tiistai 29. heinäkuuta 2014

Ne hevoset

Platonin parivaljakkovertauksessa ihmismielen kolmijako on ajateltava kokonaisuutena, jonka osat eivät pysty toimimaan ilman toisiaan. Vaunujen eteen valjastetut hevoset ovat se voima, jonka avulla päästään tavoitteisiin. Nuo hevoset edustavat ihmisen biologisesti säätäytyviä valmiuksia. Kunnianhimoa edustavaa hevosta voisi kuvata myös valmiutena kilpailla tai taisteluvalmiutena, ja haluja edustava hevonen on mielihyvän kaipuuta. Samaa tarkoittaa joidenkin psykoterapeuttisten teorioiden tapa jakaa ihmismielen pyrkimykset aggressiivisiin ja eroottisiin (molemmat käsitteet hyvin laajasti ymmärrettynä).

Koska ohjaaja ja hevoset ovat kokonaisuus, jossa mikään osa ei toimi muista riippumatta, ohjaaja joutuu kaiken aikaa huomioimaan myös hevostensa pyrkimykset. Se ei välttämättä ole huono asia. Hevosten ohjaajana toimii ihmisen järki, ja siihen vaikuttaa se mitä hänelle on opetettu ja uskoteltu. Jos järki harhautuu, hevoset saattavat kapinoida.

Kunnianhimoa edustava hevonen voi kieltäytyä tottelemasta, vaikka järki suosittelisi eettisesti arveluttavaa toimintaa. Melko usein kunnianhimo kuitenkin haluaa muiden kiitosta (kuten järkikin), ja siksi tämä hevonen on ohjaajan kannalta hyvä, tottelevainen ja yhteistyökykyinen. Merkittävämpään vastarintaan pystyy haluja ja mielihyvän kaipuuta edustava hevonen. Sitä ei järki eikä edes kunnianhimo saa luopumaan keskeisistä tavoitteistaan. Siksi se on "paha" ja tottelematon, mutta ...

"paha" hevonen pystyy vastustamaan sille esitettyjä valheita. Se säilyttää tiedon ihmisen perustarpeista, hänen haluistaan ja toiveistaan. Siksi osaamme rikkoa kieltoja, jotka tunnemme vääriksi, emmekä suostu tekoihin, joista meille tulisi paha mieli.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Platon taas kerran

On sanottu, että koko länsimainen filosofia Platonin jälkeen on ollut vain reunamerkintöjä Platonin teorioihin. Niinpä minulla ei ole mitään syytä nolostua siitä, että minäkään en ryhtynyt keksimään filosofisia uutuuksia fantasiasarjaan. Sen sijaan oletin, että Platonin ajatus sielun kolmijaosta on niin yleispätevä, että vastaavia ajatuksia on varmasti ollut yhtä kauan kuin ihminen yleensä on asiaa pohtinut.

Platon käsittelee sielun kolmijakoa Valtiossa ja esittää siinä myös vertauksen, jossa sielun paras osa kuvataan ihmisen muotoiseksi. Lisäksi sieluun kuuluu leijona (jonka voi yksinkertaistaen ajatella edustavan kunnianhimoa) ja monipäinen hirviö, joka koostuu haluista. Otin käyttööni kuvakielen vain hiukan muunnellen:

Autiomaan paimentolaisten mukaan ihmissielua ohjaa kolme voimaa, jotka ovat Äitijumalan henki, leijona ja käärme. Hengen hallitsemat ovat järkeviä ja vastuuntuntoisia. He toimivat toisten parhaaksi ja sopivat siksi johtotehtäviin. Leijona hallitsee vallanhimoisia, käärme taas halujensa orjia ja ahneita. Jokaisen sielussa on nämä kaikki kolme, mutta olennaista ovat alistussuhteet: mikä päättää, mikä tottelee.

Vertaukset voivat tarkoittaa samaa, vaikka ovat aivan erilaisia. Platonin kuuluisa parivaljakkovertaus, jonka hän esittää Faidroksessa, kuvaa ihmissielua vaunuina, joissa ohjaaja yrittää hallita kahta hevosta. Toinen hevosista (kunnianhimo) tottelee ohjausta, toinen (halut) vikuroi ja noudattaa omia mielitekojaan.

Parivaljakkovertaus ei ehkä tuo selvästi esiin sitä, että myös ihmisen pyrkimysten ja kunnianhimon yhteistyö voi johtaa eettisesti ikäviin lopputuloksiin. Sen sijaan Faidroksesta selviää, että halut voivat ohjata ihmistä myös hyvään silloin, kun ne ohjaavat ihmistä toimimaan perusluontonsa mukaan vastoin järjen ja kunnianhimon ohjeita.

Selvää on kuitenkin, että molemmat hevoset tarvitaan. Kunnianhimo ja halut eivät ole hyviä tai pahoja, ratkaisevaa on, miten niitä ohjataan.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Kohtaamisia

Jaminaa hallitseva Veili on vainoharhainen, äkkipikainen ja julma. Hänessä niin kuin kaikissa tavalla tai toisella särkyneissä ihmisissä on kuitenkin sairauden ja luonnehäiriön alla tervettä ihmisyyttä. Hän ei ole niin sanotusti paha (mitä se sitten tarkoittaakin), vaan hänellä on omasta mielestään aihetta epäluuloihinsa ja kostoon niitä kohtaan, jotka hän uskoo vihollisikseen.

Dotar on tottunut manipuloimaan ihmisiä, mutta Veilin edessä hän on avuton, koska Veili ei toimi tavalla, jonka Dotar ymmärtäisi. Veili huomaa Dotarin epävarmuuden ja tulkitsee (aivan oikein) hänen teeskentelevän. Dotarin seuralaisena Jaminaan tullut Liton nuori klaanipäällikkö Tardo on kokenut samanlaista ahdistusta kuin Veili. Siksi hän ymmärtää Veiliä, ja osaa myös tuoda sen esiin vilpittömästi. Veili alkaa vähitellen luottaa Tardoon ja pitää hänestä.

Parhaiten Veilin kanssa tulee toimeen Leoni. Hän osaa reagoida Veilin vaihteleviin tunteisiin ja löytää aina oikean tavan puhutella häntä. Mutta kun Dotar sanoo Leonille ihailevansa hänen taitoaan käsitellä Veiliä, Leoni vastaa, että se ei ole käsittelytaitoa, vaan aitoa myötätuntoa.

Aitous ja myötätunto ovat hyviä asioita monenlaisissa ihmissuhteissa, mutta erityisen tärkeitä ne ovat psyykkisesti sairaan tai luonteeltaan vammaisen ihmisen seurassa. Kaikenlaiset "menetelmät" ja "keinot" pitäisi unohtaa, sillä henkisesti särkynyt ihminen on usein äärimmäisen valpas huomaamaan epäaitouden ja tunnistamaan kätketynkin vastenmielisyyden.

Miten on mahdollista löytää aito myötätunto Veilin kaltaista ihmistä kohtaan? Siihen on ainakin kaksi tietä. Toinen on se, että löytää sen hyvän mikä Veilin virheiden peitossa edelleen on olemassa. Toinen on se, että tunnistaa oman särkyvyytensä, kuten Tardo: jos asiat olisivat kehittyneet toisin, voisin minä olla kuin Veili.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Saviastia

Useimmat ihmiset ovat suhteellisen tyytyväisiä itseensä, ja vaikka eivät olisikaan ihan sitä mitä haluaisivat olla, on aina olemassa huonompia. Hyvä ihminen suhtautuu tietenkin huonompiinsa ystävällisesti, mutta kiittää mielessään Jumalaansa, kohtaloaan tai onneaan siitä ettei ole kuin tämä tai tuo ...

Niin, on helppo löytää sellaisia, joiden yläpuolelle voi asettua. Sen voi tehdä myötätuntoisesti tai säälien: onneksi en ole tuolla tavalla vammainen tai sairas. Sen voi tehdä myös halveksien: onneksi en ole luonteeltani noin vajaa. Ja äärimmäisenä on tuomitseminen: mitään tuollaista minä en koskaan tekisi.

Niin ajattelevat saviastiat, jotka luulevat olevansa särkymättömiä. Olemme tietoisia siitä, että vamma tai sairaus voi kohdata myös meitä, mutta jollain tasolla kuvittelemme omaksi ansioksemme, että niin ei ole käynyt. Varsinkin mielenterveydeltään järkkyneet ja luonteeltaan vaurioituneet koetaan jollain tavalla "syyllisiksi" siihen mitä he ovat.

Kannattaisi pysähtyä ajattelemaan, miten hauras ihminen on. Kova isku päähän voi hävittää suurenkin älykkyyden, ja raskaat kokemukset voivat muuttaa jalon ihmisen hirviömäiseksi. Ja riittävän uhkan alaisena useimmat meistä tekisivät hirmutekoja. Joka luulee itseään särkymättömäksi, ei tunne itseään.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Isäjumala Jaminan kirjastossa

Vuorileijonan varjon ja sen jatko-osien tapahtumat sijoittuvat minolais-mykeneläisen kulttuurin kaltaiseen aikaan tai oikeastaan sen jälkeiseen "pimeään jaksoon" noin tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Kun Dotar matkustaa Välimerta muistuttavan Loputtoman meren itäiseen pohjukkaan oli luonnollista, että siellä oleva pieni Jaminan valtio hahmottui mielessäni Israelin kaltaiseksi. Yhtäläisyys on väljä, mutta Jaminaa hallitsee henkisen tasapainonsa menettänyt Veili, joka huolissaan nuoren Teukan kasvavasta kansansuosiosta pyrkii surmaamaan hänet. Saulin ja Daavidin tarinan rinnakkaisversio siis.

Fantasiasarjan uskonnot olen pyrkinyt sommittelemaan sellaisiksi, että ne eivät viittaisi suoraan mihinkään olemassa olevaan uskontoon. Mutta koska Jaminan yhteydessä jo muutenkin on kytkentä varhaiseen Israeliin, hahmottelin siellä vallitsevan uskonnon meille Vanhasta testamentista tutulla tavalla. Tässäkin käytin kuitenkin fantasiakirjailijan vapautta. Jaminan usko Isäjumalaan ei ole yritys kuvata historiallista ajattelutapaa tai tulkita olemassa olevia kirjoituksia teologisesti oikein, mitä se sitten olisikin. Se on vain minun hahmotelmani eräästä mahdollisesta tavasta lähestyä arvoitusta, jota myytit ja uskonnot tavoittelevat.

Dotar perehtyy Isäjumalaan Jaminan linnan kirjastossa.

"Sen avarissa suojissa oli valtava määrä kirjoituksia, joista useimpia kukaan ei ilmeisesti ollut pitkiin aikoihin lukenut. Pöly peitti hyllyille koottujen kääröjen rivit. Kuivat ja hauraat vanhat rullat täytyi avata varovasti. Usein niiden kirjoitus oli haalistunutta, ja käytetyt tavumerkitkin saattoivat poiketa nykyisistä, mutta kärsivällisesti yrittäen kirjoitusten tulkinta onnistui.

Sadunomaisten tarinoiden avulla hahmoteltiin vertauskuvina uskoa siihen, että Isäjumala oli luonut kaiken ja johti maailmaa. Kun kirjoituksiin oli tallennettu muistitietoa tai tekijöiden itse tuntemaa aikalaishistoriaa, mukana oli selostuksia valloitussodista ja voitettujen alueiden väestön julmasta kohtelusta. Siihenkin sanottiin olleen Isäjumalan lupa, jopa käsky. Kirjakääröissä oli myös lakeja ja ohjeita Isäjumalan tahdon mukaisesta elämästä. Ne korostivat ihmisen vastuuta heikommistaan, vaativat rikkaita auttamaan köyhiä, samoin kuin terveitä huolehtimaan sairaista.

Dotar ajatteli lukiessaan, että ihmisen yritys tavoittaa jumala oli hapuilua, jossa aitoon ymmärtämiseen ja totuuden etsintään sekoittui aina väärinkäsityksiä, ja varmaan tahallistakin vääristelyä. Silti Isäjumala hahmottui Kooran kaltaiseksi. Hän halusi, että ihmiset auttaisivat toisiaan, mutta hän oli myös valmis antamaan väärin tehneelle anteeksi.

Kevyt käsi laskeutui Dotarin olkapäälle. Dotar kääntyi yllättyneenä, sillä hän oli luullut olevansa yksin, eikä ollut huomannut kenenkään tulleen ovesta. Teuka seisoi hänen takanaan hymyilevänä. 

– Ymmärrätkö lukemasi? hän kysyi."

Teukan kysymys "Ymmärrätkö lukemasi?" yhdistää henkilöt hetkeksi toiseen tilanteeseen noin tuhat vuotta myöhemmin, ja se on Vanhan testamentin sijasta kirjattu Uuteen testamenttiin. Viittaus on minusta hauska ja monimerkityksinen. Sitä ei ole ehkä kukaan huomannut, mutta eihän se haittaa. Kirjailijalla on oikeus joskus leikitellä ihan vain omaksi ilokseen.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Hämmästyttää, kummastuttaa

Kirjailija saa tottua siihen, että hänet käsitetään väärin. Jos väärinkäsittäjä on kriitikko tai muu kirjallisuuden asiantuntija, hän saattaa myös julkaista väärinkäsityksensä jossain tiedotusvälineessä. Tapani ei ole reagoida sellaiseen. Tulkinta Tulisydämen keskeisen henkilön Dotarin toiminnasta ja vaikuttimista oli kuitenkin niin uskomaton, että vastoin tapojani soitin sen kirjoittajalle.

Dotar on hyvin ristiriitainen ihminen. Hän pyrkii elämään ihanteittensa mukaisesti, mutta ajautuu pätemisen tarpeittensa takia toistuvasti käyttämään suurta valtaansa tavalla, jonka hän liian myöhään ymmärtää vääräksi. Hän kärsii siksi syyllisyydentunteista. Dotar ei ole sellainen ihminen, joka osaisi ratkaista ongelmansa pelkästään järkeilemällä. Hän on tunneihminen, ja hän pystyy vapautumaan syyllisyydentunteistaan vasta löytäessään uskon anteeksiantoon. Kysymyksessä on henkilökohtainen kokemus, ei mikään "uskonnollinen vakaumus" siinä mielessä, etteikö Dotar aivan hyvin ymmärrä, että syyllisyydentunteista voi vapautua monella muullakin tavalla.

Dotar on kasvanut kulttuurissa, jossa jumalasta ja jumalista puhuessa ymmärretään, että puhutaan vertauksilla, joilla usein niiden eroista huolimatta tarkoitetaan samaa ihmisen yritystä kuvata sellaista, minkä voimme vain aavistaa. Dotarin käyttämä uskonnollinen käsitteistö on hänen tapansa tulkita se, mitä hän on tullut ymmärtämään. Se ohjaa hänet luopumaan vallasta ja etsiytymään tehtäviin, joissa hän palvelee muita.

Dotarin mielenmuutoksen täydellisesti väärinkäsittänyt tulkitsija on kuitenkin ilmeisesti sitä mieltä, että Dotarin syyllisyydentunteet ovat johtuneet hänen homoudestaan, ja uskonnollisen vakaumuksensa takia hän päätyy selibaattiin!!! Ärsyynnyin niin, että soitin tällä "asiantuntijalle" ja kerroin, että Dotar on täysin normaali homo, ja tietenkin hänellä ja Akella on seksuaalisuhde.

Olen tietoinen siitä, että nämä vähemmän arvostettua kirjallisuutta esittelevät "asiantuntijat" eivät lue esittelemiään kirjoja läpi. Silti on masentavaa, että hyvin keskeinen asia vääristyy. Dotar ei oikeastaan missään vaiheessa koe syyllisyyttä seksuaalisesta suuntauksestaan. Hän pyrkii torjumaan sen ja salaamaan taipumuksensa vain siksi, että hän tietää, miten siihen suhtaudutaan siinä yhteiskunnassa, jossa hän elää. Vähitellen hän ymmärtää yhä selvemmin, että tukahduttaessaan rakkauttaan Akea kohtaan hän torjuu itsessään olevaa hyvää ylpeytensä (itsessään olevan pahan) takia.

Yritin kertoa sen selvästi. Miten se voi olla niin vaikeaa ymmärtää?

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Imperatiivi

Nuorena viehätyin Kantin ajatuksesta, että on olemassa yleispätevä ja kaikkia ihmisiä velvoittava eettinen käsky, josta kaikki (no, jopa Kant joutui täsmentämään, että kaikki "järkevät") ovat tietoisia. Tosin tuo kategorinen imperatiivi oli vaikea määritellä selkeästi, ja oikeastaan se kutistui velvollisuudeksi yrittää joka tilanteessa noudattaa sellaisia periaatteita, joita saattoi pitää niin hyvinä, että niitä olisi voinut toivoa aina noudatettavan.

Kun elämänkokemusta alkoi karttua, oletus kaikkien "järkevien" ihmisten yhteisesti omistamasta yhtäläisestä eettisestä käsityksestä alkoi rapistua. Sen tilalle tuli ihmisluontoon kuuluva vaistomainen sosiaalisuus, jota meillä on enemmän tai vähemmän, ja siihen liittyvä halu toimia kanssaihmistemme hyväksi. Imperatiivin kategorisuus hälveni. Vaikka meillä on yhteisiä eettisiä peruskäsityksiä ja olemme melko yksimielisiä siitä, että meidän on kohdeltava muita niin kuin toivomme itseämme kohdeltavan, eettinen imperatiivi on kuitenkin periaatteessa yksilöllinen.

Nykyisin ajattelen, että jokaista ihmistä ohjaa hänen oma imperatiivinsa, jota voi nimittää vaikka yliminäksi, mutta minun ajatuksissani se on omatunto. Ihminen pyrkii noudattamaan omantuntonsa ohjeita, koska niiden sivuuttamisesta seuraa syyllisyydentunto. Useimmat tekevät sen vaistomaisesti miettimättä asioita sen kummemmin.

Yleensä ihminen on sovussa omantuntonsa kanssa. Terve omatunto ei syytä erehdyksistä, jotka johtuivat ymmärtämättömyydestä, eikä moiti kovin ankarasti sellaisestakaan, mikä johtui luonteen heikkoudesta. Omatunto ei myöskään vaadi sitä, että ihminen pystyisi suoriutumaan mahdottomasta. Ake on pahoillaan siitä, että ei ole hallitsijana onnistunut ylläpitämään Kratossa rauhaa, ja Kouda kärsii eettisistä ristiriidoista, joita hän ei osaa ratkaista. Kumpikin tietää kuitenkin toimivansa niin hyvin kuin pystyy.

Dotarin tilanne on toinen. Hänellä on eettisesti korkeat ihanteet ja halu toimia oikein, mutta hänellä on myös vahvat pätemisen tarpeet ja ylpeys, jotka ohjaavat hänen toimintaansa. Hän pystyy tehokkaasti tukemaan oikeana pitämiään asioita, mutta hän ei ole koskaan täysin varma vaikuttimiensa puhtaudesta.

Syyllisyydentunteet voivat olla ylpeyttä, kun ihminen ei halua myöntää heikkouksiaan vaan kuvittelee, että hänen olisi pitänyt pystyä parempaan. Dotarilla kysymys on kuitenkin myös omantunnon varoittavasta äänestä, joka pakottaa hänet pysähtymään ja muuttamaan toimintatapojaan.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Lain nimessä

Ihmisten yhteiselämä olisi melkoista kaaosta, jos sitä ei ohjattaisi säännöillä, eikä pelkkä sääntöjen laatiminen riitä, vaan niiden rikkomisesta tarvitaan rangaistuksia. Aina löytyy niitä, jotka ovat valmiita soveltamaan pelisääntöjä oman etunsa mukaisesti tai jopa sivuuttamaan ne täysin, jos tavoittelevat jotain haluamaansa.

Kasvattajana olen pyrkinyt käyttämään rangaistuksia mahdollisimman vähän, sillä muut keinot kuten esimerkki ja kiitoksen antaminen tehoavat paljon paremmin. Rangaistukset voivat olla jopa vahingollisia, jos ne herättävät vihaa tai epäluottamusta, ja ne antavat negatiivista käytösmallia. Mutta niin ihminen kuin eläinkin tarvitsee rehellistä palautetta käytöksestään osatakseen tarvittaessa muuttaa sitä. Negatiivinen palaute on rangaistus, ja koiria kasvattaessani totesin, että pelkkä paheksuvalla äänellä sanottu "ei" oli yleensä riittävän tehokas. Jos aikuisen ja lapsen välinen suhde on kunnossa, myös ihmislapselle riittää tieto, että aikuinen ei pidä jostain hänen tekemästään. Lapsi haluaa olla hyväksytty ja pyrkii korjaamaan käytöstään aikuisen osoittamaan suuntaan.

Yhteiskunnassa pelkkä yhteisön kontrolli saa aikaan paljon. Useimmat pyrkivät käyttäytymään siten etteivät herätä muissa paheksuntaa. Niin ei kuitenkaan tapahdu aina ja kaikkialla. Siksi lain noudattamista pyritään tehostamaan rankaisemalla rikoksista.

Rangaistuksen tarkoitus tuntuu monien mielessä hämärtyvän. Varsinkin jos on kysymys kuohuttavasta rikoksesta ihmisillä on taipumus vaatia kostoa. Lakiin kirjatut rangaistukset eivät kuitenkaan tavoittele kostoa, vaan tarkoituksena on joko estää yksilöä jatkamasta rikollista toimintaa tai antaa viesti siitä, että tietynlaista tekoa ei hyväksytä.

Jokainen "rikollinen" on ihminen, yksi meistä. Hän ei "ansaitse" rangaistusta kuin silloin, kun se auttaa häntä ymmärtämään tekojensa seuraukset ja muuttamaan käytöstään. Jos hänet joudutaan pitämään valvottuna muun yhteisön turvallisuuden takia, hänen olonsa on järjestettävä mahdollisimman hyväksi. Jos hänet pitää tuomita siksi, että hänen tekemänsä rikos ei alkaisi vaikuttaa luvalliselta, häntä pitää silti pyrkiä ymmärtämään erehtyneenä ihmisenä.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Rikollinen?

Kraton armeijan ylipäällikkö Kouda on entinen aavikkorosvo. Punnitessaan nykyisyyttään ja menneisyyttään hän sanoo: "Rosvojoukon päällikkönä en epäillyt kunnollisuuttani. Olimme hiekka-aavikon asukkaita, joita merenrannan kaupunkien kauppiaat ryöstivät myymällä meille huonoina aikoina kalliita elintarvikkeita ja tarjoamalla kameliemme ja vuohiemme tuotteista mitätöntä hintaa. Kun rosvosimme kaupunkien rikkailta ja surmasimme heitä, tunsimme vain maksavamme takaisin sitä, mitä meille tehtiin. Omistakin sisaruksistani kaksi oli kuollut nälkään. Miksi en olisi tappanut miehiä, jotka olivat ainakin epäsuorasti vastuussa heidän kohtalostaan. Mutta nykyisin joudun pitämään kurissa kansaa, jota kurjuus ajaa mellakoimaan. Käsken sotilaitteni hajottaa mielenosoituksia, joissa on tavallisia köyhiä ihmisiä, naisia ja lapsiakin. Väkeä kuolee aina, sillä joukot eivät tottele pelkkiä komentoja. Kiihottajia joudun ruoskittamaan tai surmauttamaan. Todelliset yllyttäjät ovat rikkaita, joita Aken lupaamat uudistukset huolestuttavat. Mutta heitä ei saada kiinni, he houkuttelevat muita näkyvään johtoon, ja pysyvät itse piilossa. Joudun siis rankaisemaan ihmisiä, joiden ainoa rikos on epätoivo, kärsimättömyys ja kyvyttömyys ajatella perusteellisesti syitä ja seurauksia."

Kouda kokee toimintansa järjestyksen valvojana välttämättömäksi, sillä muuten Krato ajautuisi kaaokseen ja sen jälkeen rikkaiden kauppiaiden hallittavaksi, ja kansa kurjistuisi entisestään. Ratkaisu on silti hänelle huomattavasti vaikeampi kuin oli päätös rosvopäällikkönä hankkia omalleen ja läheistensä perheille elämisen edellytykset.

Kouda on fantasiasarjan henkilö, mutta työskennellessäni vankilassa tapasin monia rikollisia, jotka tekivät rikoksia tavoitellen itselleen ja perheelleen sellaista elintasoa, mikä useimmilla heidän ympärillään oli. Kysymys ei tarvitse olla äärimmäisestä köyhyydestä, vaan siitä, että näkee lastensa kasvavan huono-osaisina. Keskustellessani seitsemättä tuomiotaan omaisuusrikoksista suorittavan naisen kanssa hän kommentoi viimeisintä varkauttaan: "Mitä sinä Taru olisit tehnyt, jos lapsesi tarvitsisi uuden talvihaalarin, mutta sosiaalitoimistosta ei saisi siihen rahaa?"

Minä tiedän, mitä minä olisin tehnyt. Entä sinä?

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Demos ja kratos

Demokratia on luultavasti paras mahdollinen poliittinen järjestelmä, mutta silläkin on ilmeiset heikkoutensa. Jo Platon tunnisti ne tarkkaillessaan Ateenan demokratiaa. Kansa oli helppo johdatella tekemään toinen toistaan kamalampia päätöksiä. Siihen tarvittiin vain taitava puhuja, joka esitti kansankokoukselle asiat kaiken ammattitaitonsa mukaan, vetoamalla ihmisten ennakkoluuloihin ja ennen kaikkea heidän tunteisiinsa. Kansanvaltaa käyttivät siis tosiasiassa Ateenan rikkaat ylimykset, joilla oli varaa palkata parhaat puhujat. Nykyisin sama asia hoidetaan tiedotusvälineiden kautta.

Platon haaveili valistuneesta yksinvaltiaasta, joka toimisi kansan hyväksi. Ratkaisu voi olla onnistunutkin ainakin jonkin aikaa. Valtaan liittyy kuitenkin aina kiusaus vallan väärinkäyttöön, eikä ole niin pientä tai suurta valtaa, etteikö vallassa oleva siihen lankeaisi. Valtaa pitäisi käyttää maltillisesti ja antaa ihmisten päättää omista asioistaan aina kun se suinkin on mahdollista. Mutta on aivan liian inhimillistä luulla tietävänsä oikeat ratkaisut paremmin kuin kukaan muu, ja valistuneinkin yksinvaltias on vain ihminen.

Yksinvalta ei ole hyvä, harvainvalta ei ole hyvä, mutta demokratiakin voi toteutua jopa lynkkauksina ja etnisinä puhdistuksina. Valta tarvitsee aina valvontaa ja ihmisiä, jotka uskaltavat tarvittaessa vastustaa sitä.