman lisäksi Dotar ja Ake, ja aiemmista henkilöistä myös Tregi ja Lili. Pysykää kanavalla.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Miksi ilmaiseksi?

Periaatteessa olen sitä mieltä, että tehdystä työstä tulisi saada palkkaa. Päädyin kuitenkin julkaisemaan e-kirjan ilmaiseksi ladattavaksi, ja siihen on kaksi syytä.

Ensinnäkin en halua ryhtyä myymään kirjaa itse, enkä viitsi kolkutella kustantajien ovia, jotka todennäköisesti eivät minulle enää aukeaisi. Pääasiallinen kustantajani oli Tammi, joka parinkymmenen vuoden aikana julkaisi minulta kaikkiaan 45 nimikettä, jos Taru Mäkisen nimellä julkaistut lasketaan mukaan. Suuri osa niistä oli yhteistöitä mieheni Tarmon kanssa, ja se yhteistyö jatkuu edelleen.

Yhteistyö Tammen kanssa ei koskaan ollut kitkatonta, mutta vuosituhannen vaihteessa tilanne sitten kärjistyi, ja Tammen taholta annettiin minun ymmärtää, että he eivät enää halua ottaa vastaan käsikirjoituksia niin hankalalta ja yhteistyökyvyttömältä henkilöltä kuin minä. Päätös oli heille helppo, sillä kirjani eivät koskaan olleet varsinaisia myyntimenestyksiä, vaikka arvostelut olivat kohtuullisen hyviä, ja jokunen palkintokin tuli. Eivät ne heille tappiotakaan tuottaneet, mutta uusia lupaavia ja yhteistyöhaluisia kirjailijoitahan oli ja on tarjolla tungokseen asti.

Kolkuttelin joidenkin muiden kustantajien ovia, mutta niihinkin oli tarjolla nuoria lupauksia, eikä niitä kiinnostanut yhden merkittävän kustantajan hylkäämä ikääntynyt kirjailija, jonka teosten myyntikin oli aina ollut vain keskitasoista.

Se toinen syy julkaista e-kirja ilmaiseksi ladattavaksi on, että oikeastaan olen jo palkkani saanut, ja sitä maksetaan koko ajan. Minulle on myönnetty valtion ylimääräinen taiteilijaeläke. Senhän saa elämäntyöstään, ja mitäpä nyt julkaistu kirjakaan muuta on kuin elämäntyötäni.

Joten ladatkaa ilmaiseksi, lukekaa ja levittäkää linkkiä.

torstai 3. joulukuuta 2015

Talvisateet ja Pakolaiset

Uusin kirjamme on nyt julkaisuvalmis, eli olemme käyneet läpi kieliasun ja korjanneet sen, mikä mielestämme piti korjata. Työnimenä kirjalla on ollut Talvisade, jonka nappasin siitä, että ensimmäisen version ensimmäinen sana oli se. Ei ole enää, alku on nyt: "Koko päivän oli satanut."

Talvisade kummitteli silti mielessä, kun mietimme kirjalle nimeä. Yksi nimivaihtoehto oli Pakolaiset, sillä eräs kirjan keskeisistä aiheista on pakolaisten saapuminen Sirpiin. Päädyimme kuitenkin siihen, että kirjan nimi on Talvisateet. Tapahtumat sijoittuvat Sirpin talvisateiden aikaan, mutta nimessä on myös vertauskuva. Sirpissä talvisateiden aikaan tehty kylvö tuottaa parhaan sadon, ja talvisateiden aikaan tulleet pakolaiset ovat alkuvaikeuksista huolimatta lopulta hyvä asia Sirpin kehityksen kannalta.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Todellisuus on tarua (ja Tarua) ihmeellisempi

Olen hahmotellut käsikirjoitusta siitä, mitä tapahtuu, kun rauhalliseen Sirpiin tulee ensin ryhmä haaksirikkoutuneita isosaarelaisia merirosvoja, ja sitten suuri joukko kaukaisesta Etelämaasta nälänhädan takia lähteneitä siirtolaisia.

Osasin kuvitella vaikeudet, joita tulee tapojen erilaisuudesta. Osasin kuvitella myös sen, että osa tulijoista syyllistyy rikoksiin.

Rikokset eivät tietenkään olleet ennenkään Sirpissä tuntemattomia. Vaikka sirpiläiset ovat melko rauhallista kansaa, joku heistäkin äityy joskus raiskaamaan tai tappelemaan. Sirpi on myös merikaupan keskus, ja vierasmaalaisten laivamiesten aiheuttamiin ongelmiin on totuttu. Mutta uusiin tulokkaisiin suhtaudutaan pelonsekaisesti, ja heidän tekemänsä rikokset koetaan uhkana koko yhteiskunnalle.

Osa sirpiläisistä siis vieroksuu maahanmuuttajia ja toivoo, ettei heitä olisi päästetty Sirpiin.

Siihen mielikuvitukseni kuitenkin pysähtyi. En osannut edes kuvitella, että Sirpissä koottaisiin mielenosoittajia, jotka lähtisivät osoittamaan mieltään muutamalle kymmenelle syyttömälle nuorelle. Mutta ihan totta, Kempeleellä aiottiin marssia pelottelemaan vieraassa maassa olevia alaikäisiä turvapaikanhakijoita.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Puolivalmista

Tarmo on nyt ryhtynyt lukemaan käsikirjoitusta läpi toiseen kertaan. Vieläkään emme ole siinä vaiheessa, että kiinnittäisimme erityistä huomiota kieleen, vaan tarkkailemme asioiden esittämistapaa ja juonen etenemistä. Tarmon vaikutelma oli, kun hän on lukenut noin neljäsosan, että liikaa selittelyä ei enää ole, kuvailua on nyt sopivasti, ja tapahtumat etenevät loogisesti. Mutta vaikeimmat kohdat ovat vasta tulossa, huh huh.

Minä olen niitä kirjailijoita, jotka ovat hyvin huonoja ottamaan vastaan ohjailua. Useimmiten torjun kritiikin toteamalla, että kriitikko on moukka. Tarmollekin oikein suutun joskus, ja puolustan omaa näkemystäni kiivaasti. Varsin usein (tai oikeastaan melkein aina) joudun kuitenkin sitten toteamaan, että Tarmo oli oikeassa. Ja korjaan tekstiä.

Mutta kielen hiominen on siis vasta edessä, joten teksti on vielä puolivalmista. Eikä siitä tietenkään koskaan tule ihan valmista, jossain vaiheessa sen hiominen vain pitää lopettaa.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Kuivaa huumoria?

Olen usein tavannut kirjojeni arvosteluissa huomautuksen, että teoksissani ei ole yhtään huumoria. Omasta mielestäni sitä on runsaasti, mutta huumorini ei ilmeisesti aukea läheskään kaikille. En toisaalta ihmettele sitä, en tapaa revitellä niillä asioilla, jotka ihmisiä herkimmin naurattavat. Muistaakseni en ole kirjoittanut edes kenenkään henkilöni ilmavaivoista, joka olisi takuuvarma tapa olla vitsikäs. Ripulin olen maininnut silloin, kun Enetta puolitoistavuotiaana löytölapsena tuotiin Maleen, Aken ja Dotarin hoiviin. Silloinkin menetin mahdollisuuden repiä asiasta huumoria, sillä ulosteen tarhrima likainen ja pelokas lapsi on vain liikuttava.

Huumorini on sen verran eleetöntä, että se menee monelta lukijalta ohi. Pitäisikö sitä selventää? Jos, niin miten? Selitetyt vitsit kun tapaavat latistua.

Pieni tyylinäyte:

Ainar tuli kirjastoon kiireisin askelin ja pysähtyi keskilattialle. Verraka oli järjestelemässä hyllyä, eikä kääntynyt katsomaan tulijaa.

- Hei, mies, Ainar sanoi. - Minulla on kiire. Etsi nopeasti minulle teos, jossa on kelvollinen selostus Metallin temppelin toiminnasta.

Vaikka Verraka pyrki käyttäytymään vaatimattomasti ja sopuisasti, kaikki puhuttelivat häntä yleensä kohteliaasti. Hän kääntyi yllättyneenä katsomaan Ainaria, mutta hymyili sitten.

- Hei itsellesi, mies, hän sanoi. - Ehkä minulle olisi terveellistä oppia hyväksymään, että minua komennellaan. Valitettavasti en ole vielä oppinut, ja vaikka olisin, en voisi toteuttaa käskyäsi. Kelvolliset selostukset Metallin temppelin toiminnasta ovat temppelin hallussa, eikä niitä jaeta ulkopuolisille.

- Verraka, olen pahoillani, Ainar sanoi. - Olen nähnyt sinut vain leirin johtajana ja Moirin seurassa neuvottelijana. En odottanut tapaavani sinua täällä, vaikka lukeneisuudestasi puhutaan. Muuten olisin kyllä tunnistanut takaapäinkin sotilaan ryhtisi ja leveät hartiasi.

- Voin palkita imartelusi yrittämällä vastata, jos haluat tietää jotain Metallin temppelistä, Verraka sanoi.

- Se säätelee käsittääkseni lainoillaan merkittävää osaa maailmankaupasta, Ainar totesi. - Olen kuitenkin kuullut, että Meeta asioi sen kanssa vain vähän. Onko Meetalla poikansa rakastetun kautta jotain sisäpiiritietoa sen epäluotettavuudesta?

- Tuohon osaisi parhaiten vastata se Meetan pojan rakastettu, Verraka sanoi. - Minulla ei ole sisäpiiritietoa.

Ja selityksiä:

Ainar erehtyy käyttäytymään äärimmäisen epäkohteliaasti puhutellessaan itseään merkittävämpää miestä sanomalla "hei, mies". Verraka ojentaa häntä heittämällä saman puhuttelun hänelle takaisin. Minua se olisi taatusti naurattanut, jos olisin ollut kuulemassa.

Ainarin yritys korjata erehdyksensä imartelevalla huomautuksella Verrakan ulkomuodosta on minusta hauska, ja Verrakan vastauksesta voi päätellä, että se naurattaa ainakin häntä.

Ainarin maininta Meetan pojan rakastetusta on huvittava, sillä hän tuntee varsin hyvin tuon henkilön nimellä Dotar. Verraka painottaa hänen loukkaavaksi tarkoitettua sananvalintaansa ivallisesti, käyttämällä samaa ilmaisua.

Loppupäätelmä:

Turha selittää. Huumori aukeaa jos on auetakseen, niille, joilla on sama mieltymys kuivaan huumoriin kuin minulla.

torstai 19. marraskuuta 2015

Sanoi hymyillen

Luettuaan tekeillä olevan kirjani ensimmäistä kertaa Tarmo huomautti, että siellä on häiritsevän usein repliikin jälkeen "hän sanoi hymyillen".

Niinpä, repliikkiin tulevat vain sanat. Jos ilmeet ja äänensävyt ovat oleellisia tulkinnan kannalta, ne pitäisi kertoa. Mutta kun tarkastelin tekstiä, huomasin itsekin, että maininta hymyillen sanomisesta toistuu liian usein.

Joskus tuollaisen selvennyksen voi poistaa tarpeettomana, hymyn voi päätellä kokonaistilanteesta tai sanojan persoonallisuudesta, jos se on jo tullut muualla esiin. Mutta ei aina. Kun miehille sukupuolisia palveluja myyvä Elle kysyy puolittain riitaa haastavasti Akelta ja Dotarilta, kaipaisivatko he vaihtelua miesparin keskinäisiin iloihin, Ake vastaa: "Meille riittävät ne keskinäiset ilot." Aken luonteen hyvin ymmärtänyt lukija toki tietää, että hän ei ole lainkaan pahastunut, vaan huvittunut, ja hän tuntee myötätuntoa ikävässä tilanteessa elävää Elleä kohtaan. Mutta kaikki lukijat eivät ole tarkkaavaisia. Poistin kyllä maininnan siitä, että Ake sanoi tuon hymyillen, mutta lisäsin repliikin eteen: "Ake ja Dotar vilkaisivat hymyillen toisiaan, ja Ake sanoi".

Hymiöiden tultua käyttöön niitä melkein joskus kaipaa kirjailijan työssäkin. Mutta vain melkein.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Yksityiskohdat

"Alkutalven auringon kirkas, mutta vain vaisusti lämmittävä valo tulvi avoimesta ovesta Kooran linnan julkisen puolen suureen saliin."

Kyllä, mutta tarkkaavainen lukija saattaa muistaa, että tuon salin ovet aukeavat pohjoiseen.

En korjannut tuota kohtaa. Aurinko valaisee sekä suoraan että epäsuorasti, ja aurinkoiselta pihalta sisätiloihin tulviva valo on auringon valoa. Ilmaisu ei ole virheellinen, vaikka se onkin epätarkka, koska se voisi merkitä myös sitä, että saliin paistaa aurinko.

En yleensä kuvaile asioita yksityiskohtaisesti. Kooran linnakin hahmottuu sinne tänne sijoitelluista maininnoista, ja kukin lukija kokoaa siitä oman mielikuvansa. On kuitenkin tärkeää, että yksityiskohdat eivät ole keskenään ristiriidassa. Siksi piirsin jo Vuorileijonan varjo -sarjan ensimmäistä osaa aloittaessani itselleni muistin tueksi muutamia karttoja ja pohjapiirroksia. Kaiken ei tietenkään tarvitse pysyä samanlaisena kuin se oli silloin. Hiekkapiha voidaan kivetä, jokin väliseinä voidaan purkaa, mutta massiivisen rakennelman sijainti ei noin vain muutu.

Yksityiskohdat saattavat tuntua merkityksettömiltä. Lukija ei yleensä kiinnitä niihin erityistä huomiota eikä suhtaudu niihin epäluuloisesti. Mutta yksikin virhe voi särkeä uskottavuusilluusion ja myös luottamuksen siihen, että tekijä on miettinyt kirjoittamaansa ja pyrkinyt tarjoamaan lukijalle parasta mitä hän pystyy tuottamaan.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Vain?

Kouluikäisenä en mielelläni lukenut luonnonkuvauksia enkä muutakaan kerrontaa, joka ei tuntunut kuljettavan tapahtumia eteenpäin. Huomatessani sellaisen jakson olevan alkamassa liu'uin sen yli. Toisaalta jokin yksityiskohta maisemassa, ympäristössä tai henkilöissä saattoi osuvasti kuvattuna olla hyvinkin vaikuttava.

Kirjoittajana kuvailen aika vähän, ja joskus tuntuu, että liian vähän. Minulla on usein vahva mielikuva sekä ympäristöstä että henkilöiden ulkoisesta olemuksesta, mutta lukijallehan se välittyy vain jos sen siirtää tekstiin.

Miten perusteellisesti on selostettava? "Koko päivän oli satanut. Tuuli tuli pohjoisesta, ja Sirpin saaren pohjoisrannalla sijaitseva Matalan kylä oli suojaton sitä vastaan." Välittyykö siitä mielikuva harmaudesta ja kulkijoiden hienoisesta viluisuudesta? Oletin niin tapahtuvan, joten en kertonut sitä.

Kuvaukset ympäristöstä ja ihmisistä auttavat eläytymistä ja luovat tunnelmaa. Toki ne joskus ovat tärkeitä juonenkin kannalta, ja silloin ne kannattaa mainita jo ennen kuin niitä käytetään siihen tarkoitukseen. Jos hiekkakivipaasien välistä kulkevasta kapeasta polusta kerrotaan ensimmäisen kerran vasta silloin, kun sitä tarvitaan pakotienä, se tuntuu ilmaantuvan "kuin ihmeen kaupalla", ja uskottavuus kärsii.

Lisäilen siis nyt tekstiin kuvauksia, toisinaan juonen kannalta tarpeellisia, mutta useimmiten vain tunnelmaa luovia. Vain? Eivät tunnelmat ole "vain", ne kantavat tekstin kokonaisuutta.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Hiukan narratologiaa

Olen nyt karsinut käsikirjoituksesta kaiken sen selittelyn, joka tarkemmin harkittuna tuntui tarpeettomalta. Silti olen melko varma, että kun Tarmo taas lukee tekstin, hän löytää sitä lisää. Selitykset eivät tosin yleensä ole "minun", jos ajatellaan kirjailijan esiintyvän kirjassaan kertojan roolissa, vaan ne esitetään kirjan henkilöiden puheina ja ajatuksina. Mutta käyttääkseni narratologista käsitettä siinä mielessä kuin Seymour Chatman teoksessaan Story and Discourse (1978), olen luonut teokseen sisäistekijän, jonka voi pelkistää teoksen arvoiksi, asenteiksi ja maailmankuvaksi.

Kun opiskelin kirjallisuustiedettä, narratologiset teoriat tuntuivat sekä kiehtovilta että ärsyttäviltä. Olin jo kirjoittanut paljon, ja usein koin oivalluksia, että juuri noin se menee, noin olen tehnyt, vaikka en olekaan tekemääni nimennyt enkä eritellyt. Seymour Chatmanin teoria oli minusta paras. Mutta yhtä usein ärsyynnyin ja tuntui, että teoreetikko oli etääntynyt kauas kirjoittamisen käytännöstä.

Kirjailijan ei tarvitse tuntea teoriaa osatakseen kirjoittaa. Teorian tunteminen ei ole myöskään haitallista, ellei siihen ala uskoa liikaa. Sen avulla on mukava tulkita, mitä tuli tehtyä, mutta sitä ei ainakaan kritiikittömästi kannata ottaa ohjeeksi uuden luomiseen.

torstai 29. lokakuuta 2015

Jos kirjoittaisin filosofiateosta

Olen käynyt läpi kirjoittamaani, ja karsinut tekstistä selityksiä, jotka ovat turhan yksinkertaistavia tai toistavat tarpeettomasti sellaista, joka on jo sanottu. Toiston tarpeettomuutta on tietenkin vaikea määritellä, mutta joissakin asioissa yksi maininta voi olla liian vähän, ja kolmesti toistaminen on yleensä liikaa.

Jos tarkoitukseni olisi kirjoittaa filosofiateosta eikä fiktiivistä tarinaa, johon ujutan filosofiaa, keskittyisin osoittamaan, miten vaarallista on uskoa dualismiin. Dualistinen käsitys olevaisen jakautumisesta toisistaan erilliseen ja toisilleen vastakkaiseen aineeseen ja henkeen kai ymmärretään nykyisin aika yleisesti vääräksi. Toinen dualismin muoto kuitenkin kukoistaa ja siihen törmää jatkuvasti ihmisten keskusteluissa ja kannanotoissa. Sen mukaan on olemassa hyvä ja paha, jotka ovat ainakin lähes tasavahvoja voimia, ja taistelevat keskenään. Ja kaikkein kammottavinta on kuvitelma, että osa ihmisistä on pahan palveluksessa.

Dualistinen ajattelu haittaa muissakin asioissa. Se johdattelee tarkastelemaan sukupuolten eroja yhteisen monimuotoisen ihmisyyden sivuuttaen, ja seksuaaliset suuntautumiset nähdään toistensa vastakohtina eikä samankaltaisina tapoina toteuttaa sukupuolisuuttamme ja siihen liittyvää kaipuuta rakastaa ja olla rakastettu. Vaarallisinta dualismi kuitenkin on silloin, kun sen avulla luodaan viholliskuvia pahaa tahtovista ihmisistä, jotka ovat uhka meille hyville. Heitähän meidän ei pidä edes yrittää ymmärtää, rakastamisesta ja anteeksiannosta puhumattakaan.

Kirjoissani pyrin purkamaan hyvän ja pahan dualismia muun muassa niin, että pahaa tehneiden tekoihin löytyy selitys. Osa toki jää lukijan pääteltäväksi, mutta Ainarin fasismin kaltaisia asenteita kapralaisia kohtaan ja siihen liittyviä tekoja heidän tuhoamisekseen annan noista teoista kärsimään joutuneen Toren selittää, kun Ainaria uhkaa maasta karkottaminen. Hän sanoo tuomarille:

"Ehkä olet liian ankara Ainaria kohtaan. Hän on jo lapsena oppinut ennakkoluulot ja asenteet, ja ne voivat pitää ihmistä vallassaan hyvin sitkeästi. Kun olin hänen isänsä taloudessa orjana, minäkin kuulin jatkuvasti puheita siitä, miten kapralaiset olivat ala-arvoisia ihmisiä, ja meidän tekemiämme julmuuksia kuvailtiin yksityiskohtaisesti. Osa noista tarinoista oli tottakin, jätettiin vain kertomatta, mitä he olivat tehneet meille. Me kapralaiset orjat aloimme melkein itsekin uskoa huonommuuteemme. Ainarin tarkoitus oli hyvä. Hän ajattelee vilpittömästi, että Sirpi ja koko maailmakin olisi onnellisempi, jos meitä ei olisi."

Ainar reagoi lieventämällä hiukan suhtautumistaan ja sanoo: "Teissäkin on tietenkin yksilöitä, jotka ovat muita parempia. En ole koskaan pitänyt sinua täysin kelvottomana, Tore."

Tore vastaa: "Kaikissa ihmisissä on hyviä ja huonoja puolia, ja vaikeissa olosuhteissa elävillä korostuvat toisenlaiset ominaisuudet kuin hyväosaisilla. Sinulla on ylpeä kuvitelma omasta ylemmyydestäsi, mutta se on monilla muillakin. Minun mielestäni sinun voisi antaa jäädä Sirpiin, kunhan sinun ei annettaisi vaikuttaa hallitsijan tekemiin päätöksiin."

Ehkä kirjoitan Ainarille vielä mahdollisuuden mielenmuutokseen, mutta aikaisintaan seuraavassa kirjassa. Kukaan ei ole niin toivoton tapaus, ettei hän voisi oppia laajentamaan ihmisyyttään rakastavampaan ja suvaitsevampaan suuntaan, ja sitä mahdollisuutta pitää aina tarjota.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Rautalankamalli 6: politiikka

Minun mielestäni niitä asioita, joista yritän kirjoihini vääntää rautalankamallia, on viisi. Kaksi niistä koskee etiikkaa, eli meidän on tehtävä muiden hyväksi niin paljon kuin suinkin pystymme, ja pyrittävä antamaan anteeksi toisten puutteet ja virheet. Lisäksi yritän purkaa yksioikoisia käsityksiä sukupuolieroista ja seksuaalisuudesta, ja tavoitteeni on tuoda esiin erilaisten uskonnollisten käsitysten takaa löytyvää pyrkimystä etsiä vastauksia ihmisen ikiaikaisiin kysymyksiin.

Sanoin Tarmolle, että siinä ne rautalankamallit ovat. Tarmo sanoi, että puuttuu yksi, politiikka.

Totta, Vuorileijonan varjo -sarjassa politiikka on hyvin keskeistä. Olin ajatellut, että eettisesti oikea politiikka on sama asia kuin eettisesti oikea on yksilön kohdalla. Ehkä ne kuitenkin ovat eri asia. Politiikassa painottuu vallankäyttö ja vastuu ratkaisuista, joissa eri ryhmien oikeuksia yritetään sovittaa yhteen. Joskus on väistämätöntä kaventaa jonkun etuja, ja silloin voidaan joutua käyttämään pakkoakin.

Sirpi on eräänlainen ihanneyhteiskunta. Hallitsija tosin on yksinvaltias, mutta hänet on valittu kansanäänestyksellä. Seurauksena on hyvää politiikkaa tietysti vain siinä tapauksessa, että valituksi on tullut järkevä ja vastuuntuntoinen henkilö. Moiri on sitä.

Demokratia olisi Sirpissä mahdottomuus, sillä se edellyttää kunnolla toimiakseen melko monimutkaista hallintokoneistoa, jolla varmistetaan muun muassa vähemmistöjen oikeudet ja estetään äänestäjien manipulointi vaikkapa rahan voimin tai virheellistä tietoa levittämällä. Suora kansanvaltahan tuottaa kammottavia tuloksia, kansankokous on helppo yllyttää jopa lynkkauksiin, ja joukkoihin vaikuttaa ennakkoluuloja vahvistava kiihottaja usein tehokkaammin kuin järjen ääni.

Sirpissä hallitsijan tehtävänä on huolehtia siitä, että kaikki kansalaiset voivat elää turvallisesti ja jokaisella on perustoimeentulo. Ihmisten tuloerot pyritään pitämään pieninä keräämällä rikkaammilta veroja ja antamalla avustuksia köyhille. Rikkaimmat sirpiläiset, jotka yleensä ovat merikauppiaita, valittavat usein joutuvansa maksamaan liikaa veroja. Moirin mielestä se ei voi olla totta, koska he rikastuvat rikastumistaan.

Ake on ollut klaanipäällikkönä Kratossa, jossa suurin osa kansalaisista oli vähävaraisia, ja pieni osa ylettömän rikkaita. Rikkaat vastustivat Aken yritystä koota heiltä veroja kansan aseman parantamiseksi. Sellaisissa oloissa tulee nopeasti selväksi, että valta on niillä, joilla on rahaa. He voivat palkata väkeä levittämään propagandaa ja mellakoimaan. Kiihottajat saavat mukaan tavallista kansaa, ja Ake joutuu lähettämään sotilaat järjestystä valvomaan, mikä aiheuttaa kansassa epäluuloja häntä kohtaan.

Rahan vallan huipentuma on Metallin jumalan temppeli, joka on kerännyt suunnattomia rikkauksia, ja säätelee myöntämillään lainoilla maailmanpolitiikkaa. Sillä on suurempi merkitys kuin eri maiden sotavoimilla, sillä se pystyy antamaan haluamilleen tahoille mahdollisuuden hankkia tehokkaan aseistuksen ja palkata sotilaita.

Tuloerojen lisäksi ihmisiä voidaan eriarvoistaa muillakin perusteilla. Kareta purkaa Vuorimaan kuninkaaksi tultuaan järjestelmän, jossa maahan valloittajana tullut ryhmä pitää maan alkuperäisasukkaita alempiarvoisina ja riistää heitä.

Mutta se rautalankamalli politiikasta on siis, että ihmisiä pitää kohdella tasa-arvoisina, ja kaikilla pitää olla oikeus perustoimeentuloon. Vai sanoisinko sen vielä selvemmin? Minkään ryhmän ei pidä antaa kohota etuoikeutettuun asemaan, ja rikkaiden ahneus on pidettävä kurissa.

Sama politiikka pätee myös kansainvälisiin asioihin. Velvollisuutemme kohdella ihmisiä hyvin ja auttaa heitä ei rajoitu oman maan kansalaisiin.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Rautalankamalli 4: seksuaalisuus

Seksuaalisuuteen liittyy paljon tunteenomaisia käsityksiä, mutta oikeastaan kysymys on vain biologisesti säätäytyvästä tarpeesta, joka ajaa etsimään tarpeelle tyydytystä. Ei sen enemmästä, mutta ei myöskään sen vähemmästä. Seksuaalinen tarve on sinänsä neutraali asia, ei hyvä eikä paha. Ongelmia luulisi tulevan vain silloin, jos tarvetta ei voi tyydyttää, tai jos tyydytystä hakeva niin tehdessään vahingoittaa itseään tai muita.

Mutta niin kuin hyvin tiedämme, seksuaalisuuteen liittyy suuria toiveita ja pelkoja, ahdistusta ja syyllisyydentunnetta. Ja ahdistusta voi herättää myös muiden ihmisten seksuaalisuus, niissäkin, joille siitä ei ole mitään uhkaa tai haittaa. Koska seksuaalisuus on vahva voima, myös yhteiskunnat pyrkivät kontrolloimaan sitä. Joskus se on järkevää. Kun ehkäisymenetelmät olivat puutteellisia, abortit hengenvaarallisia ja yksinäisten äitien mahdollisuudet huolehtia lapsista huonot, tarvittiin toisenlaista moraalia kuin nykyisissä oloissa. Mutta seksuaalisuutta kontrolloidaan myös täysin epärealistisista syistä, joista selkein esimerkki on kai monissa yhteiskunnissa edelleen vallitseva tuomitseva suhtautuminen homoseksuaalisuuteen.

Seksuaalisuuden merkitys vaihtelee eri yksilöillä ja samallakin yksilöllä eri elämänvaiheissa. Sekin on täysin mahdollista, että ihmisellä ei ole täydessä aikuisuudessaankaan seksuaalista halukkuutta lainkaan. Vuorileijonan varjossa sellaisia henkilöitä on kaksi: Okam, joka on kastroitu niin nuorena, että hänelle ei ole kehittynyt varsinaisia seksuaalisia haluja, ja Malee, joka on traumaattisten kokemusten takia kehittänyt pysyvän vastenmielisuuden seksuaalisuutta kohtaan. Silti kumpikin heistä rakastaa ja saa vastarakkautta. Okam suostuu rakkaansa takia myös seksuaalisuhteeseen, vaikka ei saa siitä itse nautintoa. Maleekin arvelee, että olisi varmaan yrittänyt tehdä niin, jos Ake olisi halunnut.

Malee ja Okam ovat tyytyväisiä tilanteeseensa. Kirralla on traumaattisia seksuaalikokemuksia ja hänen tilanteensa on siis hiukan sama kuin Maleen, mutta hän etsii siihen muutosta ja oppii saamaan seksuaalisuhteesta tyydytystä. Kirran elämässä se ei kuitenkaan ole kovin tärkeä asia, vaan hänelle on tärkeintä oppia tuntemaan luottamusta ja uskaltautua rakastamaan.

Vieroksun seksuaalisuuden ylikorostamista. Se EI ole ratkaisu kaikkiin ongelmiin, eikä se ole kaikille valtavan tärkeä asia. Mutta seksuaalinen halu voi myös olla niin voimakas, että sillä on ihmiselle suuri merkitys sekä hyvässä että pahassa. Verrakan voimakas seksuaalinen halu tuntuu hänen mielestään usein taakalta, koska nautinnon etsiminen saa hänet toimimaan muista piittaamattomasti.

Seksuaalisuus ei välttämättä liity rakkauteen, vaan se sijoittuu raja-alueelle rakkauden ja väkivallan väliin. Niin kuin useiden eläinlajien uroksilla myös miehillä on luontainen valmius pyrkiä toteuttamaan seksuaalisuuttaan kohteen vastusteluista huolimatta. Vastavoimana toimii kuitenkin yleensä kyky myötätuntoon, ja rakkauteen liittyneenä seksuaalisuuteen tulee mukaan pyrkimys tuottaa kumppanille nautintoa.

Kahden aikuisen ihmisen parisuhteen tärkein kantava voima on keskinäinen rakkaus. Siihen liittyy usein, mutta ei välttämättä, seksuaalisuhde. Rakkaussuhde edellyttää usein, mutta ei aina, keskinäistä seksuaalista uskollisuutta. Rakkaussuhde yhden kanssa ei myöskään välttämättä sulje pois mahdollisuutta toiseen rakkaussuhteeseen. Monenlaiset yhdistelmät ovat mahdollisia. Ake ja Malee rakastavat toisiaan, mutta heillä ei ole sukupuolisuhdetta. Ake ja Dotar rakastavat toisiaan ja heillä on sukupuolisuhde. Kumpikaan noista suhteista ei kuitenkaan mitätöisi toista, vaikka Akella olisi vuodekumppanuus molempien kanssa.

Dotar ja Ake! He ovat Vuorileijonan varjon miespari, joka on herättänyt lukijoissa monenlaisia tunteita, myös ärtymystä. Heitä tarkkailevat myös kirjasarjan muut henkilöt, joilla on miesten välisistä suhteista vaihtelevia käsityksiä. Vuorimaassa miespariin oletetaan kuuluvan kaksi eriarvoista, palvelua vastaanottava rakastaja ja palveleva rakastettu. Ihmisiä kiinnostaa kovasti, kumpi heistä on kumpi. Ake on ollut klaanipäällikkö, joten hänelle ei oikein sopisi toisen palveleminen. Dotar on kuitenkin ulkonäöltään sotilaallinen ja käytökseltään hyvin itsevarma, eikä hänkään tunnu sopivalta palvelemaan.

Ake ja Dotar pohtivat joskus keskenään, miten nuo roolit sopisivat heihin. Ake sanoo: "Olen ihan mielelläni kumpi tahansa, kunhan sinä olet se toinen."

Kun Verrakalta kysytään, miten hänen mielestään Aken ja Dotarin roolit jakautuvat, hän sanoo: "Toisiaan rakastavat ihmiset tapaavat tehdä noita asioita keskenään sellaisilla tavoilla, jotka heitä molempia sillä hetkellä miellyttävät."

Se ei tietenkään koske vain samaa sukupuolta olevia pareja, vaan kaikkia.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Rautalankamalli 3: sukupuoli

Ihmisen biologinen sukupuoli on useimmiten helposti määriteltävissä. Siinäkään suhteessa jako kahteen ei kuitenkaan aina toimi, vaan ihmisellä voi olla molempien sukupuolien elimiä. Silloin tilanne yleensä pyritään "korjaamaan" arvioimalla, mikä on henkilön "oikea" sukupuoli, ja poistetaan "väärän" sukupuolen tunnukset. Virhearvioita tapahtuu, ja joskus "korjaus" kumpaankin suuntaan voi olla virhe. Ihminen ei välttämättä ole mies tai nainen edes lisääntymiselimiltään, vaan hän voi olla molempia niin vahvasti, että "korjaus" mieheksi tai naiseksi poistaa jotain oleellista hänestä.

Kirjoissani ei ole ollut yhtään interseksuaalista henkilöä. Nyt harmittaa, että niin on päässyt käymään. Aihe on sinänsä kiehtova ja käsittelemisen arvoinen, mutta sellainen henkilö vain ei ole sattunut sopimaan mihinkään kokonaisuuteen. Kastraatteja sentään on yksi, Okam, ja hän oli kivesten poiston aikaan niin nuori, että hän omien sanojensa mukaan on "säästynyt haluilta, jotka miehiä heittelevät". Luonteestaan hän kuitenkin toteaa: "Minulla taisi olla ylpeyttä ja itsepäisyyttä muuallakin kuin kiveksissä."

Biologinen sukupuoli vaikuttaa hormonituotantoon, joka säätelee monia asioita. Mieshormoneja on kuitenkin naisillakin jonkin verran, ja miehillä naishormoneja. Laajoja joukkoja tutkimalla löytyy selkeitä keskimääräisiä eroja miesten ja naisten välillä, mutta yksilön "miehekkyys" ja "naisellisuus" saattaa poiketa keskimääräisestä paljonkin.

Miehekkäinä pidettyjä ominaisuuksia ei siis ole vain miehillä, vaikka ne ovatkin miehillä keskimäärin tavallisempia kuin naisilla. Esimerkiksi Lis on monissa suhteissa hyvin naisellinen ja kiinnostunut lasten- ja kodinhoidosta, mutta hän pystyy tarvittaessa taistelemaan, ja Verraka kuvaa häntä taistelijana: "Vaikka hänellä oli puutteita voimassa ja kestävyydessä, hänellä oli hyvä tilannetaju ja tarkat iskut. Hän tarjosi aivan kelvollisen vastuksen miehille."

Verraka on ulkoisesti perimiehinen, mutta hänellä on vahva hoivaamisvietti. Se tulee selkeästi esiin, kun hänen vaimonsa kuolee synnytettyään lapsen, ja Verraka jää vastuuseen pienokaisesta. Hän kokee, että aikaisemmin hänen äidilliset ominaisuutensa olivat piilossa, koska niitä ei tarvittu.

Joillakin ihmisillä miehinen ja naisellinen puoli ovat lähes tasavahvoja. Ihmisellä voivat myös painottua ominaisuudet, jotka ovat ristiriidassa hänen biologisen sukupuolensa kanssa. Verraka kokee oikeastaan olevansa sellainen, ja Susimaassa kylänjohtajana toimiva Akka on biologisesta naissukupuolestaan huolimatta oman tulkintansa mukaan oikeastaan mies. Sukupuolen korjaamiseen ei heidän kulttuurissaan ollut keinoja, mutta kumpikaan ei tunne tarvettakaan siihen, sillä kulttuurit antavat heille riittävästi väljyyttä toteuttaa itseään.

Kummallista kyllä tuntuu aiheelliselta myös painottaa, että miehellä pitää niin halutessaan olla oikeus olla perimiehinen, ja naisella perinaisellinen. Varsinkin naisia yritetään turhan usein houkutella ja patistella miehistymään, tavoittelemaan miehelle tyypillisiä tavoitteita. Ja sitä väitetään tasa-arvoksi!

perjantai 9. lokakuuta 2015

Rautalankamalli 2

Olen nyt yrittänyt tutkia, mitä oikeastaan ovat ne periaatteet, joita olen kirjoittaessani taas kerran pyrkinyt tuomaan rautalankamalleina esiin. Jos rautalankamalli 1 on velvollisuus "rakastaa lähimmäisiään" eli toimia heitä hyödyttääkseen tai ainakin välttää tekemästä heille pahaa, rautalankamalli 2 taitaa olla anteeksianto, joka kuuluu kaikille ja kaikesta.

Ja tässä menevätkin jo rautalangat solmuun, sillä anteeksiantaminen on tietenkin lähimmäisen rakastamista. Mutta oikea rakkaus ei ole toisen ihmisen huonojen taipumusten tukemista, vaan jos häntä on mahdollista auttaa huomaamaan ne ja korjaamaan virheitään, se pitää tehdä.

Anteeksianto on eri asia kuin vastuusta vapauttaminen, ja yhteiskunnassa on välttämätöntä myös antaa rangaistuksia. Sirpin hallitsija Moiri selittää asian näin:

Rikoksen tekijän tuomitsemisella on kaksi tarkoitusta. Toinen on estää tekijää uusimasta tekoaan. Toinen on teon paheksuttavuuden osoittaminen, että muut eivät syyllistyisi siihen.

Kostoperiaatetta Sirpin laissa ei ole. Ei muuten ole Suomen laissakaan, vaikka monet ihmiset tuntuvat niin olettavan tai ainakin toivovan.

Kaikille kaikesta kuuluva anteeksianto liittyy käsitykseen, että pahoja ihmisiä ei oikeastaan ole. Emme ole itse valinneet sitä, mitä olemme, vaan osa puutteistamme on synnynnäisiä ja osa ympäristön vaikutusta. Minun mielestäni edes niin sanottua vapaata tahtoa ei ole, vaikka meidät onkin tarkoitettu toimimaan niin kuin tahtomme olisi vapaa, eli tekemään päätöksiä ja ottamaan vastuuta.

Voimme siis ottaa anteeksiannon vastaan omakohtaisesti eli hyväksyä itsemme puutteinemme, ja meidän pitäisi yrittää ulottaa tuo anteeksianto muihinkin eli hyväksyä heidät sellaisina kuin he ovat. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei pidä yrittää parantaa omaa käytöstään, ja mahdollisuuksien mukaan ohjata muitakin parempaan suuntaan.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Motiiveista ja rautalankamalli 1

Kirjailijalla on monta syytä kirjoittaa julkaistavaksi. Minäkin olen tehnyt sitä saadakseni rahaa itseni ja perheeni käytettäväksi. En ole varma, kaipasinko jonkinlaista mainettakin muuta kuin vain tuon edellisen tavoitteen tukemiseksi, mutta ainakaan kovin kiihkeästi en sitä kaivannut enää siinä vaiheessa, jolloin ensimmäiset kirjani julkaistiin.

Rahan takia kirjoittaessanikaan en kuitenkaan koskaan suostunut kirjoittamaan eettisen vakaumukseni vastaisesti, ja kirjojen kaupallista menestystä saattoi haitatakin, että pyrin myös silkan viihteen mukana tarjoilemaan näkemyksiäni.

Nyt kun minun ei enää tarvitse ajatella kaupallisia realiteetteja, kirjoitan niin kuin olisin halunnut aina kirjoittaa. Tarina henkilöineen, kerronta ja kaikki muu ovat kantoalustaa muutamalle keskeiselle eettiselle periaatteelle, jotka yritän saada lukijan oivaltamaan ja omaksumaan.

Teoksesta tulisi tyylikkäin, jos nuo periaatteet voisi jättää pieninä vihjeinä lukijan löydettäväksi. Mutta silloin niiden löytymisestä pääsisivät iloitsemaan lähinnä sellaiset, jotka olivat jo valmiiksi virittyneitä ajattelemaan samoin. Yritän herätellä muitakin, ja silloin asioita joutuu selventämään. Se on sitä mallin vääntämistä rautalangasta. Tarmo kritisoi sitä, ja yritän karsia liikaa selittelyä, mutta kokonaan en siitä suostu luopumaan.

Noita rautalankamalleja ei ole kovin monta. En osaa asettaa niitä keskinäiseen tärkeysjärjestykseen, mutta eniten painottamani eli rautalankamalli 1 lienee se, mitä kristinusko nimittää velvollisuudeksi rakastaa lähimmäisiään. Ja huomio, lähimmäisiä ovat myös vastenmieliset ja meille pahaa tekevät ihmiset, eikä rakastaminen tarkoita tunnetta, vaan pyrkimystä toimia heidän hyväkseen. Platon kuvaa samaa Kriton-dialogissa, jossa Sokrates muotoilee asian niin, että ihminen ei saa tehdä toiselle vääryyttä, ei edes vastata vääryyteen vääryydellä, eikä puolustautua vääryyttä vastaan tekemällä pahaa.

Kun asia on selvästi sanottu monelta viisaalta taholta, sen kai pitäisi olla kaikille selvä selittelemättäkin. Mutta kun ei ole. Platon toteaa, että "aniharva on tai tulee koskaan olemaan tätä mieltä". Ja niin kuin hyvin tiedämme, monet itseään kristillisesti ajattelevina pitävät ovat valmiita tekemään pahaa sellaisille, joita he pitävät pahoina.

Rautalankamalleja siis tarvitaan, ja kirjallisuudessa niitä voi luoda houkuttelemalla lukijan eläytymään tapahtumiin ja pohtimaan niiden syitä ja seurauksia. Ja toinen mahdollisuus on tietenkin se Platonin käyttämä, pannaan henkilöt keskustelemaan aiheesta.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Laivan lähtö

Käsikirjoitus on jo pitkään tuntunut sillä tavalla valmiilta, että siihen ei enää tule kokonaisuuden kannalta merkittäviä muutoksia. Päätösluvun kirjoitin kuitenkin vasta nyt.

Päätösluvun pitää koota kirjan keskeinen anti. Sen voi tehdä vähäeleisesti, mutta sen synnyttämän tunnelman ja ajatusten pitäisi edustaa koko kirjaa. Siksi se on vaativa luku, ja sen voi kunnolla muotoilla vasta sitten, kun muu kokonaisuus on jo käyty moneen kertaan läpi.

Viimeinen lause on vielä päätöslukuakin haastavampi, ja se on edelleen kirjoittamatta. Mielessäni on koko ajan ollut, että koska kirja päättyy laivan lähtöön Isosaarelle, tuo viimeinen lause olisi Homeroksen mukaelma. Odysseiassahan laivan lähtö selostetaan niin, että airot laskeutuvat veteen tai purjeet pullistuvat, ja sitten on "riemuisa kohina", jonka laiva synnyttää aaltoja halkoessaan. Kliseitä, joo, mutta teen niistä oman sovellukseni.

Mannisen Odysseia-suomennoksessa "riemuisa kohina" viehätti minua niin paljon, että tulin uteliaaksi ja tarkistin, miten se sanotaan alkukielisessä tekstissä. Runottomasti käännettynä siellä lukee vain "kova ääni". Manninen innostuu joskus olemaan kuin runonlaulajat ja ottaa vapauksia suomentaa vaikuttavammin kuin alkuteksti antaisi aihetta.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Liikaa rautalankaa

En ole koskaan ollut kovin hyvä vastaanottamaan ehdotuksia siitä, miten kirjoittamaani tekstiä pitäisi muuttaa. Minun mielestäni kirjailijan ei pidäkään olla sitä. Vaikka muutoksia ehdottaisi kirjallisuutta laajasti ymmärtävä henkilö tai peräti toinen kirjailija, hän pystyy oikeastaan osoittamaan vain kohdat, jotka eivät hänen mielestään toimi tarkoituksenmukaisella tavalla. Ei hän tiedä, mitä tavoittelen, eikä hän tunne minun tapaani ilmaista asioita. Siksi reagoinkin korjausehdotuksiin yleensä vain pohtimalla, miten voisin kirjoittaa kyseiset kohdat niin että ne paremmin tavoittaisivat lukijan. Aina en tosin tee sitäkään. On ihmisiä, joille minun ajatusmaailmani ja/tai ilmaisutapani on niin vieras, että tekstiä ei kannata edes yrittää muokata heidän mieleisekseen.

Kun teen yhteistyötä Tarmon kanssa, suhtaudun korjausehdotuksiin toisin. Meillä on samankaltainen arvomaailma, ja Tarmo tuntee minun kirjoitustyylini. Mutta koska luotan Tarmon arvioihin, olen äärimmäisen herkkä pahoittamaan mieleni niistä. Se tuli taas esiin, kun Tarmo äsken luki uusimman käsikirjoitukseni ensimmäistä kertaa. Olemme koko kirjoittamisvaiheen ajan keskustelleet sen sisällöstä, joten hän tiesi jo ennen sen lukemista, mitä olen kirjoittanut, mutta ei sitä, miten olen sen kirjoittanut.

Ensimmäisenä palautteenaan Tarmo totesi, että tapahtumien aikataulussa on virheitä. Huomasin niin olevan, ja siirsin oikeisiin kohtiin asiat, jotka olivat lukujen paikkoja vaihdettaessa joutuneet väärään järjestykseen. Mutta sitten Tarmo kiinnitti huomiota siihen, että selitän liikaa, lukija ymmärtäisi vähemmälläkin. Olin jyrkästi eri mieltä. Kysyin Tarmolta, miten paljon hän uskoo löytyvän yhtä älykkäitä ja humaaneja lukijoita kuin hän itse on.

Olen seurannut keskusteluja, joita käydään minulle itselleni tärkeistä, merkittävistä klassikkokirjoista. Sitä väärinymmärrysten määrää voi vain ihmetellä. Ja nuo kirjailijat ovat sentään olleet huippuyksilöitä, osanneet ilmaista asiat todella hyvin. Miten minä voisin kuvitella, että minun lukijani ymmärtäisivät minua paremmin. Ei ole ollenkaan liioiteltua vääntää mallia rautalangasta.

Tarmo ja minä pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen. Kevennän keskustelujen pohdintoja etiikasta, ja varmistan, että en tarpeettomasti toista jo esiin tuotuja näkökohtia. Lisäksi Tarmo ehdotti, että lisäisin ihmisten ja ympäristön kuvailua, joilla katkaisisin keskusteluja. Ja kunhan olen sen tehnyt, katsomme Tarmon kanssa yhdessä luku luvulta, onko liian selittelyn maku saatu häipymään.

torstai 24. syyskuuta 2015

Sivuhenkilöt ja sivujuonet

Tosielämässä on paljon satunnaisia kohtaamisia, jotka jäävät irrallisiksi. Kirjallisuuden ei kannata tässä(kään) suhteessa jäljitellä tosielämää. Toki on kirjoja ja jopa kirjallisia suuntauksia, joissa sattumanvaraisuuden painottaminen on tarkoituksellista. Mutta noin yleisesti ottaen, ja varsinkin ilman painavia perusteita, se ei ole kovin suositeltavaa.

Olen nyt käynyt läpi tämänhetkisen käsikirjoitukseni sivuhenkilöitä ja heihin liittyviä sivujuonia. He ovat henkilöitä, jotka mainitaan silloin tällöin, ja noista maininnoista koostuu kyseistä henkilöä koskeva pieni tarina.

Kuka hyvänsä muutamaan kertaan nimeltä mainittu henkilö ei ole tuossa mielessä sivuhenkilö. Esimerkiksi Kooran linnan vartiopäällikkö Sisa ei ole sitä, vaikka hänellä on joitakin repliikkejäkin ja tekoja, joista hänen henkilökuvansa hahmottuu. Sisa on yksilöitynä ja yksilöllisiä piirteitä omaavanakin taustahahmo, koska häneen liittyvistä maininnoista ei koostu itsenäistä pikku tarinaa.

Tarkoittamani sivuhenkilöt ovat sellaisia kuin keittiössä työskentelevä Lili. Hänet esitellään aluksi iloisena ja ajattelemattomana tyttösenä, ja hän kehittyy vähitellen rohkeaksi nuoreksi naiseksi.

Sivuhenkilöt ja sivujuonet eivät saisi olla koristeita, vaan niiden pitäisi liittyä tavalla tai toisella kirjan aihepiiriin ja tukea ja selventää sitä.

Sivuhenkilöt on mainittava riittävän usein, heitä koskevien mainintojen on oltava loogisia, ja ennen kaikkea, aloitettua pikku tarinaa ei pidä jättää kesken.

Varmistelen siis nyt, että ei jää juonenpätkiä, joissa jotain pohjustetaan, mutta jätetään sitten kertomatta, mitä tapahtui.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Mitä kirjoitin ja mitä tarkoitin

Oman tekstin työstämisen suurin ongelma on, että tietää, mitä on sillä tarkoittanut. Sitä lukiessa se siis tuntuu merkitsevän juuri sitä, mitä sen minun mielestäni pitää merkitä. Mutta lukija saattaa ymmärtää sen aivan toisin. Siksi olisi hyödyllistä, jos voisi antaa tekstinsä vaikkapa kustannustoimittajan väärinymmärrettäväksi.

En koe hyötyneeni kustannustoimittajista kovin paljon. Arvostin heidän työssään lähinnä sitä, että he yrittivät päivittää tekstin viimeisimpien oikeakielisyysohjeiden mukaiseksi. Toisinaan oli kuitenkin herättävää huomata heidän korjausehdotuksistaan, mitä he olivat luulleet minun tarkoittavan. Silloin en tietenkään korjannut tekstiä ehdotetulla tavalla, vaan yritin kirjoittaa niin, että tarkoitukseni tulisi paremmin ymmärrettäväksi.

Toisaalta on turha kuvitella, että osaisi sanoa asiat tavalla, jonka kaikki ymmärtävät. Väärinkäsitysten ja silkan vääristelynkin mahdollisuudet ovat loputtomat, ja jo Platon totesi, että teksti ei voi puolustaa itseään, vaan joutuu alistumaan väärin ymmärretyksi.

Ihan oikeassa Platon ei sentään tuossa asiassa ollut. Teksti voi puolustautua olemalla olemassa. Niin paljon kuin Platoniakin on ymmärretty väärin, hänen tekstiään voi edelleen lukea ja yrittää sen perusteella arvioida itse, mitä hän tarkoitti.

torstai 17. syyskuuta 2015

Työ vai huvi

Milloin kirjailija työskentelee? Työaikaa on tietenkin se, jolloin kirjoittaa, tai lukee kirjoittamaansa ja tekee siihen korjauksia. Mutta suuri osa kirjailijan työstä tapahtuu pelkästään ajattelemalla, kehittelemällä sisältöä mielikuvatasolla. Ja sitten on vielä alitajunnan toiminta, josta ei ole edes tietoinen, mutta jonka tulokset ilmaantuvat käytettäviksi.

Ajatteleminen onnistuu kuitenkin myös muiden töiden ohella, ja alitajunta toimii omia aikojaan. Kirjailija voi siis tehdä kirjailijan työtä myös tiskatessaan tai käydessään kaupassa. Kun vielä olin palkkatyössä, kehittelin usein jotain kirjaani ja sain siihen aineksia ja oivalluksia, ja tein samanaikaisesti sitä työtä, mistä palkkani maksettiin.

Olen rakentanut tarinoita mielessäni lapsuudesta asti, ja hyvin pian aloin etsiä ajatuksilleni kirjallista ilmaisua. Voisin tulkita sen niin, että kirjailijuus kuuluu luonteenlaatuuni, ja olen kirjailija jatkuvasti. Mutta jos en olisi koskaan julkaissut, enkä edes aikoisi julkaista, olisin tietenkin vain harrastelija, eikä työni olisi kirjailijan työtä, vaan harrastus. Tekisin kuitenkin muuten samaa kuin nytkin, vaikka en ehkä viitsisikään viimeistellä syntyviä tekstejä.

Kirjailijan työstä voikin ehkä puhua vasta sitten, kun huvi vaihtuu vakavaksi pyrkimykseksi ylittää julkaisukynnys. Vai?

maanantai 14. syyskuuta 2015

Vaikeat sivut

Olen nyt kirjoittanut monen päivän ajan kolmea sivua uudestaan ja uudestaan. Asia on sinänsä minulle selvä, mutta en saa sitä ilmaistua niin, että olisin ilmaisuun tyytyväinen.

Voisi tietenkin luulla, että kirjailija siinä hioo tyyliä. Mutta minä en ole aikuisiällä uhrannut kovin paljon aikaa tai vaivaa tyylin pohtimiseen. Jos ei tavoittele erikoisuutta eikä pyri häikäisemään loisteliaalla kielenkäytöllä, jokaisella paljon lukeneella ja kirjoittaneella on varastossaan valikoima tyylejä, joita hän pystyy käyttämään sujuvasti kuin tuttuja työkaluja ainakin.

Nuorena olin toisenlainen, halusin erottua ja olla erikoinen. Lukiossa meidän piti toisinaan kirjoittaa kotiaineita, ja opettajamme sanoi, että jos joku pyytää toisen tekemään sen puolestaan, ei ainakaan kannata pyytää Tarua kirjoittajaksi. Hän oli varma siitä, että tunnistaisi tyylini. (Hän oli väärässä. Kirjoitin kotiaineita muiden puolesta, mutta käytin tavanomaisempia tyylejä.)

Jos asia on selvä, eikä tyylin hiominen kiinnosta, miksi on niin vaikea saada kolmea sivua sellaisiksi, että olisi niihin tyytyväinen?

Siksi, että kieli on liian kömpelö väline eettisten periaatteiden pohtimiseen. Mitä tarkoitan sisäisellä varmuudella? Onko se omatunto? Viittaako omatunto liikaa kristillisiin käsitteisiin, kun olemme Sirpissä, jossa sisäinen ääni ja omatunto voisi olla myös Kooran ääni ihmisen sisimmässä, tai yksinkertaisesti Kooran tahto?

Vaikeus tulee myös siitä, että Dotarin ja Kooran linnan keittiössä työskentelevän Irenan keskustelussa Dotarin pitäisi selittää sitä, mikä on minun henkilökohtainen näkemykseni asiasta. Joudun siis pohtimaan, tarkoitanko todella noin, vai voisiko asia sittenkin olla näin.

Nuo kolme sivua eivät ehkä tunnu valmiilta kovin pian. Ja kun ne siltä tuntuvat, ja niitä sitten katsoo jonkin ajan kuluttua uudestaan, jotain pitää taas korjata.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Sankarit ja sankariteot

Tein kirjallisuustieteen lisensiaatintyöni siitä, miten miehen sankaruus kuvataan Homeroksen eepoksissa ja Edgar Rice Burroughsin teoksissa. Jälkimmäisen kuuluisin sankari on Tarzan, mutta hänen muidenkin teostensa sankareilla on samat peruspiirteet.

Päätelmäni heijastuvat tietenkin siihen, miten kuvaan sankaruutta omissa kirjoissani. Sankarini ovat usein melko hyvin tietoisia luonteenlaadustaan ja vaikuttimistaan.

Perinteinen taistelijasankarihan on oikeastaan kuin minkä hyvänsä eläinlajin uros, joka taistelee asemastaan ja vallastaan. Monilla eläinlajeilla myös naaras voi omata samoja valmiuksia. Jos susilaumassa ei ole johtajaksi sopivaa urosta, naarassusi saattaa ryhtyä johtamaan. Ja niin kuin tiedämme, naisella on taistelunhalua ja taistelukykyä, jos tilanne sitä vaatii. Tyypillinen esimerkki on äiti, joka lasta puolustaessaan toimii kuin taistelijasankari.

Taistelijasankari saattaa taistella pelkästään itsekkäistä syistä, mutta hän voi myös olla suojelijasankari, jonka taistelunhalu herää silloin, kun pitää puolustaa avutonta. Silloin hän toimii oikeastaan äidin tavoin. Halu hoivata ja pitää huolta muista ei tietenkään ole naisten yksinoikeus, sitä on miehilläkin.

Suojelijasankarissa sekoittuvatkin aina hänen biologisesta sukupuolestaan riippumatta sekä miehisinä että naisellisina pidetyt ominaisuudet. Ihmisellähän on valmius kumpaankin. Miehisyys ja naisellisuus tarkoittavat vain, että ne ovat yleisempiä joko miehillä tai naisilla.

Dotar ja Oosa keskustelevat Verrakan kanssa tilanteesta, jossa Verraka vaaransi henkensä pelastaakseen naisen ja lapsen. Oosa sanoo: "Sinun taipumuksesi kiivastua ja taistelunhalusi on oikeastaan sama ominaisuus kuin kykysi puolustautua ja puolustaa muita."

Dotar sanoo: "Tuo on totta. Joskus ajattelen, että korostunut miehisyys ei ole ihmiselle hyväksi, siihen liittyy niin paljon hyökkäävyyttä ja muita ikäviä ominaisuuksia. Mutta juuri Verrakan miehisyys pelasti Enettan ja Tenaan."

Verraka toteaa: "En ole varma siitä. Sellaisessa tilanteessa toimii vaistomaisesti ja harkitsematta, mutta luulen, että minua ohjasi naisellinen puoleni. Yrittäessäni suojella Enettaa ja Tenaata tunteeni olivat luultavasti samanlaiset kuin äidillä, joka on valmis puolustamaan lasta kaikin mahdollisin keinoin."

Oosa sanoo: "Niin minäkin olen sen ymmärtänyt. Mutta äidinluontosi antoi vain halun puolustaa heitä, ja taistelijanluontoosi kuuluva hyökkäysvalmius antoi kyvyn siihen. Minäkin haluaisin puolustaa, mutta en pystyisi siihen."

Tuossa siis yritys vääntää lisensiaatintyön päätelmiä kaunokirjalliseen muotoon. Nopeaa toimintaa ja jännittävää viihdettä kaipaava lukija ei ehkä kiitä siitä.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Joka kirjailija sen tietää

Lukija voi kummastua, kun hän huomaa kirjassa selvän ja ilmeisen loogisen ristiriidan. Jokin tapahtuma mainitaan sellaisena ajankohtana, että sitä ei vielä ole tapahtunut, tai jokin henkilö on paikassa, missä hän ei voi olla.

Kirjailija osaa heti epäillä, mistä virhe johtuu. Lukujen järjestystä on muutettu sillä tavalla, että osa tapahtumajärjestyksestäkin muuttuu. Kirjailija on yrittänyt olla tarkkana ja korjata myös sellaiset kohdat, joissa noihin tapahtumiin viitataan. Mutta aina jää jotain huomaamatta.

Lukujen järjestystä joutuu joskus muuttamaan kerrontateknisistä syistä. Toisiaan muistuttavia kohtauksia ei ole hyvä sijoittaa peräkkäin, eikä jonkin kesken jääneen asian jatkoa ehkä kannata siirtää kovin monen luvun taakse. Monia muitakin perusteita siirrolle on.

Jokin luku vaikuttaa sellaiselta, että sen voi siirtää uuteen paikkaan sellaisenaan. Neljä miestä keskustelee Kooran linnan kirjastossa. Tapahtumat eivät etene, on vain pohdintaa. Keskusteluissa mainitut asiat eivät ole tarkasti sidoksissa minkään tietyn ajankohdan asioihin.

Mutta heh, tuossahan sanotaan, että Niiro on käynyt kirjastossa. Luku on nyt kuitenkin siirretty sen luvun jälkeen, jossa kerrotaan Niiron vangitsemisesta, mutta se on ennen sitä lukua, jolloin Niiro vapautuu.

Tuo virhe on nyt korjattu, mutta varmaa on, että kirjaan jää jokin looginen kömmähdys. Pitäisikö lohduttautua sillä, että niitä löytyy myös menestyneiden ja kuuluisien kirjailijoiden teoksista, joita kustannustoimittajatkin tarkistelevat mennen tullen?

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Sekoita viini mielesi mukaan

Kirjan käsikirjoitus on nyt siinä vaiheessa, että voi huoletta pysähtyä tarkistelemaan yksityiskohtia. Tekstikokonaisuus on niin valmis, että ei enää ole pelkoa johtoajatusten katoamisesta tai siitä, että juoni ajautuisi umpikujaan tai henkilöiden kehityslinjat ja heidän keskinäiset suhteensa eivät rakentuisi perustellusti.

Yksityiskohdat voivat teettää paljon työtä, mutta teksti saattaa pitkän selvittelyn ja pohdinnan jälkeen jäädä täysin ennalleen, tai muutosta voi tulla yhteen lauseeseen tai vain yhteen sanaan. Työ ei silti ole turhaa, vaikka lukija ei yleensä kiinnitäkään yksityiskohtiin huomiota. Niistä koostuu kuitenkin lopulta teoksen kokonaisilmeen oleellinen osa, eräänlainen uskottavuusilmasto, tunne siitä, että kirjoittaja tietää ja tuntee kuvaamansa asiat.

Moiri sanoo Rainolle: "Sekoita viini mielesi mukaan. Yksi kolmasosa viiniä ja kaksi kolmasosaa vettä on minun mielestäni aika hyvä suhde."

Kirjan fantasiamaailma muistuttaa väljästi Homeroksen laulujen maailmaa. Iliaassa ja Odysseiassa viini usein miedonnettiin valmiiksi vedellä isoissa sekoitusmaljoissa, mutta Sirpissä viini ja vesi tuodaan yleensä erillisissä astioissa, ja kukin tekee haluamansa yhdistelmän.

Homeroksen sankarien tavallisesti käyttämää sekoitussuhdetta ei määritellä, mutta antiikin Kreikassa aika tavallinen suhde oli neljäsosa viiniä ja kolme neljäsosaa vettä. Moirin suosittelema seos on siis hiukan vahva, mutta Moiri on hyväkuntoinen aikuinen mies, eikä juo sitä sekoitusta suuria määriä. Varsinaisena janojuomana käytetään Sirpissä pelkkää vettä.

Viinin laatu ja myös alkoholiprosentti vaihtelee suuresti, joten sekin tietenkin vaikuttaa siihen, mikä vesimäärä siihen lisätään. Mutta henkilön suosima sekoitus kuvaa myös hänen suhdettaan alkoholiin. Moiri sanoo: "Verraka joi ennen sekoittamatta, mutta sitä en suosittele." Verraka huomauttaa: "Juon minä sekoittamatta nytkin, mutta pelkkää vettä." Verrakan alkoholinkäytöllä on ollut taipumus riistäytyä hänen hallinnastaan, joten hän on päätynyt pidättäytymään siitä täysin.

Veden ja viinin sekoittaminen on pieni yksityiskohta, mutta kirjan maailma ja sen henkilöiden elämänpiiri koostuu pääosin juuri suuresta määrästä tuollaisia pieniä yksityiskohtia.

tiistai 25. elokuuta 2015

Nimet

Henkilöiden nimien keksiminen ei aina ole helppoa. Kirjallisuudessa niiden pitäisi "sopia" kantajalleen, vaikka tosielämässä niin ei aina ole. Minäkin olen Taru Heliä, heh, äitini keksintö, josta en ole koskaan varauksetta pitänyt. Mutta äiti oli Terttu Heilimä, joten ehkä hän antoi vahingon kiertää.

Kirjallisuudessa nimi kuitenkin on osa sitä rakennelmaa, josta vaikutelma syntyy. Fantasiakirjallisuudessa vapaus valita on melkoinen, koska ei ole mitään tarvetta eikä oikeastaan edes suotavaa käyttää reaalimaailmassa käytettyjä nimiä. Toisaalta ei niitä voi eikä tarvitse täysin välttääkään, mutta nimetessäni Aminan Aminaksi en todellakaan tiennyt sen olevan islamilaisessa kulttuurissa yleinen nimi, olihan Muhammedin äiti Amina.

Nimen valinnassa kannattaisi miettiä taivutusmuodot, ettei joudu vaikeuksiin. Liia tuntui kivalta nimeltä, mutta sen genetiivimuodolla Liian ei kannata aloittaa lausetta, siitä tulee väärinkäsityksiä. Tenaa oli minusta hyvä nimi, mutta sen taivutusmuodot ovat hankalia. Tenaahan kohdistuva vai Tenaaseen kohdistuva?

Erikoiseen ongelmaan törmäsin Vasaman kohdalla. Heti alussa kerroin, että häntä sanotaan Vasamaksi, koska hänen isosaarelainen nimensä oli vuorimaalaisten mielestä hankala ääntää, mutta tarkoittaa vasamaa. Vasama päätyy sitten Sirpiin, jossa häntä edelleen sanotaan Vasamaksi. Kömpelö selitykseni oli, että molempien maiden kielessä vasamaa sattuu tarkoittamaan sama sana. Mutta sitten Vasama joutuu isosaarelaisten seuraan, ja nämä käyttävät tietenkin hänen isosaarelaista nimeään. Minun piti siis keksiä se, ja jostain syystä minusta Skagi tuntui hyvältä ratkaisulta.

Vasama on nyt oikealta nimeltään Skagi, ja luulin siis luoneeni tuon nimen itse, ilman mitään esikuvaa tai vaikutteita. Sitten luin taas kerran George R. R. Martinin Tulen ja jään laulua, ja siellähän on villin ja kesyttömän kansan asuttama Skagos-niminen saari. Ei se muistuta Isosaarta kovin paljon, mutta yhtymäkohtia on riittävästi, että ymmärrän nyt, miksi Skagi sopi mielestäni niin luontevasti Vasaman nimeksi.

Joskus nimi voi olla niin kiehtova, että se houkuttelee kehittämään nimettyä henkilöä enemmänkin. Tarvitsin nimet kahdelle orpolapselle, ja pyysin Tarmoa keksimään ne. Pienen miettimisen jälkeen Tarmo sanoi: "Silpa ja Morko. Silpa on tyttö ja Morko on poika." Näin heti lapset mielessäni nimensä mukaisina. Silpa on hento vaaleatukkainen kolmivuotias ja Morko tanakka ruskeahiuksinen nelivuotias.

Silpan ja Morkon piti vain vilahtaa tekstissä, mutta nimet ovat niin kiehtovat, että saatan kirjoittaa heistä enemmänkin.

torstai 20. elokuuta 2015

Minun maani ja sinne pyrkivät muukalaiset

Koiraa ja kissaa pitää silittää myötäkarvaan, että se olisi mielissään. Lukijalle pitäisi kirjoittaa hänen ennakkoluulojaan ja käsityksiään myötäillen. Ja mitä minä taas teen? Kirjoitan vastakarvaan!

Myötäkarvaan kirjoittava kertoisi, miten sankari torjuu hänen maahansa pyrkivät muukalaiset. Mutta Sirpiin tulee suuri määrä siirtolaisia, jotka on otettava vastaan, koska he ovat menettäneet kotimaansa.

Kenen jokin maa on? Ihmisjoukot ovat siirtyilleet niin paljon, että tuskin mikään ihmisryhmä on ns. juurillaan. Mehän tiedämme kaikki, että suomalaisetkin ovat tänne tulleiden ihmisten jälkeläisiä. Ennen meitä täällä olivat ainakin lappalaiset. Ja ketkä sitä ennen?

Sirpiläiset eivät ole Sirpin alkuperäisiä asukkaita, he ovat tulleet sinne usealta eri suunnalta, ja ennen heitä maassa olivat arat, jotka joutuivat väistymään heidän tieltään. Silti osa sirpiläisistä omaksuu nopeasti perussirpiläiset asenteet. Aken mielestä siirtolaiset on otettava vastaan, mutta hänkin ennakoi ongelmia:

Sirpin kaltaisessa maassa suuri joukko tänne asettuneita muukalaisia särkisi vakiintuneen yhteiskuntarakenteen, ja sirpiläisten perinteinen auttavaisuus voisi nopeasti muuttua vihamielisyydeksi.

Dotar myöntää, että ongelmia voi tulla, mutta hänen mielestään kukaan ei omista sitä maata, jossa hän asuu:

Paimentolaisperheen lapsena totuin siihen, että siirryimme paikasta toiseen sen mukaan, missä riitti vettä ja eläimet pystyivät laiduntamaan. Paikat olivat vuodesta toiseen suunnilleen samoja, ja tavallaan pidimme niitä ominamme. Kun tuli pitkä kuiva kausi, kukaan ei kuitenkaan saanut vallata vesipaikkaa pelkästään oman perheensä käyttöön. Sinne oli päästettävä kaikki tulijat, vaikka useimmat eläimet ja monet ihmisetkin sitten menehtyivät.

Dotarin mielestä siis Sirpi on keidas, jota sirpiläiset eivät saa vallata pelkästään omaan käyttöönsä silloin, kun kotinsa ja toimeentulonsa menettäneitä pitää auttaa.

Kuka omistaa maan? Onko se minun ja meikäläisten? Kuka sen on meille antanut, vai tulimmeko vain ja otimme sen? Ja kuka on muukalainen? Eivätkö meidänkin esivanhempamme olleet sitä tänne tullessaan?

tiistai 18. elokuuta 2015

Tasapaino

Päätösluku puuttuu vielä, mutta olen ryhtynyt tutkimaan koossa olevaa tekstikokonaisuutta. Tässä vaiheessa pitäisi varmistaa, että siinä tulevat oikeassa suhteessa ja tasapainoisesti esiin ne asiat, mitä oli tarkoitus kertoa.

En vieläkään kiinnitä kovin paljon huomiota kieliasuun. Jokin lausekokonaisuus saattaa jo tässä vaiheessa olla sellainen, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta, mutta niin kuin joskus olen sanonut, varsinainen luova prosessi tapahtuu lausetta suuremmissa yksiköissä. Teos rakentuu juonen lisäksi henkilöiden psyykkisistä kehityslinjoista ja siitä kaikesta, mitä kirjailija haluaa tekstissään tuoda esiin.

Pyrin varmistamaan, että jokainen keskeinen henkilö on kuvattu johdonmukaisesti, ja hänessä tapahtuvat muutokset on jollain tavoin ennakoitu, ja perustellaan. Samalla pitää tarkkailla, että henkilöiden suhteet toisiinsa muotoutuvat heissä tapahtuvan kehityksen mukaisesti.

Tapaan esitellä keskeisimmät henkilöt jo alkuluvuissa, mutta jokaisen ei heti tarvitse vaikuttaa kovin merkittävältä. En yleensä tuo uutta tärkeää henkilöä mukaan enää sen jälkeen, vaan jos sellainen on juonen takia tapahtumissa mukana vasta myöhään, hänen olemassaolonsa mainitaan tai ennakoidaan jotenkin.

Jos keskeisiä henkilöitä on useita (niin kuin nyt on) pyrin pitämään jokaista heistä korostetummin esillä tasaisin väliajoin. En tällä kertaa käytä sitä ratkaisua, että näkökulma olisi aina jollakin heistä koko luvun ajan, vaan vaihtelen näkökulmaa, mutta pyrin antamaan sitä heille tasapuolisesti.

Kaikesta tuosta pitäisi sitten koostua taas kerran eräs heijastuma kirjailijan maailmankuvasta ja elämännäkemyksestä. Lohdullista on tietää, että kirja on aina sitä. Haastavaa on, että lukija ei välttämättä ymmärrä kirjailijaa oikein, vaan kirjailijan pitäisi kirjoittaa riittävän hyvin saadakseen lukijan ymmärtämään hänen tarkoituksensa. Ja masentavaa on, että osa ei kuitenkaan ymmärrä.

perjantai 14. elokuuta 2015

Yritin taas kerran

Olen nyt saanut kirjoitettua kirjan loppuluvuista sen vaikeimmalta tuntuneen, jossa minun pitäisi kertoa, että kostaminen ei koskaan ole oikein, ja anteeksianto on sitä aina. Aivan varmaa on silti, että en onnistunut tekemään sitä niin, että toista mieltä oleva lukija tulisi vakuuttuneeksi.

Kostonhalu on yleistä ja tavallaan ihmiseen sisäänrakentunutta. Minäkin raivostun joskus jopa lehtiä lukiessani jonkin julman rikoksen tekijälle niin että tekisi mieli käydä potkimassa häntä. Olennaista onkin, että ymmärtää tuon vaistomaisen reaktionsa vääräksi. Kosto ei auta ketään. Eri asia ovat asialliset rangaistukset, joiden tarkoitus on toisaalta estää tekijää tekemästä lisää pahaa ja toisaalta osoittaa muille, että tiettyjä asioita ei hyväksytä, vaan niistä seuraa rangaistus.

Kirjoittamassani luvussa on kysymys isosaarelaisen Vasaman kostosta samaan kansaan kuuluvalle Tarkille. Tarki on palkannut miesjoukon, ja antanut heille tehtäväksi ensin raiskata ja sitten tappaa Vasaman vaimo ja tytär. Miehet ovat epäonnistuneet, mutta Vasama on aluksi suunniltaan raivosta. Kun Moiri sanoo, että Sirpissä ei ole kuolemanrangaistusta, mutta hän tuomitsee Tarkin vaarallisena rikollisena elinkautiseen vankeuteen, Vasama sanoo:

"En ole varma, hyväksynkö sen. Haluaisin tappaa hänet. Haluaisin tappaa hänet hitaasti ja kiduttamalla, mutta suostuisin tekemään sen siististi ja nopeasti, kunhan saisin tehdä sen. Ja ehkä teen sen ilman lupaasi, Moiri."

Vasama saa lopulta oikeuden tuomita Tarkin. Siinä vaiheessa hän kuitenkin jo tietää, että Tarkin motiivina oli kosto siitä, että Vasaman isä oli surmannut hyvin julmalla tavalla Tarkin omaiset, ja Tarki oli luullut Vasaman olleen isänsä mukana. Kun Tarki kysyy, millaisella tavalla Vasama aikoo määrätä hänet kuolemaan, Vasama sanoo:

"Aikomukseni on armahtaa sinut. Luultavasti en pystyisi siihen, jos vaimolleni ja tyttärelleni todella olisi tapahtunut se, mikä oli tarkoituksesi. Niin ei kuitenkaan käynyt, eikä minulla ole rasitteenani kansan oikeudentajun varjelemista, niin kuin Moirilla. Isosaarella eletään vielä yhteisöissä, joissa usein vallitsee vahvemman oikeus, ja yksilöt ja ryhmät joutuvat suojelemaan itseään miten parhaiten taitavat. Koston kierteet ovat silloin tavallisia, ja ne voi katkaista vain, jos kostamisvuorossa oleva luopuu kostostaan."

Anteeksiannosta ei puhuta, mutta se on läsnä, sillä Vasama ymmärtää olleensa itse yhtä kostonhaluinen kuin Tarki.

Tuon paremmin en asiaa osannut tällä kertaa selittää, mutta tulipahan taas yritettyä.

tiistai 11. elokuuta 2015

Ei yhtään rakastelukohtausta

Käydessäni läpi jo kirjoittamaani tekstiä totesin, että siinä ei ole yhtään rakastelukohtausta. Se on oikeastaan hämmästyttävää, sillä seksuaalisuus on hyvin vahvasti mukana henkilöiden kokemusmaailmassa ja myös heidän keskusteluissaan.

En mitenkään pyrkinyt välttämään seksuaaliaktin kuvaamista, se vain ei tällä kertaa ollut missään kohdassa aiheellista. Mutta myönnän, että siitä kirjoittaminen ei ole niitä kaikkein helpoimpia tehtäviä. Se johtuu siitä, että kysymys on sellaisesta, mikä koetaan yksityisasiana, eikä ole vakiintunutta käytäntöä, miten siitä luontevasti kerrotaan ulkopuolisille. On biologis-lääketieteellinen sanasto ja tieteellisluontoinen terminologia, ja sitten on erilaisia pornoon ja pehmopornoon vivahtavia puhetapoja. Niillä ei kuitenkaan luoda oikeaa tunnelmaa, joka välittäisi lukijalle sen, miten ihminen nuo asiat hyvässä parisuhteessa kokee.

Noudatankin kirjoissani usein periaatetta, jonka jo vanha suomalainen elokuva havaitsi hyväksi. Tapahtumaan johtava tilanne kuvataan, ja sitten näytetään vain lainehtivaa viljapeltoa ja taivaalla kiitäviä pilviä. Toinen mahdollisuus on siirtyä alkuvalmisteluista tilanteeseen "sen jälkeen". Väittäisin, että toimii. Lukijan mielikuvitus hahmottaa tapahtumat paremmin kuin siitä tehty kömpelö selostus.

Mutta tällä kertaa ei siis ole noita epäsuoriakaan kuvauksia. Seksistä ja seksikokemuksista keskustellaan silti paljon. Erityisen hauskaa minusta on ollut leikitellä sillä, miten erilaisia käsityksiä ihmisillä on Aken ja Dotarin suhteesta. He ovat hyvin kiinnostuneita siitä, millaiset roolit heillä on vuoteessa, sillä yleisen käsityksen mukaan miesten välisessä suhteessa toinen on aktiivinen (rakastaja) ja toinen passiivinen (rakastettu). Jälkimmäistä roolia pidetään hiukan alentavana ja/tai naismaisena. Akelta ja Dotarilta asiaa ei kysy kukaan, mutta Verraka on oikeassa arvellessaan, että toisiaan rakastavat ihmiset kai tekevät niitä asioita niin kuin heistä hyvältä tuntuu, rooleista piittaamatta.

Mukana on tällä kertaa myös paljon pohdintaa seksuaalisesta väkivallasta, sekä naisiin että miehiin kohdistuvasta. Seksuaaliaktin (lyhyenä) kuvauksena voi ehkä pitää kohtausta, jossa Lis tulee paikalle ja keskeyttää käynnissä olevan raiskauksen. Mutta rakastelun kanssa raiskauksella ei ole mitään tekemistä. Seksuaalisuushan liikkuu väkivallan ja rakkauden välisellä raja-alueella, ja raiskaus on seksuaalisuuden ja väkivallan yhdistelmä.

lauantai 8. elokuuta 2015

Turhaa työtä

En ole vieläkään saanut päätöslukuja kirjoitettua. Olen keskittynyt tekemään korjauksia ja tarkennuksia aikaisempiin lukuihin, koska päätöslukujen kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Haluan sisällyttää niihin muutamia minulle hyvin tärkeitä periaatteita, joista kuitenkin tiedän, että melkoinen osa lukijoista ei suostu niitä ymmärtämään eikä hyväksymään.

Olen jo kirjoittanut Verrakan selittämään yhtä näistä periaatteista seuraavaan tapaan, kun hän vastaa Ainarin pojan kysymykseen, onko hänen isänsä paha mies:

Hän ei ole paha, sillä pahoja ihmisiä ei oikeastaan ole olemassakaan, vaikka sanomme sellaisiksi ihmisiä, jotka ovat tehneet paljon pahaa. Siinä mielessä taas me kaikki olemme pahoja, että voimme tehdä pahaa. Se voi tapahtua monesta syystä. Voimme haluta jotain niin kiihkeästi, että olemme valmiit tekemään jollekin pahaa saadaksemme haluamamme. Voimme myös omata niin ärsyyntymisherkän luonteen, että kun tunnemme itsemme loukatuksi, suutumme niin että teemme kiihdyksissämme pahaa. Nuo kaksi asiaa ovat johtaneet useimpiin minun pahoista teoistani. Niihin vaikutti tietenkin myös luonteeni, joka oli itsekeskeinen, ja johon kuului vain hyvin vähän kykyä ottaa muut huomioon ja tuntea myötätuntoa. Mutta edes minä en ollut varsinaisesti paha, sillä en ollut valinnut itselleni hankalaa luonnettani. Yritin elää niin hyvin ja oikein kuin mihin tuollainen ihminen pystyy, se vain oli valitettavan vähän.

Dotar täydentää asiaa huomauttamalla, että pahaa voi myös tehdä luullessaan tietävänsä, mikä on oikein, ja ihminen voi kunnianhimonsa takia olla kykenemätön myöntämään käsityksiään ja niihin pohjautuvia tekojaan vääriksi.

Jos kukaan ei oikeastaan ole paha (tai kaikki ovat pahoja, koska kuka hyvänsä voisi ajautua tekemään pahaa) ei kostaminen tietenkään ole oikeutettua. (Rangaistuksia voidaan tarvita ohjaamaan ihmisiä ja turvaamaan yhteiskuntajärjestystä, mutta se on eri asia.)

Yritä nyt selventää tuota kirjoittamalla! Joka sen ymmärtää, ymmärtää sen ilman minun selityksiänikin. Joka ei sitä ymmärrä, ei ymmärrä vaikka vääntäisin mallia rautalangasta.

Ja kuitenkin aion yrittää taas kerran, kunhan ensin kerään rohkeutta käydä asiaan käsiksi.

tiistai 4. elokuuta 2015

Niukkaa

Selostin Tarmolle äskettäin kirjoittamaani kohtausta, jossa kolmevuotiaana isästään eroon joutunut poika tapaa kolmetoistavuotiaana isänsä. Tapaamisessa liikkuu suuria tunteita, mutta sekä isä että poika ovat luonteeltaan hillittyjä ja varovaisia, eivätkä halua keskustella erilleen joutumiseen johtaneista syistä eivätkä myöskään varsin raskaista asioista, jotka poika on joutunut kokemaan.

Isä sanoo: "Näen, että pojastani on kehittymässä nuori mies, josta kuka hyvänsä isä olisi ylpeä. Meitä erottaa kuitenkin kaikki se, mitä sinä olet joutunut kokemaan ja mitä minä tiedän tehneeni väärin äitiäsi kohtaan ja myös sinua, sillä äidin kohteleminen huonosti kohdistuu aina myös lapseen. Niitä haavoja ei varmaan kannata repiä auki."

Poika on samaa mieltä. Hän sanoo halunneensa vain tulla kertomaan, että hänen ainoa muistonsa isästään on hyvä: isä piti häntä sylissään ja he nauroivat.

Isä on lähdössä pois maasta (hän on Ainar, joka on syyllistynyt vakaviin rikoksiin), ja kuin sivumennen hän antaa pojalleen paperin, ja poika toteaa yllättyneenä, että isä luovuttaa hänelle Sirpiin jäävän maaomaisuutensa. Sitten isä sanoo: "Menehän nyt, minulla on vielä asioita selvitettävänä. Oli ilo tavata sinut, poikani."

Poika vastaa: "Oli ilo tavata sinut, isä. Minulle jää tästä tapaamisesta uusi hyvä muisto sinusta."

Kun olin kertonut Tarmolle tämän, hän kommentoi: "Ihan väärin kirjoitettu. Pojan olisi pitänyt repiä se paperi ja rynnätä pois ja huutaa, että en halua sinulta mitään. Niin se kirjoissa aina menee, on tunteenpurkauksia ja väärinkäsityksiä."

Varmuuden vuoksi huomautan, että tuo on Tarmon ironiaa. Mutta niinhän se on, että kirjailijat aika usein kirjoittavat henkilönsä ylireagoimaan, tulkitsemaan toistensa tarkoitusperiä väärin, ja lisäävät asioihin kaikenlaista tehosteeksi tarkoitettua. En ole koskaan pitänyt sellaisesta (eikä Tarmokaan pidä), joten en kirjoita niin. Jos lukija sellaista kaipaa, kannattaa tarttua jonkun muun kirjailijan kirjaan.

lauantai 1. elokuuta 2015

Luovuus kuriin

Uuden kirjan kirjoittaminen on ensin melko puhtaasti sitä mitä luovuudeksi sanotaan, eli kirjailijalla on mielikuvia ja ajatuksia, joita hän siirtää paperille. Tuo "puhtaan luovuuden" vaihe, jolloin tekstin tärkeimpänä lähtökohtana on ihmisaivojen myllerrys, alkaa nyt olla tällä erää ohi. Päätöslukuja en ole vielä kirjoittanut, mutta niidenkin sisällöstä minulla on alustava käsitys.

Tässä vaiheessa alkaa siirtyminen jo olemassa olevan tekstin käsittelyyn. Luovuuden tuotteet on saatettava kuriin ja järjestykseen, eli tekstin rakenne on muokattava välittämään sitä, mitä sen on tarkoitus välittää. Ensin pitää tarkistaa, että kaikki olennainen on todella kirjoitettu (eikä jäänyt vain ajatelluksi), ja samalla voi poistaa epäolennaisuuksia, jotka häiritsevät kokonaisuutta. Sitten pitää tutkia, ovatko painotukset oikein, nousevatko tärkeimmät asiat esiin, ja muodostuuko kokonaisuus ehjäksi.

Vähitellen alkaa myös se, mitä Tarmo sanoo tekstin värittämiseksi. Siihen lisäillään yksityiskohtia, jotka luovat tunnelmaa, mutta usein myös viestivät jotain henkilöiden luonteesta tai yhteisöjen toimintatavoista. Niidenkin pitää olla tasapainoisesti esillä. Dotarin kasvojen arvet kannattaa mainita toisinaan, mutta ei liian usein. Ainarin tapa pukeutua loisteliaasti samoin. Paikallisväriä luovat torin laidalla olevat puomit, joihin aasit ja muulit kiinnitetään. Pitää muistaa, että muuleja ei voi olla kovin paljon, koska Sirpissä ei ole hevosia, eli muulit tuodaan muualta. Aasit ovat pääasiallisia ratsuja ja työjuhtia. Sirpin vapaana juoksentelevat puolivillit koirat voi myös mainita toisinaan. Ihmiset suhtautuvat niihin ystävällisesti, joten koiratkin ovat oppineet hyvin sosiaalisiksi.

Kirjailija alkaa siis yhä enemmän olla oman tekstinsä toimittaja. Sillä erolla toki, että hänellä on edelleen vapaus toimia myös kirjailijan oikeudella, lisäillä uutta ja poistaa vanhaa.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Myytin lukeminen

Minusta on aina masentavaa, kun ihmiset keskustelevat myytistä pohtien, onko se totta vai ei. Siis kävelikö joku "oikeasti" veden päällä? Heräsikö joku kuolleista?

Toisinaan yritän ujuttaa tekstiin huomautuksia siitä, että vertauskuvat ovat vertauskuvia, ja myytit käyttävät vertauskuvia selittäessään todellisuutta. Ne eivät siis ole "totta", vaan todempaa kuin totta, ne merkitsevät jotain, mitä ei voi arkikielellä ilmaista.

Raino kysyy, miksi hänen isänsä Verraka luopui sotilastehtävistä. Aspa tuntee myytin, miten se tapahtui:

Koora ilmestyi hänelle ja sanoi, että ihminen ei saa tappaa toista ihmistä, ei koskaan eikä mistään syystä. Verraka oli tappanut monia, koska oli ollut sodassa ja sotapäällikkö, mutta hän päätti heti, että hän tottelee Kooraa, eikä koskaan enää tapa. Siksi hän ei halua sotilastehtäviä.

Moiri tietää, mitä tapahtui todella. Hän sanoo:

Asia on suunnilleen noin. Mutta jostain syystä alkujaan vertauskuviksi tarkoitetut selitykset muuttuvat ihmisten puheissa sellaisiksi, että niiden kerrotaan todella tapahtuneen. Ei Verraka mitään ilmestystä kokenut, vaan hän mietti Kooran tahtoa, ja tuli vähitellen yhä varmemmaksi siitä, että toisen ihmisen surmaaminen ei ole oikein. Siksi hän halusi luopua sotilastehtävistä.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Vierasviha, tuo ajaton seuralaisemme

Kun kirjoittaa fantasiakirjaa, jonka yhteiskunnat on rakennettu väljästi muistuttamaan minolais-mykeneläistä aikaa (sen heijastumia on paljon Iliaassa ja Odysseiassa), ei luulisi mukaan pujahtavan nykyajan ongelmia. Mutta onhan niitä, muun muassa ihmisten taipumus vierasvihaan. Pyrkimystä suvaitsevaisuuteenkin on, Homeros toteaa, että "Zeun tuomia kaikkipa vieraat", ja heitä on siis kohdeltava hyvin. Samaan pyrkii Sirpin hallitsija Moiri. Kun Sirpiin itsekin siirtolaisena tullut Ainar kehottaa häntä hyväksymään maahan vain kunnollista ja yhteistyökykyistä väkeä, Moiri sanoo: - Se ei ole mahdollista. Apua tarvitseville on hätätilanteessa annettava apua, olivatpa he minkälaisia hyvänsä.

Ainar varoittaa siitä, että ongelmallisen aineksen päästäminen maahan aiheuttaa sirpiläisissä vastustusta. Moiri myöntää sen, mutta pysyy silti päätöksessään.

- Muutos herättää aina vastustusta, Moiri sanoi. - Moni haluaisi epäilemättä säilyttää perinteisen Sirpin tai ainakin sen, johon he ovat tottuneet. Mutta se ei tietenkään ole mahdollista. Muutosta tapahtuu aina, ja muualla tapahtuvat muutokset vaikuttavat myös meihin. Kansat ovat monenlaisista syistä joutuneet siirtymään asuinsijoiltaan ja asettumaan uusiin paikkoihin. Emme me sirpiläisetkään ole Sirpin alkuperäisiä asukkaita, ennen meitä täällä olivat arat. Meidän esivanhempiemme kerrotaan tulleen tänne sekä Autiomaasta että Vuorimaasta, eivätkä kaikki heistä olleet kovin sopeutuvaisia tai yhteistyöhaluisia, mutta he oppivat tulemaan toimeen keskenään. Kaikille pitää löytyä tilaa jostakin, myös sellaisille, joista voi aiheutua ongelmia. Sirpissä on perinteisesti autettu jokaista avuntarvitsijaa niin hyvin kuin se on ollut mahdollista, ja niin pyrin edelleen toimimaan.

Moiri siis vastustaa monikulttuurisuuden pelkoa, jota myös vierasvihaksi kutsutaan. Mutta vaikka sitä on yritetty nitistää jo historian aamuhämärissä, se elää edelleen.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Leikkaa ja liimaa

Kun uuden kirjan teksti alkaa olla suunnilleen koossa, pystyy kirjan rakennetta jo tarkastelemaan. Silloin huomaan aina, että muutoksia on tehtävä. Ensimmäisen läpikirjoittamisen aikana teksti syntyy vähän samaan tapaan kuin ihmisen alitajunta toimii. Kirjailija syventyy johonkin yksityiskohtaan, johonkin tilanteeseen, ja siirtyy sitten seuraavaan, johon edeltävä teksti johdatteli. Mutta kun kokonaisuutta alkaa tarkastella, teksti ei etenekään oikeassa järjestyksessä.

Mikä siis on oikea järjestys? No, sehän voi olla monenlainen, mutta sen pitää edistää tekstin tarkoitusta. Tapahtumien on edettävä siinä järjestyksessä, että niissä on jonkinlainen logiikka. Myös henkilöiden psyykkisen kehityksen ja henkilösuhteiden pitää edetä johdonmukaisesti. Toimintajaksot eivät saa olla hengästyttävän tiheässä, mutta niitä pitää olla keskustelujen ja kuvausten lomassa. Tekstin kohokohtia voi ennakoida virittämällä lukijaa odottamaan niitä, mutta jos haluaa yllättää (mitä en tosin yleensä välitä tehdä), ei saa kertoa liikaa liian varhain.

Tekstikohtien siirtely ja niiden muokkaaminen sopimaan uuteen ympäristöönsä on työ, jota en erityisemmin rakasta. Tietokone on sentään onneksi tehnyt siitä helppoa, leikkaa ja liimaa ovat nykyisin vain kuvaannollisia termejä. Aloitin urani kirjoittamalla kirjoituskoneella, ja silloin se oli valitettavaa todellisuutta.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

167 liuskaa

Toukokuun puolivälissä ryhdyin tätä kirjaa miettimään, ja touko- ja kesäkuun vaihteessa aloitin kirjoittamisen. Nyt koossa on 167 liuskaa (A4, riviväli 1,5, kirjainkoko 11), eli reilun kokoisen kirjan verran. Muutama luku siihen vielä tulee, mutta en tiedä tarkkaan, kuinka monta. On erään sivuhenkilön tarina, josta en ole päättänyt, otanko sen mukaan.

Vaikka kirjan kokonaishahmo ei siis vielä ole täysin selvä, pystyn jo käsittelemään sitä melkein kokonaisuutena. Olen lukenut sitä läpi ja tarkentanut ja muuttanut alkupuolen asioita sellaisiksi, että ne sopivat luontevasti siihen, mitä olen myöhemmin kehitellyt.

Toisin kuin elämässä, kirjassa voi muuttaa menneisyyttä. Ja toisin kuin elämässä, kirjassa voi kokeilla ratkaisuja, ja jos ne eivät toimi, ne voi vaihtaa erilaisiksi.

Aina silloin tällöin esiintyy vaatimuksia, että kirjan pitäisi kuvata elämää "sellaisena kuin se on", eli yhtä sotkuisena ja epäjohdonmukaiselta vaikuttavana. Onhan niitä kirjoitettukin, ja olen niitä lukenut, mutta en ole pitänyt. Kirjan tehtävä on antaa aineksia siihen, että voisimme ymmärtää ja jäsentää kaaosta, jonka keskellä elämme.

Sitä minä tässä taas kerran yritän.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Feministi ennen feminismiä

Olen taas lisännyt luvun jo kirjoitetun tekstin keskelle, tai oikeastaan jaoin yhden luvun kahtia ja tein lisäykset niihin. Vaikka en olekaan sitä mieltä, että kirjassa pitäisi olla jonkinlainen sukupuolikiintiö nais- ja miesnäkökulmille, minua alkoi vaivata, että koska keskeiset henkilöt ovat tässä kirjassa miehiä, asioita tarkasteltiin jatkuvasti heidän kannaltaan. Sarjassahan on kuitenkin oikein mielenkiintoisia naishahmoja, joista muutaman kehitystä on seurattu tyttöiästä asti. Annoin siis näkökulman yhden luvun ajaksi Lisille, jonka seurana ja keskustelukumppanina on Malee.

Malee edustaa perinaisellista kiinnostusta kodin- ja lastenhoitoon. Kun Dotar sanoo hänelle, että hänen pitäisi klaanipäällikön puolisona osallistua vallankäyttöön ollakseen tasa-arvon mallina klaanin naisille, hän sanoo, ettei tasa-arvolla ole mitään tekemistä vallanjaon kanssa, vaan tasa-arvo on sitä, että jokainen saa toteuttaa itseään, ja kaikkia tarpeellisia töitä pidetään yhtä arvokkaina.

Lis on feministi ennen feminismiä, minkä monet lukijat ovatkin hymyillen huomanneet. Myös Lisille kodin- ja lastenhoito on keskeistä, mutta hän on vakuuttunut siitä, että niin sanotut naisten työt ovat ensiarvoisen tärkeitä, ja naiset ovat luontaisesti järkevämpiä ja osaavat hoitaa lähes kaikki asiat paremmin kuin miehet. Hän tunnustaa Maleelle:

Joudun joskus muistuttamaan itselleni, että miehenä oleminen ei ole sairaus tai vamma. Miehen miehisyys täytyy kuitenkin ottaa huomioon niin kuin lapsen tai vanhuksen ikä. Kaikki miehet eivät tietenkään ole mieheytensä kahleissa samalla lailla ja yhtä paljon, ja miehinen mies voi olla omalla tavallaan hyvin viehättävä. Rakastan Karetaa juuri sellaisena kuin hän on, mutta ollakseni ihan vilpitön, hän on minusta kuitenkin niin kuin isoksi kasvanut poikalapsi, enkä voi välttää tunnetta, että minun on huolehdittava hänestä hiukan äidin tavoin.

Olen kirjoittanut Lisin "feministiset" kommentit hymyillen, mutta oikeastaan ne ovat minun omaa naissovinismiani, jolle toki myös osaan hymyillä.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Aito rasisti

Ennakkoluulot ja vierasviha ovat tekeillä olevassa kirjassa keskeisiä. Nehän ovat yleisinhimillisiä ominaisuuksia, joihin useimmilla on jonkinasteinen taipumus, vaikka hyvin moni väittää ja kai luuleekin olevansa niistä täysin vapaa.

Rasismi ja rasismin kaltaiset ilmiöt voidaan määritellä suppeammin tai laajemmin, mutta aidon rasistin tunnusmerkki ei ole pahantahtoisuus, vaan se, että hän uskoo vakaasti jonkin ihmisryhmän olevan jossain oleellisessa asiassa muita huonompi. On rasisteja, jotka haluavat holhota ja auttaa alempiarvoisiksi tai vajaiksi mieltämiään. Heitä ei välttämättä edes pidetä rasisteina, vaan hyväntekijöinä. Mutta myös ne rasistit, jotka haluavat alistaa tai peräti tuhota jonkin ihmisryhmän, luulevat usein olevansa oikealla asialla. Heidän tarkoituksensa voi olla suojella hyvinä pitämiään ihmisiä niiltä, joiden he uskovat olevan pahoja, ja he saattavat myös luulla tekevänsä palveluksen koko ihmiskunnalle.

Olen nyt luonnehtinut kirjaan tällaista aitoa rasistia. Hän on sivistynyt ja lahjakas Ainar, joka on lapsesta asti oppinut ajattelemaan, että kapralaiset ovat vaarallisia ihmisiä ja aiheuttavat tuhoa ympäristössään. Kun Sirpiin tulee siirtolaisten joukossa myös suuri määrä kapralaisia, hän kokee Sirpin olevan vaarassa ja pitää moraalisena velvollisuutenaan herättää Sirpin hallitsija Moiri ymmärtämään, että kapralaiset pitää karkottaa tai tuhota.

Surullista, mutta Ainarille on hyvin helppo löytää vastineita tosielämästä, eikä hänen asenteittensa kaltaisia tarvitse etsiä historiasta.

torstai 9. heinäkuuta 2015

147 liuskaa

Olen nyt kirjan kirjoittamisen siinä vaiheessa, jolloin en malttaisi tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa. Tarmo muistuttaa, että pitäisi välillä tulla nukkumaan. Sen suostun yleensä ymmärtämään, ainakin jos keskiyö on jo ohitettu, mutta ärsyynnyn, kun Tarmo väittää, että minun pitää tulla syömään. Ei syömään noin vain tulla jostain, mikä muistuttaa kolmentuhannen vuoden takaista aikaa, ja tapahtumatkin ovat sellaisessa vaiheessa, ettei niitä voisi keskeyttää.

Tarmo on aina ollut uskomattoman kärsivällinen näissä asioissa. Yritän minäkin silti hiukan tulla vastaan, lähden mukaan ainakin käymään kaupassa, ja joskus muuten vain kävelyllekin. Ne ovat ehkä tarpeellisia taukoja, vaikka haikailenkin koko ajan kirjoittamisen pariin.

Kirjoittamisen tarve syntyy tässä vaiheessa siitä, että kehittelen mielessäni pitkiä jaksoja, ja pelkään, että niistä katoaa jotain, jos en siirrä niitä kirjoitusasuun. Usein riittää pelkkä sisällön taltioiminen, eikä muodolla ole niin väliä, sen ehtii muokata myöhemmin. Joskus kuitenkin muoto on oleellinen, ja se pitää saada talteen juuri sellaisena, kuin olen sen ajatellut.

Koossa on 147 liuskaa tekstiä. Tässä vaiheessa on jo selvää, että kirjasta tulee joko melko pitkä, tai joudun tekemään siitä kaksiosaisen. Aloitin siitä, että Dotar, Ake ja Vasama valmistelivat matkaa Isosaarelle. Voisin päättää kirjan siihen, että laiva lähtee Isosaarelle. Isosaaren tapahtumat olisivat sitten niin sanottu itsenäinen jatko-osa.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Monikon illatiivi sanasta kapakka

Toisin kuin monet uskovat, kielessä ei ole mitään sinänsä oikeita ja vääriä muotoja, vaan ne niin kuin oikeinkirjoitusasukin ovat sopimuksia, ja sopimuksia voidaan muuttaa ja muutetaankin. Silti minusta on kiusallista kirjoittaa jotain, mikä ei vastaa minun kielitajuani, vaikka se olisikin oikein ylimpien suomenkieltä huoltavien auktoriteettien mukaan. Ja äsken törmäsin huomioon, että sanasta kapakka ei ole edes olemassa minun mielestäni oikean tuntuista monikon illatiivia.

Tarvitsin sitä kirjoittaessani siitä, mitä sirpiläiset ajattelivat isosaarelaisista:

Isosaarelaisiin suhtauduttiin melko ystävällisesti. Vasama tosin sanoi, että ihmisten mieli voisi muuttua, jos hän päästäisi miehet iltaisin juopottelemaan paikallisiin kapakkoihin. Hänen mukaansa isosaarelaiset ryhtyivät humalassa tappelemaan ja rakastelemaan, ja molempiin toimintoihin kelpasivat kohteiksi kaikki lähellä olevat.

Siis kapakkoihin. Minusta se on outo ja töksähtävä muoto, mutta vaihtoehto olisi kapakoihin, ja se soi minun korviini runollisena, eli sopisi lauluun, mutta ei proosaan. Molemmat muodot ovat silti ns. oikein, ja muita vaihtoehtoja ei ole.

Toisaalta suomenkielessä riittää sijamuotoja. Pitäisikö turvautua inessiiviin? Ehkä Vasama ei päästänyt isosaarelaisia miehiä juopottelemaan kapakoissa.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Ei lohikäärmeitä, kiitos

Olen päässyt ulos siitä umpikujasta, johon olin itseni kirjoittanut kehitellessäni juonta sellaiseksi, että kaikki jatkomahdollisuudet jonkin aikaa tuntuivat epätyydyttäviltä. Tarmo naureskeli ja lateli muka avuksi ratkaisuja, joita kirjailijat käyttävät silloin, kun eivät parempaa keksi. Siis siihen tyyliin, että sankarin jouduttua tilanteeseen, josta ei ole mitään mahdollisuutta pelastautua, seuraava luku alkaa: "Selvittyään kuin ihmeen kaupalla ..."

Olen yrittänyt välttää noita ihmeen kaupalla selviämisiä, ja niihin kuuluvat myös taikakeinot ja kovin erikoiset ja erikoisesti käyttäytyvät otukset kuten lohikäärmeet, joiden selässä ratsastaen kiidetään paikasta toiseen ja joiden tulisella hengityksellä pyyhitään viholliset maailmankartalta. (Silti ihailen ja rakastan George R. R. Martinin tuotantoa, lohikäärmeetkin voi sisällyttää kirjaan tyylikkäästi. Ja koska luen GRRM:n kirjoja englanniksi, edes lohikäärme-sanan typeryys ei häiritse. Dragon, sehän on siistiä, mutta ajatelkaa nyt, lohikäärme, lohi-käärme!)

Fantasiakirjassa saa kuitenkin olla fantasiaelementtejä, ja vaikka Tarmo ja minä olemme käyttäneet niitä säästeliäästi, varsin käyttökelpoiseksi on osoittautunut arkojen kyky kuulla ajatuksia.

Olin joutunut juonessa tilanteeseen, jossa olisi ollut hyvin vaikea selittää uskottavasti, miten toisiinsa epäluuloisesti suhtautuvat Dotar ja Tore saadaan uskomaan toistensa vilpittömyyteen. Sellainenhan vaatii tosielämässä joskus hyvinkin pitkän ajan ja paljon kokemuksia, joista luottamus vähitellen karttuu. Kerrontateknisesti tuollainen yksityiskohta tarvitsisi aivan liian pitkät selostukset, ja se rikkoisi teoksen rakenteen. Yksinkertaisempaa on, että miesten seuraan tulee Miima, joka tulkitsee kummallekin toisen ajatukset (ja kertoo samalla kummallekin myös sen, mitä he itse ajattelevat, joten he tietävät hänen todella kuulevan ajatukset).

Miiman kyvyn käyttäminen ratkaisuna on tietenkin sukua tilanteen selviämiselle "ihmeen kaupalla". Mutta se on myös tosielämässä tapahtuvien asioiden pelkistämistä ja yksinkertaistamista, sillä Miima niin kuin muutkin arat edustaa sitä ihmisluonnon hyvyyttä ja puhtautta, jota sanotaan lapsen kaltaisuudeksi. Juuri se auttaa meitä ymmärtämään toisiamme ja luottamaan toisiimme.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Umpikuja?

Olen taas joutunut lisäämään yhden luvun aiemmin kirjoitettujen väliin. Tällä kertaa jouduin tekemään sen taustoittaakseni yhden kansanryhmän tilannetta ja samalla heidän johtajansa Toren persoonallisuutta. Se osoittautui välttämättömäksi, että tapahtumat olisivat ymmärrettäviä.

Olen nyt kuljettanut tilanteen sellaiseksi, että kotimaastaan nälänhätää pakoon Sirpiin tulleet siirtolaiset on saatu sijoitettua uusille asuinpaikoilleen. Sirpiläisten ja tulijoiden välillä on epäluuloa ja vihamielisyyttäkin, mutta myös siirtolaisten joukossa on ryhmä, jota muut siirtolaiset halveksivat ja syrjivät. Tätä syrjittyjenkin syrjimää kapralaisten joukkoa Tore kuvailee sanoen paimentavansa villiä ja hankalaa laumaa, jolle hän toivoo parempaa tulevaisuutta. Viha ja epäluulot kasvavat kuitenkin niin suuriksi, että kapralaiset lopulta hyökkäävät yhteen sirpiläisten kylään, ja vetäytyvät sieltä viemänsä saaliin kanssa vuoristoleiriin. Sirpin hallitsija Moiri ei enää näe muuta mahdollisuutta kuin että kapralaisia pitää kohdella kuin vihollisia, ja valmistautuu hyökkäämään sotilaineen heidän leiriinsä.

Minulla on kirjoittajana hiukan sama tunne kuin sillä maalarilla, joka lattiaa maalatessaan huomaa joutuneensa nurkkaan, josta ei pääse huoneen ovelle kävelemättä vastamaalatun pinnan yli. Moiri on hyvä ihminen ja hyvä hallitsija. Hän ei halua kostaa, hän haluaa vain huolehtia Sirpin kansalaisten turvallisuudesta. Olisi epäloogista, jos hän päätyisi tuhoamaan tuhansia ihmisiä, vaikka nämä ovatkin kylään hyökätessään ryöstämisen lisäksi tappaneet miehiä ja raiskanneet naisia. Neuvotteluratkaisu löytyy, ja kapralaisille tarjoutuu mahdollisuus siihen parempaan tulevaisuuteen, jota Tore heille toivoo.

Mutta miten se käytännössä tapahtuu? Kuvaannollisesti puhuen, riittääkö, että odotan maalin kuivumista, eli auttaako kirjoittamani uusi luku selventämään tilannetta riittävästi, vai pitääkö minun tehdä lattiaan jalanjälkeni, palata ovelle ja ryhtyä maalaamaan uudestaan, eli muokata tapahtumia hiukan erilaisiksi?

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kysymyksiä

Tarmo on alkanut osallistua tekeillä olevan kirjan kehittelyyn yhä enemmän. Kun kerron, mitä olen kirjoittanut ja mitä aion kirjoittaa, hän tekee kysymyksiä, ja joskus ehdotuksia.

Pelkät kysymyksetkin pakottavat usein muuttamaan tekstiä. Tapahtumissa pitää olla riittävästi loogisuutta jopa fantasiakirjassakin, jossa realiteeteista saa poiketa vain fantasian omien lakien mukaan. Siis siten, että Oosa kuulee muiden ajatukset, mutta en voi väittää Rainon tietävän, mitä joku ajattelee. Raino voi luulla ja kuvitella tietävänsä, ja joku voi kertoa hänelle ajatuksistaan, siinä kaikki.

Koska Tarmon ja minun kehittelemä fantasiamaailma toimii pääosin reaalimaailman tavoin, ihmiset voivat siirtyä paikasta toiseen vain niin kuin he voisivat tosielämässäkin. Kuinka pitkä matka on Matalan kylästä Kooravuorelle? Miten pitkään sen kulkeminen jalkaisin kestää? Miten paljon evästä Kooravuorelle on vietävä, että siellä voisi elää?

Tarmo on vähitellen alkanut tehdä myös ehdotuksia siitä, mitä voisi tapahtua. Mutta pelkät kysymyksetkin antavat tekstiin uutta näkökulmaa, sillä joudun etsimään ratkaisuja ongelmiin, joita en muuten olisi huomannut.