torstai 27. helmikuuta 2014

Nainen ja sota

Vuorileijonan varjo -trilogiassa sotilaat ovat lähes poikkeuksetta miehiä, niin kuin Iliaassakin. Muinaisen Kreikan myytteihin kuuluvat kuitenkin amatsonit, ja Vuorileijonan varjossa heihin vertautuu pohjoisesta kotoisin oleva Anira, jolla on miehen veroiset taistelutaidot. Lis on Sirpin vapaustaistelua varten opetellut aseiden käyttöä, ja Vuorimaan kuningattarena hän joutuu miehensä poissaolon takia johtamaan joukkoja ja taistelemaan etulinjassa. Muita pienempänä ja tottumattomampana hän ei selviäisi kovin hyvin, mutta toiset edessä taistelevat pyrkivät suojaamaan kuningatartaan, ja vahvan ja reippaan aseenkantajansa avulla hän suoriutuu tehtävästä. Puolustaessaan Memnon linnaa, jossa ei ole sillä hetkellä tarpeeksi sotilaita, Lis aseistaa myös naiset. Niin tapahtuu kuitenkin vain poikkeustilanteessa.

Kun Iliaan miehet sotivat, naiset ovat osa sotasaalista. Voittajat surmaavat yleensä häviölle jääneet miehet ja usein myös poikalapset, koska pojasta voi kasvaa isänsä kuoleman kostaja. Naiset ja tytöt päätyvät orjiksi ja voittaneiden sankarien vuodekumppaneiksi. Tuossa miehisessä kulttuurissa naiset ovat miehen omaisuutta, eikä kohtelu yleensä ole kovin julmaa, kukapa omaisuuttaan huonosti hoitaisi. Akhilleus sanoo vuodekumppanikseen päätyneestä naisesta: "Joka mieshän, joll' on kuntoa, mieltä, vaalija hellä on naiselleen, niin häntä mä myöskin armastin sydämestäni, vaikk' oli vain sotasaalis."

Koska nainen rauhan oloissakin on jonkun miehen (aviomiehensä, isänsä tai lähimmän miespuolisen sukulaisensa) omaisuutta, eikä hänen mielipidettään tarvitse kysyä, kun hänen avioliittonsa järjestetään, hänellä ei oikeastaan missään tilanteessa ole mahdollisuutta päättää seksuaalisuhteistaan. Sotasaalisnaisen vuoteeseensa ottanut mies ei sellaisessa kulttuurissa koe raiskaavansa, hän toteuttaa omistusoikeuttaan. Mutta asialla on naisen kannalta se hyvä puoli, että häntä ei yleensä syyllistetä raiskatuksi joutumisesta, eivätkä sukulaiset hylkää häntä. Jos suinkin mahdollista, hänet yritetään lunastaa vankeudesta. Iliaan alkupuolella Agamemnonin vuodekumppaniksi joutunut tytär palautetaan isälleen, joka ottaa hänet iloiten vastaan.

Naisen aseman paraneminen ei näytä muuttaneen naisen tilannetta sotien aikana paremmaksi, vaan pikemminkin huonommaksi. Kun voittaja ei ota naista omistukseensa ja tavallaan suojelukseensa, hänet koetaan ehkä vihollisen omaisuudeksi, jonka äärimmäisen julma kohtelu tuntuu paikoin olevan kuin sotilaan velvollisuus.

tiistai 25. helmikuuta 2014

"Sota miesten huolena olkoon"

Meille tallentuneet tiedot Välimeren ympärillä sijaitsevien maiden historiasta kertovat, että noin kolmetuhatta vuotta sitten sotaa pidettiin monin paikoin samaan tapaan vuoden kiertokulkuun kuuluvana kuin kylvöä ja sadonkorjuuta. Vanhassa testamentissa todetaan: "Kun seuraavana keväänä oli taas kuninkaiden sotaanlähdön aika" (2 Sam. 11: 1). Kevät oli Palestiinassa sopiva aika sotimiseen, sää oli miellyttävä, ja ravintoa ja vettä oli saatavilla. Sotaretket olivat niin Palestiinassa kuin Homeroksen Kreikassakin ryöstöretkiä, ja niiden johtajat, vaikka heitä saatettiin nimittää kuninkaiksi, itsenäisiä päällikköjä, joilla oli komennossaan taisteluun pystyviä miehiä. Kotiinsa palannut Odysseuskin lupaa korvata ryöstelemällä sen, mitä hänen omaisuudestaan on hänen poissaolonsa aikana viety.

Tietenkin oli myös laajempia sotia, kun muita mahtavammat päälliköt mittelivät voimiaan tai suuri joukko päällikköjä yhdisti voimansa nujertaakseen yhteisen vihollisen. Jälkimmäistä laatua oli Troijan sota. Otsikon säe on Hektorin sanoista puolisolleen: "Sota miesten huolena olkoon, muist' yli kuitenkin mun suvuss' urhojen iliolaisten."

Sotaa käytiin lähitaisteluina, ja ratkaisevassa asemassa olivat eturintamassa taistelevat voimakkaimmat ja kyvykkäimmät miehet. Päällikön kunnia vaati, että hän kunnostautui yhtenä heistä ja johti hyökkäystä. Silloisilla aseilla sotilas näki tuottamansa tuhon tarkkaan ja selvästi, ja Homeros kuvaakin sitä varsin yksityiskohtaisesti: "survasi suuhun vasken surmaisen; terä niskast' aivojen alta ulkoni taas sekä luut lumivalkeat murskasi tieltään; hampaat vierivät maalle ja kuin verikuoppana kuohui kumpikin silmä, ja verta hän sieraimista ja suusta purskui maassa, ja kuoleman yö hänet varjosi musta".

Kuolleilta vihollisilta pyrittiin ottamaan talteen aseet ja suojavarusteet, sillä ne olivat arvokkaita ja kalliita. Häviölle joutunut vastustaja, joka anoi armoa, saatettiin myös ottaa vangiksi, joka palautettiin lunnaita vastaan omaisilleen tai myytiin orjaksi.

Taisteluvaunut ovat Iliaassa yleensä parihevosten vetämiä, ja niissä on ajomiehen lisäksi asemies, joka käyttää keihästä. Suurta tuhoa vihollisen jalkamiesten joukossa tuottavat myös hevosten kaviot ja vaunujen pyörät. Vaikuttavassa kuvauksessa Akhilleus ajaa kilpien ja ruumiiden yli, ja veri lentää peittämään vaunun laidat ja miehen kädet. Siinä on Iliaan suurin sankari, jota sillä hetkellä on hyvin vaikea ihailla tai nähdä kauniina.

Iliaan taistelijasankaria verrataan varsin usein leijonaan. Mielessäni on varmaan ollut joku sellainen kohta kuin "kiljuna kun rajun leijonan käy, joka metsikön laitaan hiipii vuoriltaan" vastatessani kustannustoimittajan kysymykseen fantasiatrilogian nimestä. Vuorileijonan varjo on tietoisuus ihmisyhteisöjen taipumuksesta kiistoihin, joihin tarvitaan taistelijasankareita. Se merkitsee sodan uhkaa ja sotaa.

torstai 20. helmikuuta 2014

Hyvän ja pahan taistelu?

En ole juuri koskaan tuntenut itseäni niin väärin ymmärretyksi kuin lukiessani jostain esittelystä, että Vuorileijonan varjon ensimmäinen osa Kuuman tuulen aika kertoo hyvän ja pahan taistelusta. Ajatus hyvän ja pahan taistelusta perustuu maailmankuvaan, joka on minulle täysin vieras. Se on kuitenkin hyvin tavallinen käsitys, ja tuntuu joskus melkein toivottomalta saada siihen uskovat edes harkitsemaan muuta mahdollisuutta.

Yritin etsiä itselleni selustatukea lukemalla taas kerran Spinozan Etiikan. Valitettavasti tuo viisas filosofi, joka merkitsee minulle hyvin paljon, on raskasta luettavaa monimutkaisine selityksineen. Sen kummempaa apua ei löydy toiselta minulle tärkeältä ajattelijalta, leikkisältä ja arvoitukselliselta Platonilta. Yritän siis muotoilla oman käsitykseni asiasta.

Hyvä ja paha eivät taistele, koska ne eivät ole samantasoisia eivätkä toisilleen vastakkaisia asioita. Hyvä on ikuista, ja uskonnollisesti tulkiten lähtöisin Jumalasta. Ihminen on luonnostaan hyvä ("Jumalan kuva"). Ihmisen pahuus on sitä, että hyvyys estyy jostain syystä. Tällaisia syitä voivat olla luonteen heikkoudet kuten puutteellinen empatiakyky, korostunut itsekeskeisyys tai jokin muu ominaisuus, jota ihminen ei ole itse valinnut, vaan on syntynyt sellaiseksi tai kehittynyt sellaiseksi kokemustensa myötä. Olen tavannut jopa sellaisia, jotka on saatu uskomaan, että he haluavat olla pahoja ja tehdä pahaa. Pahuus on kuitenkin lähinnä verrattavissa vammaan tai sairauteen, ja sen voi aina johtaa ihmiseen joko geneettisesti tai ympäristössä vaikuttaneista tekijöistä. Hyvä ihminen pyrkii auttamaan "pahaa" ihmistä, eikä taistele häntä vastaan.

Keskustelin kerran aiheesta tutun vanginvartijan kanssa. Hän kummastui väitettäni, että varsinaisesti pahoja ihmisiä ei oikeastaan ole. Kun hän alkoi esittää esimerkkejä pahoista, totesin hänen tarkoittavan vaarallisia. Vaarallisia ihmisiä tietenkin on, ja heiltä on suojauduttava ja suojeltava muita. Siksi tarvitaan poliiseja, vankiloita, ja mahdollisesti jopa sota voi jossain tilanteessa olla oikeutettua. Tuota viimeksi mainittua asiaa tosin pohditaan fantasiasarjassamme puoleen ja toiseen. Kirjojen henkilöt löytävät erilaisia ratkaisuja, mutta minä en ole osannut muodostaa kantaani. Nuorena olin vakaumuksellinen pasifisti. Siitä asti, kun Chilessä tapahtui vallankaappaus, jossa Allende surmattiin, vakaumukseni on rakoillut.

Missään tapauksessa en usko, että olisi eräänlainen Hyvän (Jumalan) vastavoimana toimiva Paha, jonka palveluksessa osa ihmisistä olisi. Tuo dualistinen usko tuntuu kuitenkin nyt elävän maailmanpolitiikassa, jossa niin pienet kuin suuretkin valtiot ovat taistelemassa Hyvän puolella Pahaa vastaa. Minä uskon ihmisten veljeyteen ja siihen, että me kaikki etsimme samaa perimmäistä Hyvää. Paha johtuu erehdyksistä ja väärinkäsityksistä.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Esikuvana Homeroksen laulut

Tarmo ja minä olimme lukeneet fantasiakirjallisuutta melko vähän, eikä mikään ollut sellaista, joka olisi muistuttanut suunnittelemaamme sarjaa, mutta kaikesta lukemastaan saa tietenkin jonkin verran vaikutteita. Meillä oli kuitenkin teksti, jota voi pitää Vuorileijonan varjon ja sen jatko-osien esikuvana: Homeroksen laulut, Ilias ja Odysseia. Olin pari vuotta aikaisemmin tehnyt kirjallisuustieteen syventävien opintojen opinnäytetyön Homeroksen kuvaamasta taistelijasankarista, ja ryhtyessäni kirjoittamaan Vuorileijonan varjon ensimmäistä osaa tein samaan aikaan lisensiaatintyötäni Homeroksen sankarikäsityksen heijastumisesta Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoihin.

Vuorileijonan varjon alussa ollaan vielä faiaakkien saaren kaltaisessa onnelassa, mutta sinne hyökkäävät Vuorimaan sotilaat muistuttavat Iliaan sankareita. Viittaukset ovat varsin suoria, jopa Vuorimaan pääkaupungin nimi Memno on muotoiltu Agamemnonin nimestä jättämällä pois hiukan kirjaimia alusta ja lopusta. Memnon linnan leijonaportti on kuvattu sellaiseksi kuin Agamemnonin hallitseman Mykenen portti.

Laulujen merkitys tulee esiin jo sarjan alussa, ne ovat tuon ajan ihmisten tiedonvälitystä ja vanhan muistitiedon säilyttämistä. Vuorileijonan varjon toisessa osassa ollaan Vuorimaassa, ja silloin esitellään selkeästi Homerokseen vertautuva henkilö. Myyttinen Homeros, joka ehkä on sepitetty hahmo, oletetaan yleensä sokeaksi ja hänen ajatellaan mahdollisesti olleen panttivanki. Hänet kuvataan tavallisesti vanhaksi, mutta vanhakin on joskus ollut nuori. Fantasiasarjamme Leoni on nuori sokea mies, joka on Memnon linnassa panttivankina. Hän on laulaja ja lauluntekijä, ja häntä pidetään sillä alalla taitavimpana tuolloin elävistä.

Selvimmän Homeros-viitteen taisin laittaa Leonin yhteyteen Vuorileijonan varjo -trilogian kolmannessa osassa. Leoni ja Ake juovat (valko)viiniä, ja Ake sanoo: "Nyt ymmärrän, miksi joissain lauluissasi mainitset viininvärisen meren. Kun tätä kaataa hopeiseen pikariin, vaikutelma on sama kuin rannassa, kun katsoo meren pohjaa veden läpi." Leoni naurahtaa ja vastaa: "Tuollaiset kuvaukset ovat aina olleet heikko kohtani. Nappaan niitä teidän näkevien puheista, ja viininvärisen meren sain kemereiltä. En tiennyt, että viinejä on kahden värisiä, ja Vuorimaassa tavallisempi viini ei ole lainkaan merenväristä." Viininvärinen meri viittaa Homeroksen Odysseiassa esiintyvään sanontaan "epi oinopa ponton", joka yleensä käännetään "viininvärisen meren yli". Käännöstä on kuitenkin myös epäilty, ja Manninen suomentaa ainakin kun se esiintyy Odysseiassa ensimmäisen kerran (laulu 1, säe 183): "vien meren taa minä tumman rautaa kiiltelevää".

Homeros kuvaa sodan julmuutta ja taistelijasankarin tragiikkaa, joten hänen eepoksensa ovat oikeastaan sodanvastaisia. Myös Vuorileijonan varjossa ja sen jatko-osissa pyritään antamaan realistinen kuva taisteluista, vaikka halusimmekin välttää julmilla yksityiskohdilla mässäilyä. Kun luin arvostelun, jossa vakavasti moitittiin sitä, että taistelukuvaukset ovat rumia, en voinut olla nauramatta. Kauniitako niiden pitäisi olla?