maanantai 29. syyskuuta 2014

Harmitonta tai sitten ei

Aivan varmasti on yhteiskuntia, joissa nainen kohtaa syrjintää sukupuolensa takia ja/tai on alistettu. Mutta ihmisillä on taipumus syrjiä ja alistaa toisiaan milloin mistäkin syystä. On miehiä, jotka ovat syrjittyjä ja/tai alistettuja, ja naiset voivat kuulua niihin, jotka syrjivät ja alistavat.

Vaikka myönnän, että vaatimukset naisen aseman parantamisesta usein ovat perusteltuja, olen aina lukenut melkoisen hämmentyneenä teorioita patriarkaatista, joka systemaattisesti alistaa naisia. Varmaan siihen vaikuttaa suomalaisuutenikin. Eräässä vaiheessa innostuin tutkimaan sukuani, ja jäljitin esiäitejäni suorassa naislinjassa 1600-luvun Teuvalle asti. He elivät juridisesti ensin isänsä ja sitten miehensä holhouksessa, mutta heitä oli vaikea mieltää alistetuiksi tai syrjityiksi. Joukossa oli talon emäntiä, muutama torpparin vaimo ja yksi piika, joka synnytti aviottoman lapsen, mutta kasvatti hänestä isoisoisoisoisoisoäitini, joka menestyi hyvin elämässä. Naisen työpanos oli tuon ajan suomalaisella maaseudulla niin tärkeä, että kenelläkään ei ollut varaa vähätellä taloutensa naisväkeä.

Voin olla suomalaisena erityisasemassa, mutta uskon, että useimmissa kulttuureissa miehet ja naiset pyrkivät toimimaan yhteistyössä ja toisiaan tukien.

Ai että enkö ole kohdannut miehiä, jotka vähättelevät naisia? Olen tietysti, mutta olen kokenut heidät maskuliinisen uhonsa vankeina. Äitini ja isoäitini opettivat minulle jo silloin kun olin pikkutyttö, että joillakin miehillä on taipumus mahtailla. (Onhan sukuni seudulta, jolla puukkojunkkaritkin mellastivat.) Sellaisiin miehiin piti suhtautua ymmärtäväisesti, eiväthän he voi korostuneelle maskuliinisuudelleen mitään. Ja tietenkin kovin miehisiin puhe- ja ajattelutapoihin juuttuneen miehen saattaa olla vaikea ymmärtää naisen puhetta.

Taipumus pitää itseään ja kaltaisiaan ihmisyyden kruununa ja muita vähempiarvoisina on yleisinhimillistä. (Naisetkin naureskelevat miehille, vaikka usein selän takana.) Ja on paljon vakavampaa eriarvoistamista kuin sukupuoleen kohdistuva syrjintä. Minäkin kohtaan enemmän vähättelyä paniikkihäiriöni kuin naiseuteni takia.

Syrjintä on mielestäni lähinnä syrjijän ongelma, hänen rajoittuneisuuttaan. Siihen voi yrittää vaikuttaa valistamalla, jos pitää asiaa tärkeänä. Joidenkin miesten harmiton usko omaan ylemmyyteensä naisiin verrattuna ei sitä ole. Jos on kysymyksessä yritys alistaa, tilanne on toinen. Alistamiseen ei saa koskaan suostua. Ja silloin ei pidä tyytyä vaatimaan oikeuksiaan, ne pitää ottaa.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Tasa-arvo ja valta

Meillä on biologiamme, eikä sitä häivytä kokonaan mikään kulttuuri. Päinvastoin, rakennamme kulttuurimme biologiamme luomalle perustalle. Ihminen ei perustaipumuksiltaan poikkea niistä monista yhteisöllisistä eläinlajeista, jotka muodostavat keskinäisen arvojärjestyksen. Ja ihmisten niin kuin monien eläinten keskuudessa erityisesti uroksilla on sisäänrakentunut halu taistella johtajuudesta.

Valta on asia, jota miehet keskimäärin tavoittelevat ja kaipaavat huomattavasti innokkaammin kuin naiset. Kun johtajat ovat miehiä, he tietenkin järjestelevät asioita tavoilla, jotka ovat miesten mielestä hyviä ja oikeita. Mutta paradoksi on, että tilannetta ei korjaa se, että naisia houkutellaan mukaan johtotehtäviin. Valtaa haluavat naiset eivät useinkaan edusta naisten enemmistöä, vaan heillä on muitakin miehisiä arvoja kuin vallanhalu.

Todellinen tasa-arvo perustuu muuhun kuin vallanjakoon. Se on ihmisen ihmisarvon kunnioittamista riippumatta hänen sukupuolestaan, iästään, terveydestään tai mistään muistakaan ominaisuuksista. Tietenkin pitää olla kanavat, joita myöten päättäjien tietoon saadaan kaikkien toiveet ja tarpeet. Mutta päättäjien sukupuolen merkitys ei ole suuri, jos he pyrkivät huomioimaan muut ja toimimaan oikeudenmukaisesti.

Nainenkin pystyy johtamaan, se on selvä. Nainen voi olla oikein hyvä ja pätevä johtaja. Mutta monen naisen kiinnostus ja taipumukset suuntautuvat muuhun, ja tuo muu voi olla aivan yhtä tärkeää ja arvokasta kuin hallitseminen ja johtaminen. Ennen sukupuolten tasa-arvosta puhumista pitäisikin määritellä arvojen arvojärjestys. Ehkä palveleminen ja auttaminen onkin arvokkainta mitä ihminen voi tehdä. Monet naiset tekevät sitä mielellään, ja toki miehetkin, vaikka miehistä ei olekaan tungosta sellaisiin töihin.

Miten olisi kulttuurivallankumous? Ei kilpailtaisikaan siitä, kuka saa hallita, vaan siitä, kuka saa palvella.

No, utopiat utopioina. Tiedänhän minä, että valtaan liittyy aina kiusaus vallan väärinkäyttöön. Siksi valtaa ei saa antaa vain yhdelle ryhmälle, ei edes sellaiselle, joka sitä eniten haluaa. Naisiakin tarvitaan päättäjien joukkoon, varsinkin niitä, jotka sinne vähiten kaipaavat.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Kustannustoimittajan tassunjälki

Kun kirjojani julkaistiin kaupallisten kustantajien kautta, tukenani oli kustannustoimittaja. Hän ei ollut pelkästään tuki, vaan myös henkilö, joka huolehti kirjan "myyvyydestä". Tekstistä piti poistaa se, mistä kriitikko tai ostopäätösten tekijä tai mahdollisesti lukijakaan ei pidä. Ainakin omasta mielestään kustannustoimittaja huolehti myös tekstin taiteellisesta tasosta. Minä en läheskään aina ollut samaa mieltä.

Oikeakielisyysohjeiden selvittämisen jätin mielelläni kustannustoimittajan huoleksi. Minua ei innosta tutkia, onko verbi otta- vain oitta-loppuinen. Mutta joskus saatoin kapinoida kielenhuoltajien viralliseksi julistamaa totuuttakin vastaan. Erityisesti inhoan ohjetta, että ei saa kirjoittaa tottakai, sen pitää olla totta kai. Minun mielestäni kai-sana tarkoittaa samaa kuin ehkä, ja ilmaisun "totta kai" merkitys on, että jokin on "ehkä totta". En ryhtynyt kapinoimaan oikeakielisyysoppeja vastaan, mutta en myöskään halunnut alistua typerän tuntuiseen kirjoitusasuun, vaan pyrin korvaamaan "tottakain" ja "totta kain" sanalla tietenkin.

Joskus annoin periksi, ja se harmittaa. Eräs kustannustoimittajani oli vakuuttunut siitä, että romaneihin lukeutuva henkilö on romaani. Romanit ovat siis romaaneja eräässä Kultaisen salaman osassa. Minulla ei ollut tuossa vaiheessa varaa pullikoida, uusia kirjailijoita oli tunkemassa markkinoille niin paljon, että vanha ja hankalaksi osoittautunut heitettiin herkästi nurkkaan. (Niin minulle sitten kävikin, mutta vasta myöhemmin.)

Jääsilmässä on kohtaus, jossa sotilasleirissä isänsä hoivissa kasvanut pikkutyttö sanoo isälleen, Vuorimaan armeijan ylipäällikölle Verrakalle: "Kunnioitettu, minua pissattaa." Se oli tarkkaan harkittu lause, jonka piti olla juuri tuossa muodossa. Tyttö käyttää samaa kunnioittavaa puhuttelua kuin muutkin käyttävät hänen isäänsä lähestyessään, mutta kertoo hyvin arkisen ja kotoisen asian niin kuin on oppinut siitä puhumaan. Verraka käyttää tyttärensä seurassa hiukan siistitympää kieltä kuin miesjoukossa, mutta ei missään tapauksessa kiertele tai kainostele.

Mutta ah, kustannustoimittajan tarkka tyylitaju heräsi. Onhan tuollainen korjattava, tuohan on rumaa!

Minä tapasin tarkistaa kustannustoimittajan tekemät korjaukset, mutta muutos tehtiin tietämättäni sen jälkeen, kun olin jo hyväksynyt tekstin. Niinpä vasta valmista kirjaa selaillessani totesin, että tytön repliikki on muutettu muotoon: "Kunnioitettu, minulla on hätä."

Siis hätä? Mikä hätä? Hätä on silloin, kun on jokin uhka.

Soitin kustannustoimittajalle ja sanoin, että tekstiäni ei olisi saanut ilman minun lupaani peukaloida. Hän puolustautui kertomalla, että hänen lapsensa sanovat, että heillä on hätä. Niinpä niin, mutta kustannustoimittajan lapsukaiset on kasvatettu hiukan toisin ja he ovat eläneet erilaisessa ympäristössä kuin Verrakan tytär. Ei Verraka ole opettanut tytärtään käyttämään luonnollisesta asiasta kainostelevia kiertoilmaisuja.

Uuteen painokseen olen palauttanut alkuperäisen ilmaisun. Toivottavasti sievistelevät kustannustoimittajat ja heidän lapsensa eivät lue sitä ja järkyty.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Oma itse

Milloin ihminen on "oma itsensä", ja kannattaako siihen aina edes pyrkiä? Olen taas joutunut miettimään sitä. En tällä hetkellä käytä paniikkihäiriölääkkeitä, ja ahdistus ja siihen liittyvä lievä masennus alkaa tehdä minut ajoittain aika sietämättömäksi ympäristölleni. Tänään kaupasta palatessamme sain oikein kunnon raivarin ja huusin Tarmolle syyttäen häntä pahasta olostani, joka ei tietenkään johdu hänestä. Mutta lääkkeilläkin on sivuvaikutuksensa, ja vaikka niistä voi syyttää lääkkeitä eikä "minua itseäni", nekin voivat olla hankalia.

Minulla on ollut paniikkihäiriö nuoresta asti, siis jo silloin, kun sitä ei nimitetty noin, vaan puhuttiin hysteriasta tai peräti luulosairaudesta. Masennustaipumuskin on jatkuva seuralaiseni. Ne ovat osa persoonallisuuttani, ja olen tietenkin vastuussa käytöksestäni. Velvollisuuteni on yrittää kaikkine puutteinenikin toimia mahdollisimman oikein.

Ryhtyessäni kirjoittamaan fiktiota yritin alusta asti selvitellä kuvittelemieni henkilöiden avulla muun muassa oman elämäni ongelmia. Se on sitten ollut jatkuva sivujuonne kaikessa kirjoittamassani.

Vuorileijonan varjon Verraka, joka Jääsilmässä nousee päähenkilöksi, muistuttaa ulkoisesti minua hyvin vähän. Meillä on kuitenkin sama ongelma, sillä Verraka kärsii tasapainottomuudestaan ja äkkipikaisuudestaan. Hänen kulttuurissaan ei tunneta ahdistus- ja masennuslääkkeitä, joten hänen on etsittävä pahaan oloonsa muita ratkaisuja.

Verraka (niin kuin minäkin) joutuu tyytymään siihen, että yrittää parhaansa ja pyrkii hyväksymään sen, ettei pysty enempään.

Niin helppoa se on, ja niin vaikeaa.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Kaapattu totuus

Olen hiukan hämmentyneenä seurannut keskustelua, jota julkisuudessa käydään lestadiolaisuudesta. Hämmentävää on, että esillä tuntuu olevan vain kaksi vaihtoehtoa: kaikki lestadiolaisuuteen kuuluva on hyväksyttävä ehdoitta tai on irtauduttava kaikesta, mitä se sisältää.

Minä oivalsin 18-vuotiaana lestadiolaisten seuroissa (olin mukana vain lestadiolaisten ystävieni pyynnöstä), että usko kaiken tekemänsä pahan anteeksisaamiseen vapauttaa ihmisen itsesyytöksistä ja antaa hänelle voimia yrittää jatkuvasti elää oikein. Kun saarnamies julisti kaikille syntien anteeksiantoa otin minäkin mielessäni sen vastaan. Kun kerroin sen ystävilleni, he sanoivat, että se teki minusta uskovaisen heidän tavallaan, muuta ei tarvittu.

Pian tietenkin huomasin, että yhteisöön kuuluminen edellytti paljon muutakin. Ei saanut katsoa televisiota, ei saanut käydä elokuvissa, ja oli hyvin tiukat seksuaalimoraalia koskevat säännöt. Mikään noista ei kuitenkaan tuntunut kovin tärkeältä löytämäni kauniin ja arvokkaan perusasian rinnalla. Kuusi vuotta olin lestadiolainen. Sitten rikoin sääntöjä menemällä naimisiin ei-uskovaisen kanssa. Sen jälkeen en enää ollut lestadiolaisyhteisön mielestä uskovainen, ja itsekin ymmärsin, että minun piti uskaltaa kyseenalaistaa ja hylätä se sääntöverkosto, jonka yhteisö oli kerännyt perustotuuden ympärille, ja jonka omaksumista se piti syntien anteeksisaamisen ehtona.

Irtosin lestadiolaisuudesta, mutta en luopunut perusoivalluksestani. Uskon yhä Jumalaan, joka antaa kaikki synnit anteeksi, minulle ja muille. Sen uskon olen kirjoittanut Vuorileijonan varjo -fantasiasarjaan uskona Kooraan. Kooralla ei ole mitään papistoa eikä sääntöjä, vaan hänen ohjeensa on ihmissydämissä tietona, että jokaisen on yritettävä tehdä hyvää kaikille.

Minun mielestäni suurin osa uskonnollisista liikkeistä etsii perustotuutta ja on löytänyt paljon hyvää ja arvokasta. Monet kuitenkin tekevät siihen tarpeettomia lisäyksiä ja sitovat jäseniään uhkauksilla, että heidän sääntöjensä rikkoja menettää uskoon sisältyvän hyvän. Mutta mikään liike ei omista Jumalaa eikä totuutta, eikä voi kieltää henkilökohtaista uskoa liikkeen jäsenyydestä eronneelta. Minä kannan yhä sydämessäni vakaumusta, joka kiteytyi syyskesällä 1962 Martinniemen seuroissa Haukiputaalla.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Yksinkertaistuksia

Minulla on taipumusta naissovinismiin, jota on helppo perustella havainnoilla ihmisistä ja eläimistä. Olen kasvattanut sekä uros- että narttukoiria, ja vaikka koirat ovat yksilöitä, useimmat narttukoirat ovat sopuisempia, keskittymiskykyisempiä ja oppivaisempia kuin saman koirarodun urokset. Tietenkin ne ovat juoksuaikana viettinsä lumoissa pystymättä ajattelemaan paljonkaan muuta, ja pieniä pentuja hoitaessaan ne keskittyvät siihen tehtäväänsä. Mutta juoksuaika on kaksi kertaa vuodessa ja pentuja syntyy vielä harvemmin. Uroskoiralla vietit ovat valppaina jatkuvasti, ja tarve varjella reviiriä on korostunut.

Ihmiset ovat yksilöitä, kyllä, kyllä. Sitä ovat koiratkin, ja olen tavannut narttukoiria, jotka hyökkäävät kimppuun kuin ohjus, ja lempeitä uroksia. Mutta niin kuin koirista ihmisistäkin löytyy enemmän tappelunhaluisia miehiä kuin naisia, ja vaikka nainen voi olla hyvin innostunut seksistä, kiusallisimmat vonkaajat taitavat olla miehiä. (Jälkimmäisestä en tosin voi olla varma, koska olen sukupuoleni takia kohdannut lähinnä miespuolisia vonkaajia.)

Naissovinismini on oikeastaan leikkipuhetta, ja on syntynyt reaktiona miessovinismiin. Minulla on kuitenkin vaikutelma, että naisen ihmisyys on yleisesti ottaen laaja-alaisempaa, mutta vähemmän kärjistynyttä kuin miehen ihmisyys. Nainen liikkuu kuukautiskiertonsa myötä (puhumattakaan raskaudesta ja imetysajasta) tunneskaalasta toiseen, ja ilmeisesti hoivaamishalukin korostuu naisen biologian takia. Mieshormonit ruokkivat seksuaalista halua ja aggressiivisuutta, joka pysyy naiseen verrattuna kohtuullisen vakiona.

Seksuaalisuus ja aggressiivisuus (laajasti ymmärrettyinä) ovat keskeisiä voimia, jotka vaikuttavat niin mieheen kuin naiseenkin. On kuitenkin helpompi löytää miehiä kuin naisia, joita nuo voimat hallitsevat korostuneesti. Sellainen mies on Verraka, joka on keskushenkilönä Jääsilmässä. Hän kuvaa itseään näin:

"Olin raju ja karkeakäytöksinen poika, joka oli kasvatettu julmaksi. Minulla ei ollut kovin hienojakoisia tunteita, olin täynnä vihaa, ja kun kasvoin, vihan seuraksi tulivat miehiset halut."

Verrakan käsitys itsestään on karu, mutta hän ei tunne sisäisiä voimavarojaan. Hänen kykynsä huolehtia ja rakastaa ovat peittyneet hänen korostuneen miehisyytensä alle, ja tulevat esiin, kun niitä tarvitaan.

Ihminen on mukautumiskykyisempi kuin koira. Emme ole tuomittuja pelkistettyyn mieheyteen tai naiseuteen, vaikka joskus voi siltä näyttää.

torstai 18. syyskuuta 2014

Filosofiset lapset

Platon antaa Pidoissa Sokrateelle pitkän puheenvuoron rakkauden olemuksesta. Siinä hän muun muassa selittää, että rakkaus tuottaa myös henkisiä lapsia. Ne syntyvät, kun pohditaan yhdessä sitä, mikä on kaunista, hyvää ja oikein. Tällaisiin lapsiin kuuluvat kirjat, jotka eivät koskaan synny tyhjiössä. Kirjoihin sisältyvä filosofia on aina tulosta kanssakäymisestä ihmisten kanssa, ja eniten siihen ovat vaikuttaneet ne, joita kunnioitamme ja rakastamme.

Minun on helppo mieltää Tarmon kanssa yhteistyössä kirjoittamani kirjat yhteisiksi lapsiksemme. Biologisia lapsia meillä ei ole, mutta siitä asti kun muutin yhteen Tarmon kanssa hän huolehti tyttärestäni kuin isä, ja yhdessä pyrimme antamaan tyttäreni lapsille kaiken sen tuen minkä pystyimme antamaan.

Lapset ovat paljon tärkeämpiä kuin kirjat, mutta heistä kasvaa aikuisia. Meille jäävät rakkaat muistot ja ilo siitä, että heistä on tullut hyviä ja viisaita ihmisiä. Mutta he eivät enää tarvitse meitä, ja autamme heitä parhaiten pysymällä poissa tieltä ja huolehtimalla siitä, että meistä ei ole heille vaivaa.

Kirjat jäävät ja pysyvät sellaisina jollaisiksi ne loimme. Osa kirjoista oli päiväperhosia, jotka syntyivät hetken tarpeisiin, mutta osaan olemme yrittäneet kerätä sen minkä koemme tärkeäksi ja kestäväksi. Ne ovat minun ja Tarmon lapsia, joita emme hylkää, vaikka kaupallinen kustantaja totesi uusintapainokset kannattamattomiksi.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Auringonlaskut

Eräänä talvena, jonka vietin Tarmon kanssa Kyproksella, menimme monena iltana Agia Napan satamaan videoimaan auringonlaskua. Ne olivat toinen toistaan hienompia kokemuksia, mutta eivät tallentuneet kuvina yhtä vaikuttavina kuin ne olivat meren rannalla seistessämme. Se johtui kai siitä, että puuttuivat aaltojen pärskeet ja suolan tuoksu.

Kun valitsimme kansikuvia fantasiasarjamme uudelleenjulkaisua varten, Tulisydämen kanteen päätyi leike videolta, jolle kuvasimme erityisen dramaattisen auringonlaskun. Meri myrskysi, ja taivaalla kiitävät pilvet näyttivät olevan tulessa. Myös Vuorileijonan varjon kansi esittää auringonlaskua, mutta sen tunnelma on aivan toinen. Olimme Korfun pohjoisrannalla, oli kuuman päivän leppeän tyyni ilta.

Auringonlaskun symboliikka ulottuu tuhon uhkasta lupaukseen lempeästä ja rauhallisesta yöstä. Ja symboliikka syntyy ihmismielessä, joka luo tulkintoja.

Aurinkohan ei oikeastaan laske, vaan maapallo kääntyy. Tiedämme sen, mutta miellämme asiat niin kuin ne koemme, ja puhumme oppimallamme tavalla. Olemme kuitenkin havaintojemme ja puhetapojemme kahleissa monessa sellaisessakin asiassa, jota emme osaa kyseenalaistaa, vaikka pitäisi. Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää, eikä vakiintunutkaan puhetapa välttämättä anna asioista oikeaa kuvaa.

lauantai 13. syyskuuta 2014

En osaa

En osaa keskustella. Luultavasti se on yksi syy, miksi minusta tuli kirjailija. Vaikeinta ei ole muotoilla sanottavaansa, ja osaan ehkä jossain määrin ottaa huomioon kuulijan vastaanottokyvyn, sillä en ollut opettajana aivan kelvoton. Mutta opettajana olin auktoriteetti, jota oppilas oli yleensä halukas uskomaan ja pyrki ymmärtämään silloinkin, kun hänellä oli eriävä mielipide. Kun keskustelukumppani on mielestään oikeassa ja kieltäytyy edes harkitsemasta perustelujani, vetäydyn kuoreeni enkä yritä muuttaa hänen käsitystään.

Minulla on hiukan sama vika kirjailijanakin. Tietoinen tavoitteeni on kertoa lukijalle oma maailmankatsomukseni ja saada hänet uskomaan niihin eettisiin periaatteisiin, joita pidän oikeana. Teoriassa tiedän, miten se tehdään. Mutta on niin paljon mukavampaa kirjoittaa sellaista, mitä itse mieluiten lukisi. Siis sellaista, joka olisi suunnattu vain niille, jotka valmiiksi ovat samaa mieltä kanssani.

Joissakin keskeisissä asioissa olen toista mieltä kuin hyvin suuri osa ihmisistä. Yksi niistä on uskoni siihen, että pahuutta ei varsinaisesti ole olemassa, ei siis siinä mielessä, että kukaan tietoisesti ja vapaasta tahdostaan tekisi pahaa. Vaikka jättäisin sivuun sen, että vapaa tahto on mielestäni looginen mahdottomuus, en ymmärrä miksi joku haluaisi tehdä sellaista minkä jo sillä hetkellä tietää pahaksi. Tietenkin niin voi tehdä vaikkapa pelon takia tai ylivoimaisen halun tai kiihtymyksen ajamana, mutta eihän se silloin enää ole "vapaasti" tahdottua.

Koska en usko vapaasta tahdosta tietoisesti tehdyn pahan olemassaoloon, en tietenkään pidä kostoa koskaan oikeutettuna. Olen kuitenkin oppinut, että sitä on turha sanoa ihmiselle, jonka mielestä jotain tekoa ei kerta kaikkiaan voi saada anteeksi.

Kirjoittaessani sellaisesta, minkä tiedän yleisen mielipiteen vastaiseksi, pyrin yleensä käyttämään vaikuttamisen keinoja, jotka ovat tutkitusti tehokkaita. Lukija on ensin saatava myötämieliseksi esittämällä asia hänen ajattelutapaansa myötäillen. Sitten on tuotava esiin jokin seikka, joka luo tavanomaisiin käsityksiin särön. Lukijan tehtäväksi jää kyseenalaistaa oma ennakkoluulonsa. No, hän joko tekee sen, tai sitten ei.

Olen ehkä kirjailijana hiukan taitavampi kuin keskustelijana, mutta en ole kirjailijanakaan erityisen kärsivällinen. Kun loin Tuulen tavoitteluun Hanen hahmon, en kovin paljon edes yrittänyt tulla lukijaa vastaan. Minusta tuntui, että en saisi lukijoilta Hanelle myötätuntoa, vaikka kuinka yrittäisin. Siksi vain kirjoitin ja ajattelin, että kerron oman käsitykseni, olkoot lukijat eri mieltä niin paljon kuin heitä suinkin huvittaa.

Hane on mies, joka on vangittu ja pakotettu vankina toimimaan muiden vankien kiduttajana ja pyövelinä. Hane suostuu siihen, koska joutuisi itse muuten kiduttamalla tapetuksi. Kun hän vapautuu, useimpien on vaikea antaa hänelle anteeksi, edes kirjassa. Kirjoitin kuitenkin Hanelle mahdollisuuden vapautua menneisyytensä taakasta ja päätyä ihmisten pariin, jotka antavat anteeksi.

Vääntäisin mallin rautalangasta, jos osaisin. En osaa, joten tyydyin vain luomaan ratkaisun, joka minun mielestäni oli oikein.

torstai 11. syyskuuta 2014

Sanat

Katkelma Tuulen tavoittelusta:

"Ehkä minun pitäisi kertoa Sartolle, kuka olen", Dotar sanoi.

"Oletko hullu?" Nil kysyi. "Saatuaan sinut panttivangiksi Sarto kiristäisi Akelta mitä vain. Olethan Aken ..."

Hän vilkaisi Nomia ja vaikeni.

"Mitä Dotar on isälle?" Nomi kysyi. "Tietenkin tiedän, että aina kun sanotaan noin ja sitten äkkiä katsotaan minua ja lakataan puhumasta, tarkoitetaan sitä, että isä ei nuku äidin vieressä, vaan Dotarin. Ymmärrän ihan hyvin, että isä ja Dotar rakastavat toisiaan samalla tavalla kuin aviopuolisot. Mutta sanat olisivat tärkeitä. Minullekin huudellaan joskus kaikkea rumaa isän ja Dotarin suhteesta, mutta en osaa vastata, koska en tiedä, miten siitä asiasta puhuttaisiin kauniisti."

Nil katsoi vaivautuneena Dotaria, joka ei ollut halukas auttamaan, vaan tarkkaili Niliä ilkikurisen uteliaana.

"Älä ole inhottava, Dotar, sinun pitää vastata pojalle", Nil sanoi lopulta. "Rakastettu ei ole asiallinen sana, vaikka sitä sinusta käytetäänkin, koska et ole sellaisessa asemassa kuin rakastettu on rakastajansa suhteen."

"Olemme joskus Aken kanssa miettineet, mitä olemme toisillemme", Dotar sanoi. "Emme ole puolisot tietenkään, onhan Akella Malee. Sirpissä miesparin kumpaakin osapuolta nimitetään yksinkertaisesti pariksi. Ehkä olen Aken pari."

"Se kuulostaa hyvältä", Nomi totesi. "Alan sanoa sinua isän pariksi. On vaikea edes ajatella kauniisti, jos jollekin asialle on vain rumia sanoja."

"Toisaalta pahat sanat voi ottaa kauniiseen käyttöön", Dotar huomautti. "Aratkin omaksuivat aikoinaan nimityksekseen sanan, jolla heitä haukuttiin."

---

Nomi ei ole hämmentynyt Dotarin ja Aken suhteesta, hän hyväksyy sen luonnollisena. Vaikeaa on se, että asiasta puhumista vältetään Nomin seurassa. Salailu on hämmentävää ja tuntuu osoittavan, että kysymys olisi jostain hävettävästä. Nomin suojelemiseksi tarkoitettu hienotunteisuus aiheuttaa myös sen, että Nomi tutustuu vain sellaisiin puhetapoihin, jotka ovat ennakkoluuloisia ja loukkaaviksi tarkoitettuja.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Merkittävyys

Kirjailijapiirien läheisyydessä läpi elämäni pyörineenä en ole voinut välttyä huomaamasta, mikä on alan yleisin ammattitauti. Se on pullistunut kuvitelma omasta merkittävyydestä, johon liittyy käsitys siitä, että ei saa muilta sitä arvostusta, jonka pitäisi tulla. Minäkin sairastuin siihen luultavasti jo ennen kuin edes kirjoitin ensimmäiset yritelmäni. Tunsin, että minulla on tärkeää sanottavaa, joka minun ehdottomasti pitäisi saada esiin, ja jota muiden pitäisi hiljentyä kuuntelemaan.

Arvostuksen ja menestyksen tavoittelu on tietenkin tärkeää aktiivivuosina, jolloin kirjojen myyntitulot ja apurahat merkitsevät toimeentuloa. Mutta se ei riitä selitykseksi enää nyt, kun ryhdyin tuomaan esiin jo loppuunmyytyä fantasiasarjaa ottamalla siitä omakustanteena uuden ja uudistetun painoksen ja kirjoittamalla vielä blogia siitä, mitä yritin kirjasarjassa sanoa.

Kaikki kai pyrkivät löytämään elämälleen tarkoituksen tekemällä jotain, josta olisi muille hyötyä. Kirjailijaksi ehkä kehittyy, kun huomaa, että osaa parhaiten toteuttaa tuota tavoitettaan kirjoittamalla. Luultavasti monella meistä on perimmäisenä tavoitteena (ainakin niissä vähemmän kaupallisissa kirjoissa) antaa lukijoille sitä minkä itse on kokenut ymmärtävänsä ihmisenä olemisen peruskysymyksestä: "Miten minun tulisi elämäni elää?"

Kun yrittää antaa muille parasta mitä tietää, on tietenkin pettynyt, jos sitä ei oteta vastaan. Mutta niin ainutlaatuiselta kuin oma viisas teos saattaakin tuntua, on lohdullista muistaa, että samoja viisauksia on kirjoitettu tuhannet ja taas tuhannet kerrat. Monet kirjailijat ovat tuoneet ne esiin paremmin kuin minä, eikä heitäkään ole aina ymmärretty. Mutta ymmärtäjiäkin löytyy, ja kirjoittaminen jatkuu.

Olemme vain pieniä lenkkejä suuressa ketjussa, mutta juuri se on merkityksemme.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Vaihtokauppaa

Ihmissuhteet muodostuvat vuorovaikutuksessa. Sosiaalisesti lahjakkaat, empaattiset yksilöt ovat pidettyjä. He saavat helposti ystäviä, ja myös tukea ja apua sitä tarvitessaan. Se tuntuu oikealta, heidäthän palkitaan siitä, miten he toimivat. Melkein yhtä oikealta tuntuu se, että ikävästi käyttäytyvät hylätään ja heitä jopa kohdellaan huonosti.

Ihminen tarvitsee palautetta teoistaan, että hän ymmärtäisi tarvittaessa muuttaa käytöstään. Mutta luonteenlaatuaan ei pysty ainakaan kovin perusteellisesti muuttamaan, eivätkä kaikki omaa niitä sosiaalisia taitoja, joilla kerätään ystäviä ja myötätuntoa.

Dotar joutuu pohtimaan suhtautumistaan perheensä lapsiin, ja hän ymmärtää olevansa tahtomattaan ja tarkoittamattaan hyvin puolueellinen. Hänelle rakkain on Enetta, sillä Enetta on taaperoiästä asti osoittanut kiintymystä erityisesti Dotaria kohtaan, ja Dotarin tunteet ovat vastausta Enettan kiintymykseen. Amina on herättänyt vähiten tunteenomaista vastakaikua, sillä Amina on sulkeutunut, ei etsi hellyyttä eikä osoita sitä.

Aminan luonteenlaatu tuntuu perheen aikuisista vieraalta. He yrittävät rohkaista muita lapsia kehittymään omista lähtökohdistaan ja omalla tavallaan, mutta Aminaa he yrittävät muuttaa ja viestittävät huomaamattaan, että Amina ei ole hyvä sellaisena kuin on. Dotar miettii, onko kukaan heistä koskaan yrittänyt keksiä kaunista tapaa puhua Aminan mielen erityislaadusta. He ovat kuin korvaukseksi ylistäneet Aminan kauneutta ja älykkyyttä, mutta eihän sellainen lohduta. Enetta on saanut osakseen lämpimät ja pehmeät sanat, Amina kylmät ja kovat. Miten Amina voisi itsekään ajatella omasta luonteestaan kauniisti?

Amina on sosiaalisissa suhteissa melko kyvytön ja vaikuttaa siksi itsekeskeiseltä. Mutta kun Enetta ja Amina ovat vaarassa, vain Amina pysyy toimintakykyisenä ja pystyy suojelemaan myös Enettaa. Hänen sosiaalisen sopeutumattomuutensa kääntöpuoli on kyky vastustaa ympäristön paineita ja ajatella ja toimia itsenäisesti.

Ihmisten välisessä tunteiden vaihtokaupassa huonosti menestyvät leimataan herkästi pahoiksi. Tietenkin he aiheuttavat mielipahaa tahdittomuudellaan, ja heidän voi tulkita "käyttävän hyväksi" muita, koska he eivät useinkaan osaa eläytyä aiheuttamaansa mielipahaan eivätkä siis ota huomioon muiden tunteita. Nykyisin törmää usein keskusteluihin, joissa narsistinen persoonallisuushäiriö suorastaan demonisoidaan. Aivan varmasti kanssakäyminen narsistin kanssa voi olla vaikeaa, mutta ei pitäisi unohtaa, että persoonallisuushäiriöt ovat asioita, joille ihminen itse voi hyvin vähän, eikä niihin tunneta kelvollisia parannuskeinoja.

Ja sopeutujien yhteisöissä tarvitaan myös sopeutumattomia. He uskaltavat paljastaa vääriksi uskomuksia, jotka sosiaalisemmat ovat suostuneet omaksumaan, ja he uskaltavat nousta vastarintaan silloin, kun enemmistö alistuu.

torstai 4. syyskuuta 2014

Lähimmäisen rakastaminen

Murrosikäisenä muodostin filosofisen käsityksen, johon vaikutti varsin voimakkaasti se mitä olin omaksunut uskonnon opetuksesta. Epäilin suunnilleen kaikkea muuta, mitä uskonnon nimissä tarjottiin, mutta yhdestä asiasta olin varma: lähimmäisenrakkaus oli ainoa todellinen hyve, ja siihen piti pyrkiä.

Tuota ehdotonta eettistä velvollisuutta on kuitenkin vaikea määritellä. Rakkaus on kaunis sana, mutta hämmentävän monimerkityksinen, ja se kattaa myös suuren määrän asioita, jotka oikeastaan ovat hyvin itsekeskeisiä ja itsekkäitä. Kun Dotar ja Pandor vertailevat filosofisia käsityksiään, Dotarin on helppo ymmärtää, miksi Pandor (kuten yleensäkin puhtaat) pitää rakkautta arvottomana ja alentavana tunteena. Dotar toteaa, että rakkaus etsii usein palkkiokseen vastarakkautta tai ainakin kiitollisuutta, ja se valikoi kohteensa. Kiinnymme miellyttäviin ihmisiin helpommin kuin jollakin tavalla hankaliin tai vastenmielisiin.

Dotarin mielestä eettisesti oikea rakkaus on halua tehdä hyvää vihollisillekin ja toimia oikein myös väärämielisiä kohtaan. Se ei ole itsekästä eikä etsi muuta mielihyvää kuin sitä, mikä seuraa siitä, että on toiminut oikein. Se voi harhautua kunnian tavoitteluksi tai omahyväisyydeksi, mutta pyyteetön rakkaus on ihmisyyden ydin.

Pandorin mielestä pyyteetön halu toimia oikein kanssaihmisiä kohtaan ei ole rakkautta, vaan korkein hyve.

Pandorin mielestä korkeimman hyveen tuottaa järki. Siitä en ole vakuuttunut, mutta sen tiedän, että eettisesti oikeaan lähimmäisen rakastamiseen ei tarvitse liittyä rakkauden tunnetta. Se on pyrkimystä auttaa myös sitä kaikkein inhottavinta, vastenmielisintä ja kiittämättömintä ihmistä.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Hyödytön?

Ihmisillä on taipumus luokitella itsensä ja toisensa sen perusteella, mitä hyötyä heistä on kanssaihmisille. Keskustellessaan Maleen kanssa Hopeavuoren ruhtinas Pandor pitää puhtaiden tavoin itsestään selvänä, että hyödyllisimmillä ihmisillä on merkittäviä älyllisiä kykyjä. Hän ihmettelee, miksi Malee käyttää paljon aikaa syvästi kehitysvammaisen viisivuotiaan Rinan hoitamiseen, eihän Rinasta (Pandorin käsityksen mukaan) tule koskaan olemaan mitään hyötyä.

Pandor ei edusta puhtaiden jyrkintä linjaa, jonka mukaan "hyödyttömät" pitäisi surmata, mutta hänen mielestään Rinan kaltaiset ovat pelkkä taakka, josta on huolehdittava.

Maleen ja Pandorin keskustellessa Rina tulee heidän luokseen, katsoo Pandoria pyytävästi, ja Pandor nostaa pikkutytön syliinsä. Rina koskettaa kädellään Pandorin poskea, ja kun Pandor hymyilee, Rina nauraa, ja Pandorkin nauraa hiukan häkeltynyttä, mutta lämmintä naurua. Pandorin kannalta tilanne on hyvin erikoislaatuinen, sillä puhtaat karttavat hellyydenosoituksia jopa omia lapsiaankin kohtaan.

Maleen ja Pandorin keskustelu jatkuu:

"Etkö voi kuvitella, että kiintyisit häneen ja olisit iloinen hänen olemassaolostaan?" Malee kysyi.

"Minä voisin hyvinkin kiintyä", Pandor myönsi. "Mutta järkevästi ajatellen olisi paras, jos tällaisia ihmisiä ei olisi. Tietenkin sinäkin parantaisit hänet, jos se olisi mahdollista."

"Mutta koska se ei ole mahdollista, hän on tietenkin sellainen kuin miksi hänet on tarkoitettu", Malee sanoi. "Suhteutat asioita väärin. Aikuisenakin Rina tosin tulee olemaan älyltään heikompi kuin me, mutta hänen merkityksensä ei ole meidän tiedossamme, niin kuin ei ole omammekaan."

"Nuorena yritin pohtia tuollaista", Pandor tunnusti. "Älyllisesti ylivertaiset ihmisetkin ovat oikeastaan mitättömiä ja tietämättömiä. Elämme hetken ja raukeamme tyhjiin. Siltä kannalta tietysti ero minun ja Rinan välillä on häviävän pieni, enkä edes voi tietää, kumman merkitys kokonaisuudelle on suurempi."

"Ajatteletko nyt toisin?" Malee kysyi. 

"En tiedä", Pandor sanoi epäröiden.

Pandorin ajattelussa on tapahtumassa merkittävä käänne, ja sen aiheuttajana on Rina. Eikä se tietenkään ole ainoa kerta, jolloin Rinasta on iloa ja hyötyä muille.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Kärjistyksiä

Fantasiaakin kirjoittaessani vältän yliluonnollisia aineksia. Ihmisillä on yleensä vain ne kyvyt ja mahdollisuudet, jotka ovat olemassa myös reaalimaailmassa. Poikkeuksena on kaksi ihmisryhmää, arat ja puhtaat. Arat ovat eräänlainen utopia täydellisen hyvästä ihmisestä. He eivät pysty toimimaan vastoin omaatuntoaan, eivät koskaan halua pahoittaa muiden mieltä ja pyrkivät auttamaan kaikkia. Vaikka heillä on erityisominaisuutena, että he pystyvät kuulemaan ajatukset (heitä ei siis voi pettää), he ovat joutuneet väistymään muiden tieltä, sillä he luopuvat omaisuudestaan ettei tarvitsisi riidellä, eivätkä pysty puolustamaan oikeuksiaan.

Puhtaat ovat kuvitteellinen ihmislaji, joilla on korkeatasoinen älykkyys, mutta heikentynyt kyky kokea kiintymyksen ja empatian tunteita. He ovat kehittäneet kulttuurin, joka korostaa heille ominaisia piirteitä: kaiken pitää perustua järkeen, ja tunteenomaista toimintaa halveksitaan. Puhtaat pitävät itseään tavallaan yli-ihmisinä, ihmiskunnan parhaimmistona, ja heillä on mielestään velvollisuus pyrkiä hallitsemaan muita.

Puhtailla on ominaisuuksia, jotka ovat "yliluonnollisia", mutta ne ovat reaalimaailmassakin esiintyvien inhimillisten ominaisuuksien kärjistymiä. Koska puhdas karttaa voimakasta kiintymistä, hän ei yleensä koe voimakasta surua. Siksi puhdas itkee vain pikkulapsena. Jos aikuinen puhdas kokee niin voimakkaan menetyksen tunteen, että se johtaa itkukohtaukseen (mikä on äärimmäisen harvinaista), hän on henkisesti särkynyt ja menehtyy yleensä sen seurauksena.

Koska tunne-elämykset eivät sotke puhtaan kykyä tarkkailla muita, hän pystyy usein "näkemään mieleen" eli osaa tulkita toisen ihmisen tunnetilan. Kun tuo kyky yhdistyy vahvaan itseluottamukseen, puhdas pystyy manipuloimaan muita. Puhtaiden manipulointikykyyn kuuluu myös ominaisuus, jota he nimittävät Voimaksi. He saavat katseensa muuttumaan tavalla, jonka kohde kokee hyytäväksi siniseksi tuleksi. Sen avulla he saavat puhtaisiin kuulumattoman pelokkaaksi ja alistumishaluiseksi.

Puhtailla on valtaa, mutta toisin kuin arat he eivät koe itseään kovin onnellisiksi, ja moni puhdas pyrkii varsinkin lapsena ja nuorena laajentamaan tunne-elämäänsä ja kyseenalaistaa puhtaiden arvoihin perustuvaa kasvatustaan.

Puhtaiden luonnetta voi tulkita autismin kaltaiseksi ja heidän kulttuurissaan voi nähdä yhtymäkohtia fasismiin. Tarkoitukseni on kuitenkin ollut kuvata jotain paljon yleisempää, mitä on kaikissa meissä jossain määrin.