keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Minä, minä ja minä

Kirjallisuutta lukeva tunnistaa yleensä ainakin joissakin henkilöissä omia piirteitään, ja silloin tällöin kirjailija tuntuu kertovan "minun tarinaani", vaikkakin hiukan muunneltuna. Kun lukija alkaa kehittyä kirjoittajaksi, on luonnollista yrittää kirjoittaa tuo "minun tarinani". Lukijana hän on jo oppinut, että sitä ei tarvitse tehdä tosielämän kiemuroita tilittäen, vaan asioita voi pelkistää ja pukea fiktiiviseen muotoon.

Minä en lapsena ja nuorena viihtynyt kovin hyvin reaalitodellisuudessa. En aina viihtynyt myöhemminkään, mutta kehitysiässä pakenin lukemiseen ja murrosiässä myös kirjoittamiseen. Yritettyäni ensin kirjoittaa esikuvien mukaan sellaista, mitä mieluiten halusin lukea, ryhdyin kirjoittamaan "omaa tarinaani". Usein näin itseni kuin ulkoapäin, ja tarkkaillessani mitä tein ja koin mietin samalla, miten sen kirjoittaisin.

Minulla oli lapsena ja nuorena tunne, että kukaan ei ymmärrä minua. Noiden minäminäjaminä-aiheisten tekstieni taustalla oli toive, että niiden lukija ymmärtäisi. Tosin en antanut juuri kenenkään lukea niitä. Siihen oli kaksi syytä. Ensinnäkin niistä ei tullut aivan tarpeeksi hyviä edes minun mielestäni, ja toiseksi olin varma, että tuntemani ihmiset olivat tyhmiä, eivätkä olisi ymmärtäneet niitä. Eiväthän he olleet kiinnostuneita sellaisesta kirjallisuudestakaan, jota minä ihailin.

Minäminäjaminä-tekstejä kirjoittaessani kehitin omaa kirjoittajantyyliäni, mutta ne olivat samalla yritystä selvittää itselleni omaa itseäni ja elämäntilannettani. Pidin samoihin aikoihin myös päiväkirjaa, johon taltioin tapahtumia, tunnelmia ja ajatuksiani. Fiktiivisiin teksteihin kirjoitin sitä, mitä voisin olla, miten voisin toimia. Ne olivat mentaaliharjoituksia tosielämän ratkaisuja varten.

Kun ryhdyin kirjoittamaan julkaistavaksi, en enää kirjoittanut "omaa tarinaani". Julkaistuihin kirjoihini olen kirjoittanut jotain omakohtaista moniinkin henkilöihin, mutta "oma tarinani" on aihe, jota olen vältellyt. Se johtuu ainakin osittain siitä, että en ole elänyt tyhjiössä, vaan on ihmisiä, joita en halua loukata viittaamalla asioihin, joita he eivät halua tietää tai muistaa. Mutta ehkä yksi syy on se, että minäkään en mielelläni muistele. Ja maailmassa on aivan riittävästi kirjoja siitä, millaista on olla psyykkisesti poikkeava, ja miten vaikeaa on elää tässä ihmisten maailmassa, jossa yhdellä jos toisellakin on omia ongelmiaan.

maanantai 29. joulukuuta 2014

Plagioinnista

Kirjailija ei koskaan luo tekstiään tyhjästä. Hän on oppinut muilta ihmisiltä kielen, ja hän on muodostanut kaikesta lukemastaan käsityksen erilaisista tavoista ilmaista itseään kirjallisesti. Kirjailijalla on vapaus muunnella kieltä luovasti, ja hän voi kehittää uusia kirjallisen ilmaisun tapoja. Uudistajillakin on kuitenkin perustana se, minkä he ovat oppineet ja omaksuneet.

Kasvatustieteessä tunnetaan käsite mallioppiminen. Siihen kuuluu esikuvaksi asetetun jäljittely. Minusta on luonnollista, että lapsi ja nuori tekee ensimmäiset kirjalliset yritelmänsä plagiaatteina; niin minäkin tein. Jos hän ei ole tehnyt niitä kopioimalla, vaan luonut ne muistinvaraisesti ja muuttanut yksityiskohtia, hän kokee ne oman työnsä tuloksiksi. Ja sitten opettaja tai joku muu auktoriteetti kohtelee häntä kuin rikollista. (Eräässä tapauksessa lapsi jo palkittiin kirjoituskilpailussa, ja kun joku sitten osoitti palkintolautakunnalle esikuvan, palkinto peruttiin ja lapsi lähes lynkattiin henkisesti.)

Plagioiminen on tietysti moraalisesti arveluttavaa, jos minkä ikäinen hyvänsä hankkii tietoisesti jotain etua itselleen esittämällä omana tuotteenaan sellaista, mitä hän ei ole tehnyt. Mutta "kirjallinen varkaus" edellyttää minun mielestäni samaa kuin muukin varkaus: jos jotain on varastettu, joku on menettänyt jotain. Jos joku julkaisee minun kirjani kopioituna tai hiukan muunneltuna ja myy sitä omissa nimissään, minulta on viety tekijänoikeuteni. Mutta jos joku nappaa ideoita ja tekstin yksityiskohtia, jotka hän sijoittaa omaan minun teoksestani selvästi erotettavissa olevaan teoskokonaisuuteensa, minulta ei ole viety mitään.

Jos kirjailijaa ei ole kohdannut mikään menetys, ei ole tapahtunut kirjallista varkautta. Teksti tai sen osa voi silti olla plagiaatti siinä mielessä, että esikuva on selkeästi tunnistettavissa. Sellaista ei kannata julkaista, eikä sitä pidä lähettää kirjoituskilpailuihin. Mutta jos joku sellaisen ymmärtämättömyyttään lähettää, olkaa hyvät tuomarit armeliaita. Tarkoitus ei luultavasti ollut pettää teitä, vaan kirjoittaja on kehitysvaiheessa, jossa esikuvien merkitys vielä on suuri ja selvästi nähtävissä.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Rakkaus ja rakkaus

Rakkaus on hämmentävän monimerkityksinen sana. Klassinen kreikka oli siinä suhteessa selkeämpää, että rakkauden kahdelle eri ulottuvuudelle oli kummallekin oma sanansa. Eroottiselle rakkaudelle oli oma jumalhahmonsakin, Eros. (Afrodite yhdistettiin seksuaaliseen haluun, johon ei välttämättä sisälly rakkaudentunteita.) Kreikankielen agape tarkoittaa ei-eroottista rakkautta.

Erottelu voi selkiyttää, mutta se myös hämärtää. Toisiaan eroottissävyisesti rakastavathan rakastavat yleensä toisiaan myös ei-eroottisesti, eli toivovat epäitsekkäästi toisilleen hyvää ja pyrkivät toimimaan toistensa parhaaksi. Ei-eroottinen rakkaus taas saattaa johtua hyvin itsekeskeisistä toiveista. Toivotut lapset syntyvät yleensä sellaisille ihmisille, jotka kaipaavat vanhemmuutta. Halu kokea isyys tai äitiys on biologiaan pohjautuva itsekeskeinen kaipuu, jossa lapsen etu ei välttämättä ole ensimmäisenä mielessä. Parhaassa tapauksessa se sentään saa suuren painoarvon myöhemmin.

Rakkaudella tarkoitetaan yleensä tunnetta, johon sisältyy kauniita ja myönteisiä ajatuksia tunteen kohteesta. Eettinen vaatimus lähimmäisen rakastamisesta ei kuitenkaan edellytä sitä, onneksi. Ihminen ei pysty kovin paljon vaikuttamaan tunteisiinsa, eikä niitä kannata valehdella ainakaan itselleen. Jos ei pidä jostain ihmisestä, voi silti rakastaa häntä eettisesti oikealla tavalla.

Lähimmäisen rakastaminen on pyrkimystä toimia hänen parhaakseen. Se ei ole sama asia kuin toimiminen häntä miellyttävällä tavalla. Manipuloimaan pyrkivää auttaa parhaiten, kun ei suostu manipuloinnin kohteeksi. Toisen ihmisen väärän käytöksen vahvistaminen ei ole hänelle hyväksi.

Rakkaudentunteiden teeskenteleminen ja valheellinen vakuuttelu ei ole sitä rakkautta, jota meidän pitäisi toisillemme osoittaa. Se estää ihmisiä kohtaamasta toisiaan rehellisesti ja rakentamasta keskinäistä suhdettaan kestävälle pohjalle. Mutta vähäinenkin aito myötätunto ja halu ymmärtää ja auttaa on todella arvokasta.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Palmu ja tähti

Suomen talvi voi olla kaunis, ja siitä voi nauttia. Ei tosin silloin, kun keskipäivälläkin on puolihämärää, ja joutuu kahlaamaan märässä sohjossa, mutta aurinkoiset hanget ja lumen kuorruttamat puut ovat ylellisyyttä, jota kannattaa tulla ihailemaan sieltä, missä lunta ei ole. Ankarakin talvi voi tarjota upeita luontoelämyksiä. Olen nauttinut lumimyrskyistä ja pakkasöistä, jolloin tähdetkin näyttävät jäisiltä.

Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kaipaan lämpöä ja valoa, ja sulaa maata, jota pitkin voi kävellä liukastelematta. Eli siis "talven tullen mielen valtaa jälleen kaipuu", ja haluaisin lähteä sinne minne muuttolinnut matkaavat.

Kuva on Nizzasta. Nizza on sympaattinen kaupunki, jonka pitkä rantakatu tarjoaa mahdollisuuden nauttia kävelyretkistä meren hengessä. Se paikka, joka minua talvisin houkuttelee eniten, on kuitenkin Kypros ja siellä saaren kaakkoiskärki, punaisen mullan ja hiekkakivikallioiden seutu. Luonto on siellä karua, ja talvisin voi olla viileää. Mutta se aurinko, aurinko! Ja meri, meri!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Moraalisesti moitteettomat

On olemassa ihmisiä, jotka ovat omasta mielestään hyviä ja tarkoittavat muillekin pelkkää hyvää. Itseään arvioidessaan he eivät kiinnitä huomiota sellaisiin vaikeasti määriteltäviin asioihin kuin lähimmäisenrakkaus tai auttavaisuus tai armollisuus, vaan he arvottavat itsensä hyviksi, koska heidän seksuaalimoraalinsa on (ainakin lähes) rikkeetön, eivätkä he poikkea millään kiusalliseksi koetulla tavalla keskivertokansalaisista.

He ovat äärimmäisen vaarallisia. Ensimmäisen kerran totesin sen, kun eräs koulutoverini ei tullut aamulla kouluun, ja iltapäivällä saimme tietää, että hän oli yöllä tehnyt itsemurhan. Syytä siihen kerrottiin vain kuiskaillen: hän oli odottanut lasta.

Hän kuoli sen ajan hyvien ihmisten, moraalin vartijoiden, takia. Hän oli tuntenut, että ei kestäisi heidän asenteitaan. No, ajat ovat muuttuneet. Nyt ymmärretään, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa. Vai ymmärretäänkö? Vieläkin paheksutaan ihmisiä, jotka eivät pysty aina ja joka tilanteessa hillitsemään itseään, vaan noudattavat sinänsä luonnollisia ja ymmärrettäviä halujaan.

Eivätkö moraalin vartijat tiedä, että halut voivat joillakin olla voimakkaampia kuin ne, jotka heillä on ja jotka he niin mainiosti pystyvät hillitsemään? Ehkä he eivät tiedä. Olin kerran kokouksessa, jossa valittiin oppilaita kurssille. Kurssin johtaja sanoi, että erästä tyttöä ei voi valita, koska hänen kaulallaan oli ollut selvästi näkyvissä sopimattomia jälkiä. Naurahdin ja totesin, että kaikillahan meillä joskus on. Kurssin johtaja sanoi: "Ei minulla ainakaan."

Moraalin vartiointi ulottuu myös asioihin, joiden ei luulisi häiritsevän ketään. Eräs nuori mies, jonka olin tuntenut pikkupojasta asti, teki yllättäen itsemurhan. Syyksi paljastui, että muutama tuttu oli tunnistanut hänet, kun hän oli ollut liikkeellä naiseksi pukeutuneena.

Niin turha kuolema, ja silti niin ymmärrettävä. Hän tiesi asenteet, vieroksunnan ja pilkan, ja hän tunsi ettei kestäisi niitä.

Entä jos jättäisimme muiden ihmisten tekojen puntaroimisen vähemmälle ja pyrkisimme itsekin olemaan hyviä sillä vaikeimmalla tavalla, rakastamalla ja hyväksymällä myös ne, jotka ovat erilaisia kuin me.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Sanat ja teot

Varhaisessa murrosiässä löysin joitakin kirjoja, jotka tulkitsivat eettis-uskonnollisia periaatteita viisaan tuntuisesti, mutta nuorille uskonnollista kasvatusta tarjoavat aikuiset esittivät yleensä kovin kaavamaisia ohjeita, jotka vaikuttivat sekä ahdasmielisiltä että tekopyhiltä. Oma kehittymässä oleva vakaumukseni ei saanut paljon tukea heidän puheistaan, mutta siihen vaikuttivat voimakkaasti Valkeakosken seurakunnan silloisen tyttötyöntekijän teot.

Yllättävää oli jo se, ettei hän paheksunut minua, vaikka suhtauduin tarjottuun opilliseen julistukseen kriittisesti. Vielä yllättävämpää oli, että hän halusi auttaa apua tarvitsevia, myös minua.

Äitini oli jo tuolloin eronnut toisesta aviomiehestään, joka ei ollut minun isäni. Heidän yhteiset lapsensa olivat jääneet isänsä luo, ja minä asuin kahdestaan äitini kanssa. Äiti saattoi iltaisin viipyä pitkään ravintoloissa, eikä aina tullut yöksi kotiin. Minulla oli iltaisin ja öisin yksin ollessani voimakkaita pelkotiloja. Eräänä myöhäisenä iltana, kun äitiä taaskaan ei kuulunut kotiin, lähdin ulos kävelemään. Seurakunnan tyttötyöntekijän ikkunassa oli valo. Menin soittamaan ovikelloa. Muistaakseni minun ei tarvinnut selittää juuri mitään. Hän sanoi myöhemmin huomanneensa heti, että etsin turvapaikkaa. Olin hänen luonaan sen yön, ja seuraavina vuosina soitin hänen ovikelloaan iltaisin tai öisin, jos en voinut olla kotona. Hän ei koskaan käännyttänyt minua pois eikä moittinut, vaikka olisin herättänyt hänet yöunilta.

Häneltä saamani apua oli sanatonta viestintää, joka kertoi siitä, mitä lähimmäisen rakastaminen on. Se oli myös selkeä opetus siitä, miten minun pitäisi pyrkiä elämään. Teot viestivät enemmän ja voimallisemmin kuin sanat.

No, kirjallisuus on tietenkin vain sanoja, mutta kirjailijakin voi kirjoittaa teokseensa tekoja, joista joku parhaassa tapauksessa ottaa esimerkkiä. Siksi kertomakirjallisuus usein koskettaa syvemmin kuin pelkkä uskonnollisten tai filosofisten periaatteiden esittely.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Luetun ymmärtäminen

Sain samanlaisen uskonnollisen kasvatuksen kuin suurin osa muistakin ikäisistäni suomalaisista. Koulussa se tarjoiltiin tarinoina, joista keskeisiä olivat kohtaukset Jeesuksen elämästä ja hänen esittämänsä vertaukset. Ne vetosivat minuun, ja olin niistä niin kiinnostunut, että luin niitä myös Uudesta testamentista.

Murrosiän alussa hakeuduin mukaan toimintaan, jota Valkeakosken seurakunta järjesti minun ikäisilleni. Jo aikaisemmin olin huomannut, että se mitä evankelistat minun mielestäni kertoivat ei vastannut sitä, mitä monet muut olivat samoista teksteistä löytäneet. Seurakuntanuorissa tuo käsitys vahvistui entisestään.

Evankeliumeista löytää tietenkin aineksia monenlaisiin tulkintoihin. Suurimmalta osaltaan ne eivät ole silminnäkijälausuntoja, eivätkä Jeesuksen puheet pohjaudu sanatarkkoihin muistiinpanoihin, vaan evankeliumit on pääosin koostettu niiden laatijoiden tuntemista aikaisemmista kirjoituksista ja ihmisten kertomista tarinoista. Niissä on siksi keskenään yhteensopimattomia ja jopa ristiriitaisia kohtia. Luulisi olevan itsestään selvää, miten sellaista tekstiä pitää lukea: sitä on käsiteltävä kokonaisuutena, ja pääasiat pitää asettaa sivuseikkojen edelle. Jos jokin yksityiskohta ei sovi yhteen perusperiaatteen kanssa, se on joko merkityksetön tai tarkoittaa vain jotain erityistapausta. (Ja aina kannattaa muistaa, että meille säilynyt Uuden testamentin teksti perustuu kopioiden kopioihin, joihin useatkin kirjurit ovat voineet lisäillä omia "selvennyksiään" ja selityksiään.)

Minä luin Jeesuksesta, joka halusi ihmisten rakastavan ja auttavan toisiaan, ja joka vastusti omahyväisyyttä ja tekopyhyyttä. Yritin toimia niin, vaikka se ei minulta onnistunutkaan kovin hyvin. Mutta monet itseään uskovaisina pitävät olivat halukkaita paheksumaan ja tuomitsemaan juuri niitä, joita minun mielestäni olisi pitänyt tukea ja auttaa. Ihmettelin, miten he saattoivat lukea Jeesuksen suhtautumisesta yleisesti halveksittuihin julkisyntisiin ja toisaalta fariseuksiin ymmärtämättä, että he käyttäytyivät fariseusten tavoin.

Vaikka kuuluin seurakuntanuoriin, minua ei pidetty "oikeasti uskovaisena", sillä murrosikäisenä aloin tulkita kertomuksia ihmeistä myyttisinä tarinoina. Niiden merkitys ei ollut niiden tosipohjaisuudessa, vaan periaatteissa, joita ne havainnollistivat. Mutta myytin lukutaito ei ainakaan nykyaikana taida olla kovin yleistä. Jokin on totta tai ei-totta, vertauskuvallinen totuus näyttää olevan monille liian vaikeaa ymmärrettäväksi.

Eräässä Platonin tekstissä (jonka alkuperäisyyttä tosin epäillään) on toteamus, että kirjoitus ei pysty puolustamaan itseään. Platonin(kin) kohdalla se on osoittautunut valitettavan todeksi, väärintulkitsijoita riittää, eikä heitä pysty estämään. Mutta teksti voi puolustaa itseään yhdellä tavalla: olemalla jatkuvasti olemassa. Vääristelijöistä ja väärinymmärtäjistä huolimatta voi palata alkutekstiin ja lukea, mitä siellä todella sanotaan.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Mistä on pienet kirjailijanalut tehty?

Kirjan tuottama lukuelämys muodostuu aina kahdesta osatekijästä, sisällöstä ja muodosta. Yleensä lukija kuitenkin eläytyy sisältöön, eikä huomioi muotoa varsinkaan silloin, jos teos on "hyvin kirjoitettu". Muodon kömpelyydet saattavat olla hyvinkin häiritseviä, mutta hallittu ja taitavasti toteutettu muoto ei välttämättä vaadi itselleen huomiota. Sen tarkoitus on vain kantaa ja tukea sisältöä.

Olen pienestä asti viehättynyt runoudesta, ja ihastuin kyllä monissakin kirjoissa runollisen kaltaisiin yksityiskohtiin tai kuvauksiin, jotka loivat tunnelmaa poikkeuksellisen hyvin. Mutta vasta kaksitoistavuotiaana luin ensimmäisen kirjan, joka vaikutti minuun voimakkaasti nimenomaan esteettisenä elämyksenä. Se oli Tatu Vaaskiven Yksinvaltias. Sen luomat mielikuvat, tunteet ja tunnelmat sitoutuivat niin kiinteästi muotoon, että niitä ei voinut irrottaa siitä.

Minussa kehittyvä pieni kirjailijanpentu oli jo aloittanut leikittelemällä lukemieni kirjojen sisällöllä. Tein niistä mielikuvissani muunnelmia, joita en kuitenkaan pukenut sanalliseen muotoon. Näin ne valveunina, hiukan kuin elokuvina. Vasta Yksinvaltias ja sen jatkoksi lukemani Vaaskiven Pyhä kevät innoittivat minut kirjoittamaan tekstiä.

Olin siis löytänyt kirjallisen tyylin, jota ihailin ja jota halusin toteuttaa. Ja se alkoi kopioimalla. Koska minulla ei ollut mahdollisuutta saada Yksinvaltiasta omakseni, kirjoitin siitä parhaita kohtia vihkoon. Tarkoitukseni ei sentään ollut siirtää kopioita omaan tekstiini, halusin vain mahdollisuuden yhä uudestaan nauttia niistä. Mieluisimmat runot olin pystynyt taltioimaan mieleeni, ne olivat mitallisia ja siis helppoja oppia ulkoa. Proosan suhteen sellainen ei onnistunut.

Ensimmäiset pitkähköt (vajaa yksi vahakansivihko) kirjalliset yritelmäni toisintivat Yksinvaltiaan ja Pyhän kevään tyyliä niin hyvin kuin suinkin pystyin, ja myös aihepiiriä. Aiheen suhteen en ollut kuitenkaan vain niiden varassa. Perehdyin antiikin Rooman historiaan lukemalla mitä siitä kirjastosta löysin, ja Jeesuksen elämää käsittelevistä kirjoituksista olin kiinnostunut jo aikaisemmin.

Tuo kauan sitten hävinnyt vahakansivihko sisälsi paljon plagiointia, mutta se oli silti jo myös kirjallisuutta, sillä sovelsin esikuvaani omalla tavallani. Olenkin aina ihmetellyt, missä on plagioinnin ja luovuuden raja. Käytämme kieltä, jonka olemme oppineet muilta, ja kaiken kirjoittamamme mukana on kaikuja lukemastamme.

Siis mistä on pienet kirjailijanalut tehty? Kopioinnista ja luovasta plagioinnista.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Jean Valjean ja minä

Mistä eettinen vakaumus syntyy? Luultavasti sen perusteet ovat ihmisluonnossa, mutta se muotoutuu yksilöllisesti sekä henkilökohtaisten ominaisuuksiemme että kokemustemme perusteella. Meille opetettukin tietenkin vaikuttaa meihin, mutta emme omaksu kaikkea, vaan poimimme sen, mikä parhaiten vastaa omaa oikeustajuamme.

Aikuiset ovat yleensä jo muodostaneet vakiintuneen käsityksen etiikan perusteista. Se voi olla vinoutunut ja puutteellinenkin, mutta heillä on harvoin tarve tarkistaa sitä. Lapsi on vielä avoin vaikutteille. Hänellä on käsityksiä siitä, mikä tuntuu oikealta ja mikä väärältä, mutta hän ei osaa perustella niitä. Häntä on helppo ohjata aikuisten haluamaan suuntaan. Mutta lapsi ei onneksi ole passiivinen vastaanottaja, vaan etsii aktiivisesti, ja kohdatessaan omia käsityksiään vastaavan eettisen ajattelutavan hän tunnistaa sen. Niin ainakin minulle kävi.

Olin kai hiukan toisellakymmenellä, en kuitenkaan vielä murrosiässä, kun luin Victor Hugon Kurjat. Siinä huonosti kohdeltu, juuri vapautunut vanki Jean Valjean kohtaa ystävällisyyttä, joka muuttaa hänen käsityksensä ihmisistä ja omasta itsestään. Hän kokee sen jälkeen velvollisuudekseen auttaa muita. Sama periaate oli ollut monissa lukemissani tarinoissa, varsinkin saduissa, mutta Kurjat toi periaatteen ihmiselämän realismin keskelle. Ihmiset eivät suinkaan aina ole miellyttäviä, eivät edes kiitollisia. Silti heitäkin pitää kohdella hyvin ja auttaa mahdollisuuksiensa mukaan, jos he tarvitsevat apua.

Romaanissa otettiin myös selkeästi kantaa asiaan, jota olin ihmetellyt monissa lukemissani kirjoissa. Olin vielä siinä iässä, että en ymmärtänyt seksuaalisuudesta juuri mitään, mutta minua kummastuttivat asenteet seksuaalinormeja rikkoneisiin. Erityisen outoa minusta oli, että naisesta tuli "huono nainen", mutta miestä ei välttämättä edes paheksuttu. Victor Hugon Kurjat kuvasi asian minun oikeustajuani vastaavasti. Mies, joka käytti hyväkseen Fantinen luottavaisuutta ja sitten jätti hänet, teki rumasti. Fantinella ei olisi pitänyt olla mitään syytä hävetä, ja hänen olisi pitänyt saada myötätuntoa ja tukea itselleen ja lapselle, jonka hän synnytti.

Varmaan olisin muodostanut suunnilleen sellaisen eettisen vakaumuksen kuin se on, vaikka en olisi sattunut lukemaan juuri tuota kirjaa ja juuri oikeaan aikaan. Mutta selkeää eettistä viestiä kantavalla kirjalla voi olla suuri merkitys siksi, että se auttaa muotoilemaan omat vaistomaiset mielipiteet järjestelmällisiksi. Sellaisina niitä on helpompi puolustaa, jos niitä yritetään horjuttaa.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Tarzan ja minä

Lapsena lukemieni kirjojen keskushenkilöistä Tarzan nousi tärkeimmäksi ehkä siksi, että hänestä kertovia kirjoja oli enemmän kuin muista kiinnostavista sankareista kertovia. Alexandre Dumas'n kolme muskettisoturia olivat kiehtovia persoonia (synkkään lapsenmieleeni vetosi varsinkin Athos), ja luin tarinaa uudelleen ja uudelleen. Jatko-osat eivät kuitenkaan innostaneet. Edgar Rice Burroughsin Mars- ja Venus-sarjat olivat tavallaan kiinnostavampia kuin Tarzan-kirjat. Mutta Tarzanista oli tarjolla eniten lukemista. Toki luin sarjan osia moneen kertaan, mutta niitä oli niin paljon, että ihan kaikkea ei muistanut ulkoa.

Tarzanin viehätykseen lisäsi osansa kuvitelma mahdollisuudesta olla viidakon valtias. Muutkin suosimani sankarit olivat ainakin lähes voittamattomia, ja ainakin lähes oikean asian puolella, mutta Tarzan oli kaikkia muita voimakkaampi ja luonnostaan oikeudenmukainen.

Tarzan-kirjoissa on asenteita, jotka olivat yleisiä silloin, kun ne kirjoitettiin. Viihteen tapana on myötäillä vallitsevia mielipiteitä. Burroughsin teksteistä löytää helposti esimerkkejä rasismista, mutta myös rasismin epäsuoraa kritiikkiä, sillä jaloja ihmisiä löytyy mustista niin kuin valkoisistakin, ja roistoja samoin. Naiset ovat toki yleensä passiivisia olentoja, joita sankari pelastaa, mutta nainen voi myös osoittaa suurta rohkeutta varsinkin puolustaessaan rakkaitaan.

Burroughsin seikkailuviihteen epärealistisuus ei haitannut minua lapsena, eikä haittaa vieläkään. Se on TARKOITETTU epärealistiseksi. Lukemalla voitetaan pelkoja lähestymällä pahoja asioita tietoisena siitä, että ollaan itse turvassa. Kun sankari karkottaa uhkan, koetaan vapauttava onnentunne. Epävarmalle ja pelokkaalle lapselle se oli mielikuvitusharjoittelua, joka kasvatti kohtaamaan tosielämän vaaroja. (Minun kohtaamani vaarat toki olivat paljon pienempiä kuin ne, joihin kirjojen sankarit joutuivat, mutta minun olikin selvittävä niistä ilman heidän tukeaan.) Ja ehkä aikuisellekin on hyväksi joskus kuvitella olevansa sankari.

Seikkailuviihteen epärealistisessa maailmassa sankari ja roisto muuttuvat myyttisiksi hahmoiksi, jotka edustavat hyvää ja pahaa. Kun sankari tappaa roiston, oikeus toteutuu. Jos olisi kysymys tosielämästä ja ihmisistä sellaisina kuin me olemme, asia olisi tietenkin toisin.

Tavallaan lapsuuteni loppui silloin, kun aloin selkeästi ymmärtää, että Tarzan oli mielikuvitushahmo, jollaista ei voinut olla olemassa tosielämässä. Ei ole voittamattomia sankareita, eikä varsinkaan ketään, joka aina osaisi erehtymättä erottaa oikean ja väärän.

Se on surullista.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Monte-Criston kreivi ja minä

Lapsena luin kaikki lastenkirjat, jotka sain käsiini. Monista pidin, mutta en läheskään kaikista. Nalle Puh oli minusta melkein ärsyttävää luettavaa, samoin Antoine de Saint-Exuperyn Pikku Prinssi. Aikuisena totesin, että ne vetosivatkin lähinnä aikuislukijaan. Vika oli varmaan siinä, että luin ne omin avuin. Jos tekstistä innostunut aikuinen lukee niitä lapselle ääneen, hän luultavasti tempaa helposti lapsenkin innostumaan.

Lapsuuteni suurimmat lukuelämykset olivat kirjoja, jotka olivat alkujaan olleet aikuisille suunnattuja, vaikka ne pian luokiteltiin lähinnä lapsille ja nuorille sopiviksi. Luin kaiken, mitä löysin Edgar Rice Burroughsin ja Alexandre Dumas vanhemman kirjoittamaa. Ne olivat jännittävää viihdettä, mutta eivät pelkästään sitä. Burroughsin Mars-trilogia käsitteli rotuennakkoluuloja tavalla, joka teki lapseen pysyvän vaikutuksen, osoittautuihan "alimman", julmaksi kuvatun rodun edustaja Tars Tarkas jaloksi sankariksi. Samassa trilogiassa kuvataan myös uskonnollisia käsityksiä hyvin kriittisesti, ja ensimmäistä kertaa ymmärsin, ettei minulle opetettu uskonnollinen ajattelutapa ehkä ollut ehdottoman oikea, eikä ainoa mahdollinen.

Suurimman vaikutuksen minun noin kymmenvuotiaaseen lapsenmieleeni teki kuitenkin Monte-Criston kreivi. Yläkerrassamme asuva hiukan vanhempi tyttö oli lukenut sen, ja kertoi minulle tarinan sen keskivaiheilta, nuoresta Valentinesta ja häneen kohdistuneesta murhayrityksestä. Etsin kirjan Uudenkaupungin kirjastosta, ja se oli rakkautta ensilukemisella.

Jylhä tarina petoksesta, kostosta mutta myös anteeksiannosta, oli juuri sitä mikä upposi itsensä väärinymmärretyksi tuntevan lapsen sieluun. Mutta tutustuminen erääseen sivuhenkilöön opetti minut myös ymmärtämään jotain hyvin tärkeää ihmisenä olemisesta. Noirtier on halvaantunut ja täysin toisten avun varassa. Hän pystyy kommunikoimaan vain silmillään. Silti hän kantaa vastuuta läheisistään ja pystyy auttamaan näitä.

Lapsuuteni suuret lukuelämykset olivat viihdettä, eikä niitä tavata ylistää korkeakirjallisuutena. (No, Alexandre Dumas on saanut kuolemansa jälkeen toki arvostustakin.) Kun luen niitä nyt aikuisena, tavoitan silti yhä sen, mitä löysin niistä lapsenakin. Viihde ja korkeakirjallisuus eivät ole synonyymeja hyvälle ja huonolle. On myös hyvää viihdettä, ja huonoa korkeakirjallisuutta.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Yltiöhumanismi, kyllä ja ei

Eräs sinänsä positiivinen arvio Tuulen tavoittelusta sisälsi huomautuksen, joka luultavasti oli tarkoitettu kielteiseksi. En valitettavasti muista sitä tarkkaan, mutta sen sisältö oli, että ihan täydelliseen onnelaan ei kirjassa päästä, mutta epäilemättä sinnekin vielä ehditään Väyrysten yltiöhumanistisessa kehitelmässä.

Yltiöhumanismi kai viittasi siihen, että joillekin sodassa ja muissakin yhteyksissä väkivaltaan syyllistyneille annetaan anteeksi, ja he saavat mahdollisuuden rakentaa itselleen uudenlaisen tulevaisuuden. Tuossa asiassa tunnustaudun mielelläni yltiöhumanistiksi. Rangaistukset voivat joskus olla tarpeellisia, joko siksi, että ne estävät henkilöä itseään jatkamasta väärin tekemistä, tai siksi, että tieto seurauksista estää muita tekemästä vastaavia asioita. Vasaman tuomitseminen siitä, että hän on ollut merirosvopäällikkö, ei kuitenkaan ole tarpeellista edellisestä syystä, koska hän haluaa ryhtyä elämään rauhanomaista elämää. Hänen tuomitsemisensa ei myöskään estäisi muita merirosvoja jatkamasta toimintaansa, joka on heille elämisen ehto. Tilanne on hiukan sama kuin Tähtien kosketuksen lopussa Rotaan sotasyyllisyyttä pohdittaessa. Sodat eivät lopu, vaikka hävinneen osapuolen sotasyylliset tuomittaisiin, sillä voittajan riveissä vastaavia tekoja tehneet välttyvät syytteiltä ja usein palkitaankin.

Kosto ei ole koskaan oikein, vaan myös väärin tehneitä on kohdeltava mahdollisimman hyvin. Heilläkin on kaikki ihmisoikeudet, ja vain välttämättömistä syistä saa joitakin niistä rajoittaa.

Vaikka olenkin yltiöhumanisti, kun kysymys on ihmisoikeuksien puolustamisesta, humanismin käsitteen alle on koottu monia periaatteita. Älykkäimmät humanismin kannattajat osaavat muotoilla ne niin, että niistä voi ainakin tietyin varauksin olla samaa mieltä. Jotkut humanisteiksi tunnustautuvat julistavat kuitenkin uskoaan ihmisjärjen mahdollisuuksiin niin kritiikittömästi, että se ei anna korkeaa kuvaa heidän älykkyydestään.

Ihmisjärjellä on rajat, ja sen ymmärtämisen ei luulisi olevan vaikeaa. Sen myöntäminen ei välttämättä johda siihen, että pitäisi jotain uskonnollista dogmistoa auktoriteettina. Se on vain tietoa, että on asioita, joita on mahdoton tavoittaa järjellä. Jotain siitä voi kuitenkin aavistella, "kuin kuvastimesta, arvoituksen tavoin". Tuota aavistelua on uskonnoissa, vaikka niitä valitettavasti valjastetaan vallankäyttöönkin. Sitä on myyteissä, joissakin filosofioissa, ja myös vaistomaisissa tunteissamme. Jos humanismi kiistää sen, en ole humanisti.

torstai 4. joulukuuta 2014

Olinhan siellä minäkin 3

Kun kerroin, että minä ja Tarmo suunnittelimme fantasiakirjasarjaa, kustannustoimittaja sanoi: "Se on hyvä, fantasia myy." Hän oli ajan hermolla, sillä Harry Pottereista ei vielä tiedetty mitään. Ohjeistaakseen minua hän antoi luettavakseni Philip Pullmanin Kultaisen kompassin. En lukenut sitä, sillä minulla ja Tarmolla oli selkeä mielikuva siitä, mitä halusimme tehdä.

Vuorileijonan varjo ja sen jatko-osat saivat myönteisiä arvosteluja, Jääsilmä jopa Topelius-palkinnon, vaikka minä ja Tarmo olimmekin sanoneet, että todennäköisempää kuin Topelius-palkinnon myöntäminen meille on että saamme Sibelius-palkinnon. (Varmuuden vuoksi vitsin selitys: meillä ei ole mitään ansioita musiikin alalta, eli kysymyksessä on täysi mahdottomuus.)

Fantasiakirjojamme myytiin samaan tapaan kuin muutakin tuotantoamme, kohtuullisen hyvin, mutta Tarmo ja minä emme tuottaneet kustantajalle mitenkään merkittäviä tuloja. Kilpailu kirjamarkkinoilla kiristyi, ja uusia tarjokkaita kirjailijoiksi oli tungokseen asti. Olin tietoinen siitä, että asemani ei ollut kovin vahva.

Kirjallisuuden pelikentällä olin pyytämättäni saanut joitakin tukijoita, ja vähitellen alkoi olla niitäkin, jotka kokivat minut kilpailijana. Lopulta minut ajoi pelikentältä ulos kuitenkin innokas tukija, joka odotti minulta kiitollisuutta ja oli mielestään saanut oikeuden antaa hyvin yksityiskohtaisia ohjeita siitä, mitä ja miten minun pitäisi kirjoittaa. Ilmoitin, että en ryhdy kirjoittamaan hänen aiheistaan enkä hänen haluamallaan tavalla. Valitettavasti hänellä oli paljon epävirallisia vaikutuskanavia, ja hän oli kustantajani luottohenkilö.

En ihmettele, että kustantajien ovet sulkeutuivat minulta. Enemmän ihmettelen, että ne sentään pysyivät auki niin kauan. Olin vuosien varrella suututtanut suunnilleen kaikki kustannustoimittajat, jotka olivat joutuneet työskentelemään kanssani. En läheskään aina suostunut tekemään tekstiini ehdotettuja muutoksia. Lisäksi kirjoitin asioista, joista minun ei olisi haluttu kirjoittavan, ja tein sen tavalla, josta ei pidetty. Tyypillinen käsikirjoitukseen lisätty huomautus oli: "Kyllä tästä saa puhua, mutta ..." Ja sitten oli tietenkin kirjoihin heijastuva filosofinen näkemykseni, jolla ei välttämättä saatu laajan lukijajoukon eikä ehkä useiden arvostelijoidenkaan suosiota.

Kun minut heitettiin ulos Tammelta, he olivat sentään ehtineet julkaista minulta 45 kirjaa. Karisto oli julkaissut kahdeksan ja WSOY:lta oli ilmestynyt yksi. Heitäkään ei kuitenkaan kiinnostanut ottaa suojiinsa pääasiallisen kustantajan hylkäämää kirjailijaa.

Hyvä näinkin. Tein sen jälkeen vielä joitakin omakustanteita. Fantasiakirjasarjan oikeudet Tarmo ja minä palautimme kustantajalta itsellemme. Työstin sen uudelleen, sillä kustantajan aikataulujen mukaan kirjoitettaessa siihen oli jäänyt keskeneräisyyttä.

Kustantaminenhan ei ole enää sitä mitä ennen. Omakustantaminen on helppoa ja halpaa. Markkinointi ei ole sitä, joten omakustannetta ei yleensä saa myytyä kovin paljon, mutta se onkin jo toinen juttu.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Olinhan siellä minäkin 2

Kirjallisuuden pelikentällä eliittijoukkueeseen kuuluvat ne kirjailijat, joiden taiteellisia ansioita pidetään kaikkein suurimpina. Kaupalliset kustantajat toivovat kuitenkin julkaisemistaan teoksista myyntituloja. Korkeakirjallisuuttakin toki ostetaan, varsinkin jos se saa tuekseen palkintoja tai muuta julkisuutta, mutta Merkittävä Kirjailija ei läheskään aina ole suosittu, eikä suosittua kirjailijaa pidetä välttämättä merkittävänä.

Minä olin 1990-luvulla saanut leiman, että olen "tuottelias ja suosittu". Sekä tuotteliaisuuteni että suosioni oli tosin aika suhteellista. Olin kirjoittanut kymmeniä varhaisnuorten kirjoja, muutaman varttuneemmille nuorille suunnatun ja pari aikuisten romaania. Nuortenkirjat olivat kuitenkin sivumäärältään suppeita, ja monet niistä kuuluivat sarjoihin, joissa olivat samat henkilöt ja ympäristö, piti luoda vain uusi juonikuvio. Suosiokin oli sitä, mitä se nuortenkirjojen kohdalla yleensä on: myynti oli kustantajan kannalta riittävää, mutta ei ylenpalttista.

Tuottelias ja suosittu eivät kirjallisuuden pelikentällä ole ylistäviä määreitä. Kirjallisuuden merkittävyyttä osoitetaan muun muassa sillä, että se syntyy pitkällisen pohdinnan tuloksena, hitaasti, vaikeasti, mieluiten vielä henkisiä tuskiakin kärsien. Suosio taas osoittaa tietenkin sen, että teoksen ymmärtää ja siitä nauttii keskivertoihminen, joten se ei ole eliittikirjallisuutta, jonka arvon tunnistavat vain todelliset ymmärtäjät.

Kirjallisuuden Merkittävimmät Asiantuntijat määrittävät sen, ketkä ovat Merkittäviä Kirjailijoita, ja keräävät heihin sijoittamistaan pelimerkeistä itselleen näyttöä asiantuntijuudestaan. Ne jotka eivät kuulu Merkittävimpiin Asiantuntijoihin, tyytyvät (tai joutuvat tyytymään) vähemmän merkittävien kirjailijoiden arvottamiseen. Muutama tällainen asiantuntija sijoitti pelimerkkejään minuun. Kiusaannuin, kun minulta odotettiin kiitollisuutta tuesta, jota en ollut pyytänyt, ja toivottiin minun vastavuoroisesti edistävän heidän pyrkimyksiään.

Varmaan kyse oli siitä, mitä mainostetaan verkostoitumisena ja hyvänä asiana. Varmaan olin ja olen väärässä kuvitellessani, että kirjallisuuden arvottamisen pitäisi olla puolueetonta, ja tuntemattoman ja tutun tekijän teos tulisi arvioida samoin perustein sekä kritiikkiä kirjoitettaessa että palkintoja ja apurahoja myönnettäessä.

Pelissä pelataan pelin säännöillä, tai lähdetään pelistä pois.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Olinhan siellä minäkin 1

Menin innoissani tilaisuuteen, jossa Tammi esitteli syksyn 1980 kirjauutuudet. En toki luullut, että esikoiskirjani kiinnostaisi kovin monia, mutta luulin, että jopa helppolukuinen lastenkirja kiinnostaisi joitakin. Ja luulin, että ainakin joku kirjailija olisi kiinnostunut tutustumaan uuteen kollegaan. Kotiin palasin paljon viisaampana.

Pierre Bourdieun teoria kulttuurista pelikenttänä kuvaa aika hyvin todellisuutta, mutta kirjailijan roolissani aloin pian kokea kirjallisuuden pelikentän melkein taistelukenttänä. Katselin sitä aina melko syrjästä ja osallistuin yhteenottoihin vain satunnaisesti, mutta voin silti sanoa niin kuin vänrikki Stool omista sotakokemuksistaan: "Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin."

Puhutaan nyt kuitenkin pelistä, onhan se rauhanomaisempi käsite. Pelissä menestytään keräämällä pelimerkkejä, ja kirjailijan kannalta tärkeimpiä ovat hänen kirjojensa saama kritiikki (jonka merkitys riippuu siitä, miten arvostettu kriitikko on) ja palkinnot (joiden merkitys riippuu siitä, miten arvostettu palkinto on).

Peliä pelataan pienessä piirissä, ja kriitikoiden ja palkitsijoiden arvo riippuu siitä, että he osaavat nostaa esiin sellaiset kirjailijat, joiden "löytämisestä" ja esillä pitämisestä he saavat kunniaa. Muodostuu peliketjuja, joissa kriitikot, palkitsijat ja kirjailijat omia etujaan valvoessaan vahvistavat toistensa asemia.

Ykkösketjuun ei marginaalista mennä noin vain. Sinne otetaan täydennystä valikoidusti, jos joku sinne kuuluva hyväksi havaitsee, ja saa riittävää tukea valinnalleen. Tuon tietenkin tiesin jo kirjailijan uraa aloittaessani, mutta sitä en tiennyt, että peliketjut ovat täyttä todellisuutta aina kun kirjailijat kokoontuvat jonnekin. Merkittävät Kirjailijat keskustelevat keskenään, eivät vähemmän merkittävien kanssa.

Kirjailijatapaamiset ovat tilaisuuksia, joissa vahvistetaan kontakteja ja luodaan niitä. Ei tietenkään pidä ryhtyä ainakaan pitempään keskustelemaan ihmisen kanssa, josta ei ole uran kannalta hyötyä.

Ei se ole väärin, se vain on pelin henki.