keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Minä, minä ja minä

Kirjallisuutta lukeva tunnistaa yleensä ainakin joissakin henkilöissä omia piirteitään, ja silloin tällöin kirjailija tuntuu kertovan "minun tarinaani", vaikkakin hiukan muunneltuna. Kun lukija alkaa kehittyä kirjoittajaksi, on luonnollista yrittää kirjoittaa tuo "minun tarinani". Lukijana hän on jo oppinut, että sitä ei tarvitse tehdä tosielämän kiemuroita tilittäen, vaan asioita voi pelkistää ja pukea fiktiiviseen muotoon.

Minä en lapsena ja nuorena viihtynyt kovin hyvin reaalitodellisuudessa. En aina viihtynyt myöhemminkään, mutta kehitysiässä pakenin lukemiseen ja murrosiässä myös kirjoittamiseen. Yritettyäni ensin kirjoittaa esikuvien mukaan sellaista, mitä mieluiten halusin lukea, ryhdyin kirjoittamaan "omaa tarinaani". Usein näin itseni kuin ulkoapäin, ja tarkkaillessani mitä tein ja koin mietin samalla, miten sen kirjoittaisin.

Minulla oli lapsena ja nuorena tunne, että kukaan ei ymmärrä minua. Noiden minäminäjaminä-aiheisten tekstieni taustalla oli toive, että niiden lukija ymmärtäisi. Tosin en antanut juuri kenenkään lukea niitä. Siihen oli kaksi syytä. Ensinnäkin niistä ei tullut aivan tarpeeksi hyviä edes minun mielestäni, ja toiseksi olin varma, että tuntemani ihmiset olivat tyhmiä, eivätkä olisi ymmärtäneet niitä. Eiväthän he olleet kiinnostuneita sellaisesta kirjallisuudestakaan, jota minä ihailin.

Minäminäjaminä-tekstejä kirjoittaessani kehitin omaa kirjoittajantyyliäni, mutta ne olivat samalla yritystä selvittää itselleni omaa itseäni ja elämäntilannettani. Pidin samoihin aikoihin myös päiväkirjaa, johon taltioin tapahtumia, tunnelmia ja ajatuksiani. Fiktiivisiin teksteihin kirjoitin sitä, mitä voisin olla, miten voisin toimia. Ne olivat mentaaliharjoituksia tosielämän ratkaisuja varten.

Kun ryhdyin kirjoittamaan julkaistavaksi, en enää kirjoittanut "omaa tarinaani". Julkaistuihin kirjoihini olen kirjoittanut jotain omakohtaista moniinkin henkilöihin, mutta "oma tarinani" on aihe, jota olen vältellyt. Se johtuu ainakin osittain siitä, että en ole elänyt tyhjiössä, vaan on ihmisiä, joita en halua loukata viittaamalla asioihin, joita he eivät halua tietää tai muistaa. Mutta ehkä yksi syy on se, että minäkään en mielelläni muistele. Ja maailmassa on aivan riittävästi kirjoja siitä, millaista on olla psyykkisesti poikkeava, ja miten vaikeaa on elää tässä ihmisten maailmassa, jossa yhdellä jos toisellakin on omia ongelmiaan.

maanantai 29. joulukuuta 2014

Plagioinnista

Kirjailija ei koskaan luo tekstiään tyhjästä. Hän on oppinut muilta ihmisiltä kielen, ja hän on muodostanut kaikesta lukemastaan käsityksen erilaisista tavoista ilmaista itseään kirjallisesti. Kirjailijalla on vapaus muunnella kieltä luovasti, ja hän voi kehittää uusia kirjallisen ilmaisun tapoja. Uudistajillakin on kuitenkin perustana se, minkä he ovat oppineet ja omaksuneet.

Kasvatustieteessä tunnetaan käsite mallioppiminen. Siihen kuuluu esikuvaksi asetetun jäljittely. Minusta on luonnollista, että lapsi ja nuori tekee ensimmäiset kirjalliset yritelmänsä plagiaatteina; niin minäkin tein. Jos hän ei ole tehnyt niitä kopioimalla, vaan luonut ne muistinvaraisesti ja muuttanut yksityiskohtia, hän kokee ne oman työnsä tuloksiksi. Ja sitten opettaja tai joku muu auktoriteetti kohtelee häntä kuin rikollista. (Eräässä tapauksessa lapsi jo palkittiin kirjoituskilpailussa, ja kun joku sitten osoitti palkintolautakunnalle esikuvan, palkinto peruttiin ja lapsi lähes lynkattiin henkisesti.)

Plagioiminen on tietysti moraalisesti arveluttavaa, jos minkä ikäinen hyvänsä hankkii tietoisesti jotain etua itselleen esittämällä omana tuotteenaan sellaista, mitä hän ei ole tehnyt. Mutta "kirjallinen varkaus" edellyttää minun mielestäni samaa kuin muukin varkaus: jos jotain on varastettu, joku on menettänyt jotain. Jos joku julkaisee minun kirjani kopioituna tai hiukan muunneltuna ja myy sitä omissa nimissään, minulta on viety tekijänoikeuteni. Mutta jos joku nappaa ideoita ja tekstin yksityiskohtia, jotka hän sijoittaa omaan minun teoksestani selvästi erotettavissa olevaan teoskokonaisuuteensa, minulta ei ole viety mitään.

Jos kirjailijaa ei ole kohdannut mikään menetys, ei ole tapahtunut kirjallista varkautta. Teksti tai sen osa voi silti olla plagiaatti siinä mielessä, että esikuva on selkeästi tunnistettavissa. Sellaista ei kannata julkaista, eikä sitä pidä lähettää kirjoituskilpailuihin. Mutta jos joku sellaisen ymmärtämättömyyttään lähettää, olkaa hyvät tuomarit armeliaita. Tarkoitus ei luultavasti ollut pettää teitä, vaan kirjoittaja on kehitysvaiheessa, jossa esikuvien merkitys vielä on suuri ja selvästi nähtävissä.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Rakkaus ja rakkaus

Rakkaus on hämmentävän monimerkityksinen sana. Klassinen kreikka oli siinä suhteessa selkeämpää, että rakkauden kahdelle eri ulottuvuudelle oli kummallekin oma sanansa. Eroottiselle rakkaudelle oli oma jumalhahmonsakin, Eros. (Afrodite yhdistettiin seksuaaliseen haluun, johon ei välttämättä sisälly rakkaudentunteita.) Kreikankielen agape tarkoittaa ei-eroottista rakkautta.

Erottelu voi selkiyttää, mutta se myös hämärtää. Toisiaan eroottissävyisesti rakastavathan rakastavat yleensä toisiaan myös ei-eroottisesti, eli toivovat epäitsekkäästi toisilleen hyvää ja pyrkivät toimimaan toistensa parhaaksi. Ei-eroottinen rakkaus taas saattaa johtua hyvin itsekeskeisistä toiveista. Toivotut lapset syntyvät yleensä sellaisille ihmisille, jotka kaipaavat vanhemmuutta. Halu kokea isyys tai äitiys on biologiaan pohjautuva itsekeskeinen kaipuu, jossa lapsen etu ei välttämättä ole ensimmäisenä mielessä. Parhaassa tapauksessa se sentään saa suuren painoarvon myöhemmin.

Rakkaudella tarkoitetaan yleensä tunnetta, johon sisältyy kauniita ja myönteisiä ajatuksia tunteen kohteesta. Eettinen vaatimus lähimmäisen rakastamisesta ei kuitenkaan edellytä sitä, onneksi. Ihminen ei pysty kovin paljon vaikuttamaan tunteisiinsa, eikä niitä kannata valehdella ainakaan itselleen. Jos ei pidä jostain ihmisestä, voi silti rakastaa häntä eettisesti oikealla tavalla.

Lähimmäisen rakastaminen on pyrkimystä toimia hänen parhaakseen. Se ei ole sama asia kuin toimiminen häntä miellyttävällä tavalla. Manipuloimaan pyrkivää auttaa parhaiten, kun ei suostu manipuloinnin kohteeksi. Toisen ihmisen väärän käytöksen vahvistaminen ei ole hänelle hyväksi.

Rakkaudentunteiden teeskenteleminen ja valheellinen vakuuttelu ei ole sitä rakkautta, jota meidän pitäisi toisillemme osoittaa. Se estää ihmisiä kohtaamasta toisiaan rehellisesti ja rakentamasta keskinäistä suhdettaan kestävälle pohjalle. Mutta vähäinenkin aito myötätunto ja halu ymmärtää ja auttaa on todella arvokasta.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Palmu ja tähti

Suomen talvi voi olla kaunis, ja siitä voi nauttia. Ei tosin silloin, kun keskipäivälläkin on puolihämärää, ja joutuu kahlaamaan märässä sohjossa, mutta aurinkoiset hanget ja lumen kuorruttamat puut ovat ylellisyyttä, jota kannattaa tulla ihailemaan sieltä, missä lunta ei ole. Ankarakin talvi voi tarjota upeita luontoelämyksiä. Olen nauttinut lumimyrskyistä ja pakkasöistä, jolloin tähdetkin näyttävät jäisiltä.

Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kaipaan lämpöä ja valoa, ja sulaa maata, jota pitkin voi kävellä liukastelematta. Eli siis "talven tullen mielen valtaa jälleen kaipuu", ja haluaisin lähteä sinne minne muuttolinnut matkaavat.

Kuva on Nizzasta. Nizza on sympaattinen kaupunki, jonka pitkä rantakatu tarjoaa mahdollisuuden nauttia kävelyretkistä meren hengessä. Se paikka, joka minua talvisin houkuttelee eniten, on kuitenkin Kypros ja siellä saaren kaakkoiskärki, punaisen mullan ja hiekkakivikallioiden seutu. Luonto on siellä karua, ja talvisin voi olla viileää. Mutta se aurinko, aurinko! Ja meri, meri!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Moraalisesti moitteettomat

On olemassa ihmisiä, jotka ovat omasta mielestään hyviä ja tarkoittavat muillekin pelkkää hyvää. Itseään arvioidessaan he eivät kiinnitä huomiota sellaisiin vaikeasti määriteltäviin asioihin kuin lähimmäisenrakkaus tai auttavaisuus tai armollisuus, vaan he arvottavat itsensä hyviksi, koska heidän seksuaalimoraalinsa on (ainakin lähes) rikkeetön, eivätkä he poikkea millään kiusalliseksi koetulla tavalla keskivertokansalaisista.

He ovat äärimmäisen vaarallisia. Ensimmäisen kerran totesin sen, kun eräs koulutoverini ei tullut aamulla kouluun, ja iltapäivällä saimme tietää, että hän oli yöllä tehnyt itsemurhan. Syytä siihen kerrottiin vain kuiskaillen: hän oli odottanut lasta.

Hän kuoli sen ajan hyvien ihmisten, moraalin vartijoiden, takia. Hän oli tuntenut, että ei kestäisi heidän asenteitaan. No, ajat ovat muuttuneet. Nyt ymmärretään, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa. Vai ymmärretäänkö? Vieläkin paheksutaan ihmisiä, jotka eivät pysty aina ja joka tilanteessa hillitsemään itseään, vaan noudattavat sinänsä luonnollisia ja ymmärrettäviä halujaan.

Eivätkö moraalin vartijat tiedä, että halut voivat joillakin olla voimakkaampia kuin ne, jotka heillä on ja jotka he niin mainiosti pystyvät hillitsemään? Ehkä he eivät tiedä. Olin kerran kokouksessa, jossa valittiin oppilaita kurssille. Kurssin johtaja sanoi, että erästä tyttöä ei voi valita, koska hänen kaulallaan oli ollut selvästi näkyvissä sopimattomia jälkiä. Naurahdin ja totesin, että kaikillahan meillä joskus on. Kurssin johtaja sanoi: "Ei minulla ainakaan."

Moraalin vartiointi ulottuu myös asioihin, joiden ei luulisi häiritsevän ketään. Eräs nuori mies, jonka olin tuntenut pikkupojasta asti, teki yllättäen itsemurhan. Syyksi paljastui, että muutama tuttu oli tunnistanut hänet, kun hän oli ollut liikkeellä naiseksi pukeutuneena.

Niin turha kuolema, ja silti niin ymmärrettävä. Hän tiesi asenteet, vieroksunnan ja pilkan, ja hän tunsi ettei kestäisi niitä.

Entä jos jättäisimme muiden ihmisten tekojen puntaroimisen vähemmälle ja pyrkisimme itsekin olemaan hyviä sillä vaikeimmalla tavalla, rakastamalla ja hyväksymällä myös ne, jotka ovat erilaisia kuin me.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Sanat ja teot

Varhaisessa murrosiässä löysin joitakin kirjoja, jotka tulkitsivat eettis-uskonnollisia periaatteita viisaan tuntuisesti, mutta nuorille uskonnollista kasvatusta tarjoavat aikuiset esittivät yleensä kovin kaavamaisia ohjeita, jotka vaikuttivat sekä ahdasmielisiltä että tekopyhiltä. Oma kehittymässä oleva vakaumukseni ei saanut paljon tukea heidän puheistaan, mutta siihen vaikuttivat voimakkaasti Valkeakosken seurakunnan silloisen tyttötyöntekijän teot.

Yllättävää oli jo se, ettei hän paheksunut minua, vaikka suhtauduin tarjottuun opilliseen julistukseen kriittisesti. Vielä yllättävämpää oli, että hän halusi auttaa apua tarvitsevia, myös minua.

Äitini oli jo tuolloin eronnut toisesta aviomiehestään, joka ei ollut minun isäni. Heidän yhteiset lapsensa olivat jääneet isänsä luo, ja minä asuin kahdestaan äitini kanssa. Äiti saattoi iltaisin viipyä pitkään ravintoloissa, eikä aina tullut yöksi kotiin. Minulla oli iltaisin ja öisin yksin ollessani voimakkaita pelkotiloja. Eräänä myöhäisenä iltana, kun äitiä taaskaan ei kuulunut kotiin, lähdin ulos kävelemään. Seurakunnan tyttötyöntekijän ikkunassa oli valo. Menin soittamaan ovikelloa. Muistaakseni minun ei tarvinnut selittää juuri mitään. Hän sanoi myöhemmin huomanneensa heti, että etsin turvapaikkaa. Olin hänen luonaan sen yön, ja seuraavina vuosina soitin hänen ovikelloaan iltaisin tai öisin, jos en voinut olla kotona. Hän ei koskaan käännyttänyt minua pois eikä moittinut, vaikka olisin herättänyt hänet yöunilta.

Häneltä saamani apua oli sanatonta viestintää, joka kertoi siitä, mitä lähimmäisen rakastaminen on. Se oli myös selkeä opetus siitä, miten minun pitäisi pyrkiä elämään. Teot viestivät enemmän ja voimallisemmin kuin sanat.

No, kirjallisuus on tietenkin vain sanoja, mutta kirjailijakin voi kirjoittaa teokseensa tekoja, joista joku parhaassa tapauksessa ottaa esimerkkiä. Siksi kertomakirjallisuus usein koskettaa syvemmin kuin pelkkä uskonnollisten tai filosofisten periaatteiden esittely.

tiistai 16. joulukuuta 2014

Luetun ymmärtäminen

Sain samanlaisen uskonnollisen kasvatuksen kuin suurin osa muistakin ikäisistäni suomalaisista. Koulussa se tarjoiltiin tarinoina, joista keskeisiä olivat kohtaukset Jeesuksen elämästä ja hänen esittämänsä vertaukset. Ne vetosivat minuun, ja olin niistä niin kiinnostunut, että luin niitä myös Uudesta testamentista.

Murrosiän alussa hakeuduin mukaan toimintaan, jota Valkeakosken seurakunta järjesti minun ikäisilleni. Jo aikaisemmin olin huomannut, että se mitä evankelistat minun mielestäni kertoivat ei vastannut sitä, mitä monet muut olivat samoista teksteistä löytäneet. Seurakuntanuorissa tuo käsitys vahvistui entisestään.

Evankeliumeista löytää tietenkin aineksia monenlaisiin tulkintoihin. Suurimmalta osaltaan ne eivät ole silminnäkijälausuntoja, eivätkä Jeesuksen puheet pohjaudu sanatarkkoihin muistiinpanoihin, vaan evankeliumit on pääosin koostettu niiden laatijoiden tuntemista aikaisemmista kirjoituksista ja ihmisten kertomista tarinoista. Niissä on siksi keskenään yhteensopimattomia ja jopa ristiriitaisia kohtia. Luulisi olevan itsestään selvää, miten sellaista tekstiä pitää lukea: sitä on käsiteltävä kokonaisuutena, ja pääasiat pitää asettaa sivuseikkojen edelle. Jos jokin yksityiskohta ei sovi yhteen perusperiaatteen kanssa, se on joko merkityksetön tai tarkoittaa vain jotain erityistapausta. (Ja aina kannattaa muistaa, että meille säilynyt Uuden testamentin teksti perustuu kopioiden kopioihin, joihin useatkin kirjurit ovat voineet lisäillä omia "selvennyksiään" ja selityksiään.)

Minä luin Jeesuksesta, joka halusi ihmisten rakastavan ja auttavan toisiaan, ja joka vastusti omahyväisyyttä ja tekopyhyyttä. Yritin toimia niin, vaikka se ei minulta onnistunutkaan kovin hyvin. Mutta monet itseään uskovaisina pitävät olivat halukkaita paheksumaan ja tuomitsemaan juuri niitä, joita minun mielestäni olisi pitänyt tukea ja auttaa. Ihmettelin, miten he saattoivat lukea Jeesuksen suhtautumisesta yleisesti halveksittuihin julkisyntisiin ja toisaalta fariseuksiin ymmärtämättä, että he käyttäytyivät fariseusten tavoin.

Vaikka kuuluin seurakuntanuoriin, minua ei pidetty "oikeasti uskovaisena", sillä murrosikäisenä aloin tulkita kertomuksia ihmeistä myyttisinä tarinoina. Niiden merkitys ei ollut niiden tosipohjaisuudessa, vaan periaatteissa, joita ne havainnollistivat. Mutta myytin lukutaito ei ainakaan nykyaikana taida olla kovin yleistä. Jokin on totta tai ei-totta, vertauskuvallinen totuus näyttää olevan monille liian vaikeaa ymmärrettäväksi.

Eräässä Platonin tekstissä (jonka alkuperäisyyttä tosin epäillään) on toteamus, että kirjoitus ei pysty puolustamaan itseään. Platonin(kin) kohdalla se on osoittautunut valitettavan todeksi, väärintulkitsijoita riittää, eikä heitä pysty estämään. Mutta teksti voi puolustaa itseään yhdellä tavalla: olemalla jatkuvasti olemassa. Vääristelijöistä ja väärinymmärtäjistä huolimatta voi palata alkutekstiin ja lukea, mitä siellä todella sanotaan.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Mistä on pienet kirjailijanalut tehty?

Kirjan tuottama lukuelämys muodostuu aina kahdesta osatekijästä, sisällöstä ja muodosta. Yleensä lukija kuitenkin eläytyy sisältöön, eikä huomioi muotoa varsinkaan silloin, jos teos on "hyvin kirjoitettu". Muodon kömpelyydet saattavat olla hyvinkin häiritseviä, mutta hallittu ja taitavasti toteutettu muoto ei välttämättä vaadi itselleen huomiota. Sen tarkoitus on vain kantaa ja tukea sisältöä.

Olen pienestä asti viehättynyt runoudesta, ja ihastuin kyllä monissakin kirjoissa runollisen kaltaisiin yksityiskohtiin tai kuvauksiin, jotka loivat tunnelmaa poikkeuksellisen hyvin. Mutta vasta kaksitoistavuotiaana luin ensimmäisen kirjan, joka vaikutti minuun voimakkaasti nimenomaan esteettisenä elämyksenä. Se oli Tatu Vaaskiven Yksinvaltias. Sen luomat mielikuvat, tunteet ja tunnelmat sitoutuivat niin kiinteästi muotoon, että niitä ei voinut irrottaa siitä.

Minussa kehittyvä pieni kirjailijanpentu oli jo aloittanut leikittelemällä lukemieni kirjojen sisällöllä. Tein niistä mielikuvissani muunnelmia, joita en kuitenkaan pukenut sanalliseen muotoon. Näin ne valveunina, hiukan kuin elokuvina. Vasta Yksinvaltias ja sen jatkoksi lukemani Vaaskiven Pyhä kevät innoittivat minut kirjoittamaan tekstiä.

Olin siis löytänyt kirjallisen tyylin, jota ihailin ja jota halusin toteuttaa. Ja se alkoi kopioimalla. Koska minulla ei ollut mahdollisuutta saada Yksinvaltiasta omakseni, kirjoitin siitä parhaita kohtia vihkoon. Tarkoitukseni ei sentään ollut siirtää kopioita omaan tekstiini, halusin vain mahdollisuuden yhä uudestaan nauttia niistä. Mieluisimmat runot olin pystynyt taltioimaan mieleeni, ne olivat mitallisia ja siis helppoja oppia ulkoa. Proosan suhteen sellainen ei onnistunut.

Ensimmäiset pitkähköt (vajaa yksi vahakansivihko) kirjalliset yritelmäni toisintivat Yksinvaltiaan ja Pyhän kevään tyyliä niin hyvin kuin suinkin pystyin, ja myös aihepiiriä. Aiheen suhteen en ollut kuitenkaan vain niiden varassa. Perehdyin antiikin Rooman historiaan lukemalla mitä siitä kirjastosta löysin, ja Jeesuksen elämää käsittelevistä kirjoituksista olin kiinnostunut jo aikaisemmin.

Tuo kauan sitten hävinnyt vahakansivihko sisälsi paljon plagiointia, mutta se oli silti jo myös kirjallisuutta, sillä sovelsin esikuvaani omalla tavallani. Olenkin aina ihmetellyt, missä on plagioinnin ja luovuuden raja. Käytämme kieltä, jonka olemme oppineet muilta, ja kaiken kirjoittamamme mukana on kaikuja lukemastamme.

Siis mistä on pienet kirjailijanalut tehty? Kopioinnista ja luovasta plagioinnista.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Jean Valjean ja minä

Mistä eettinen vakaumus syntyy? Luultavasti sen perusteet ovat ihmisluonnossa, mutta se muotoutuu yksilöllisesti sekä henkilökohtaisten ominaisuuksiemme että kokemustemme perusteella. Meille opetettukin tietenkin vaikuttaa meihin, mutta emme omaksu kaikkea, vaan poimimme sen, mikä parhaiten vastaa omaa oikeustajuamme.

Aikuiset ovat yleensä jo muodostaneet vakiintuneen käsityksen etiikan perusteista. Se voi olla vinoutunut ja puutteellinenkin, mutta heillä on harvoin tarve tarkistaa sitä. Lapsi on vielä avoin vaikutteille. Hänellä on käsityksiä siitä, mikä tuntuu oikealta ja mikä väärältä, mutta hän ei osaa perustella niitä. Häntä on helppo ohjata aikuisten haluamaan suuntaan. Mutta lapsi ei onneksi ole passiivinen vastaanottaja, vaan etsii aktiivisesti, ja kohdatessaan omia käsityksiään vastaavan eettisen ajattelutavan hän tunnistaa sen. Niin ainakin minulle kävi.

Olin kai hiukan toisellakymmenellä, en kuitenkaan vielä murrosiässä, kun luin Victor Hugon Kurjat. Siinä huonosti kohdeltu, juuri vapautunut vanki Jean Valjean kohtaa ystävällisyyttä, joka muuttaa hänen käsityksensä ihmisistä ja omasta itsestään. Hän kokee sen jälkeen velvollisuudekseen auttaa muita. Sama periaate oli ollut monissa lukemissani tarinoissa, varsinkin saduissa, mutta Kurjat toi periaatteen ihmiselämän realismin keskelle. Ihmiset eivät suinkaan aina ole miellyttäviä, eivät edes kiitollisia. Silti heitäkin pitää kohdella hyvin ja auttaa mahdollisuuksiensa mukaan, jos he tarvitsevat apua.

Romaanissa otettiin myös selkeästi kantaa asiaan, jota olin ihmetellyt monissa lukemissani kirjoissa. Olin vielä siinä iässä, että en ymmärtänyt seksuaalisuudesta juuri mitään, mutta minua kummastuttivat asenteet seksuaalinormeja rikkoneisiin. Erityisen outoa minusta oli, että naisesta tuli "huono nainen", mutta miestä ei välttämättä edes paheksuttu. Victor Hugon Kurjat kuvasi asian minun oikeustajuani vastaavasti. Mies, joka käytti hyväkseen Fantinen luottavaisuutta ja sitten jätti hänet, teki rumasti. Fantinella ei olisi pitänyt olla mitään syytä hävetä, ja hänen olisi pitänyt saada myötätuntoa ja tukea itselleen ja lapselle, jonka hän synnytti.

Varmaan olisin muodostanut suunnilleen sellaisen eettisen vakaumuksen kuin se on, vaikka en olisi sattunut lukemaan juuri tuota kirjaa ja juuri oikeaan aikaan. Mutta selkeää eettistä viestiä kantavalla kirjalla voi olla suuri merkitys siksi, että se auttaa muotoilemaan omat vaistomaiset mielipiteet järjestelmällisiksi. Sellaisina niitä on helpompi puolustaa, jos niitä yritetään horjuttaa.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Tarzan ja minä

Lapsena lukemieni kirjojen keskushenkilöistä Tarzan nousi tärkeimmäksi ehkä siksi, että hänestä kertovia kirjoja oli enemmän kuin muista kiinnostavista sankareista kertovia. Alexandre Dumas'n kolme muskettisoturia olivat kiehtovia persoonia (synkkään lapsenmieleeni vetosi varsinkin Athos), ja luin tarinaa uudelleen ja uudelleen. Jatko-osat eivät kuitenkaan innostaneet. Edgar Rice Burroughsin Mars- ja Venus-sarjat olivat tavallaan kiinnostavampia kuin Tarzan-kirjat. Mutta Tarzanista oli tarjolla eniten lukemista. Toki luin sarjan osia moneen kertaan, mutta niitä oli niin paljon, että ihan kaikkea ei muistanut ulkoa.

Tarzanin viehätykseen lisäsi osansa kuvitelma mahdollisuudesta olla viidakon valtias. Muutkin suosimani sankarit olivat ainakin lähes voittamattomia, ja ainakin lähes oikean asian puolella, mutta Tarzan oli kaikkia muita voimakkaampi ja luonnostaan oikeudenmukainen.

Tarzan-kirjoissa on asenteita, jotka olivat yleisiä silloin, kun ne kirjoitettiin. Viihteen tapana on myötäillä vallitsevia mielipiteitä. Burroughsin teksteistä löytää helposti esimerkkejä rasismista, mutta myös rasismin epäsuoraa kritiikkiä, sillä jaloja ihmisiä löytyy mustista niin kuin valkoisistakin, ja roistoja samoin. Naiset ovat toki yleensä passiivisia olentoja, joita sankari pelastaa, mutta nainen voi myös osoittaa suurta rohkeutta varsinkin puolustaessaan rakkaitaan.

Burroughsin seikkailuviihteen epärealistisuus ei haitannut minua lapsena, eikä haittaa vieläkään. Se on TARKOITETTU epärealistiseksi. Lukemalla voitetaan pelkoja lähestymällä pahoja asioita tietoisena siitä, että ollaan itse turvassa. Kun sankari karkottaa uhkan, koetaan vapauttava onnentunne. Epävarmalle ja pelokkaalle lapselle se oli mielikuvitusharjoittelua, joka kasvatti kohtaamaan tosielämän vaaroja. (Minun kohtaamani vaarat toki olivat paljon pienempiä kuin ne, joihin kirjojen sankarit joutuivat, mutta minun olikin selvittävä niistä ilman heidän tukeaan.) Ja ehkä aikuisellekin on hyväksi joskus kuvitella olevansa sankari.

Seikkailuviihteen epärealistisessa maailmassa sankari ja roisto muuttuvat myyttisiksi hahmoiksi, jotka edustavat hyvää ja pahaa. Kun sankari tappaa roiston, oikeus toteutuu. Jos olisi kysymys tosielämästä ja ihmisistä sellaisina kuin me olemme, asia olisi tietenkin toisin.

Tavallaan lapsuuteni loppui silloin, kun aloin selkeästi ymmärtää, että Tarzan oli mielikuvitushahmo, jollaista ei voinut olla olemassa tosielämässä. Ei ole voittamattomia sankareita, eikä varsinkaan ketään, joka aina osaisi erehtymättä erottaa oikean ja väärän.

Se on surullista.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Monte-Criston kreivi ja minä

Lapsena luin kaikki lastenkirjat, jotka sain käsiini. Monista pidin, mutta en läheskään kaikista. Nalle Puh oli minusta melkein ärsyttävää luettavaa, samoin Antoine de Saint-Exuperyn Pikku Prinssi. Aikuisena totesin, että ne vetosivatkin lähinnä aikuislukijaan. Vika oli varmaan siinä, että luin ne omin avuin. Jos tekstistä innostunut aikuinen lukee niitä lapselle ääneen, hän luultavasti tempaa helposti lapsenkin innostumaan.

Lapsuuteni suurimmat lukuelämykset olivat kirjoja, jotka olivat alkujaan olleet aikuisille suunnattuja, vaikka ne pian luokiteltiin lähinnä lapsille ja nuorille sopiviksi. Luin kaiken, mitä löysin Edgar Rice Burroughsin ja Alexandre Dumas vanhemman kirjoittamaa. Ne olivat jännittävää viihdettä, mutta eivät pelkästään sitä. Burroughsin Mars-trilogia käsitteli rotuennakkoluuloja tavalla, joka teki lapseen pysyvän vaikutuksen, osoittautuihan "alimman", julmaksi kuvatun rodun edustaja Tars Tarkas jaloksi sankariksi. Samassa trilogiassa kuvataan myös uskonnollisia käsityksiä hyvin kriittisesti, ja ensimmäistä kertaa ymmärsin, ettei minulle opetettu uskonnollinen ajattelutapa ehkä ollut ehdottoman oikea, eikä ainoa mahdollinen.

Suurimman vaikutuksen minun noin kymmenvuotiaaseen lapsenmieleeni teki kuitenkin Monte-Criston kreivi. Yläkerrassamme asuva hiukan vanhempi tyttö oli lukenut sen, ja kertoi minulle tarinan sen keskivaiheilta, nuoresta Valentinesta ja häneen kohdistuneesta murhayrityksestä. Etsin kirjan Uudenkaupungin kirjastosta, ja se oli rakkautta ensilukemisella.

Jylhä tarina petoksesta, kostosta mutta myös anteeksiannosta, oli juuri sitä mikä upposi itsensä väärinymmärretyksi tuntevan lapsen sieluun. Mutta tutustuminen erääseen sivuhenkilöön opetti minut myös ymmärtämään jotain hyvin tärkeää ihmisenä olemisesta. Noirtier on halvaantunut ja täysin toisten avun varassa. Hän pystyy kommunikoimaan vain silmillään. Silti hän kantaa vastuuta läheisistään ja pystyy auttamaan näitä.

Lapsuuteni suuret lukuelämykset olivat viihdettä, eikä niitä tavata ylistää korkeakirjallisuutena. (No, Alexandre Dumas on saanut kuolemansa jälkeen toki arvostustakin.) Kun luen niitä nyt aikuisena, tavoitan silti yhä sen, mitä löysin niistä lapsenakin. Viihde ja korkeakirjallisuus eivät ole synonyymeja hyvälle ja huonolle. On myös hyvää viihdettä, ja huonoa korkeakirjallisuutta.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Yltiöhumanismi, kyllä ja ei

Eräs sinänsä positiivinen arvio Tuulen tavoittelusta sisälsi huomautuksen, joka luultavasti oli tarkoitettu kielteiseksi. En valitettavasti muista sitä tarkkaan, mutta sen sisältö oli, että ihan täydelliseen onnelaan ei kirjassa päästä, mutta epäilemättä sinnekin vielä ehditään Väyrysten yltiöhumanistisessa kehitelmässä.

Yltiöhumanismi kai viittasi siihen, että joillekin sodassa ja muissakin yhteyksissä väkivaltaan syyllistyneille annetaan anteeksi, ja he saavat mahdollisuuden rakentaa itselleen uudenlaisen tulevaisuuden. Tuossa asiassa tunnustaudun mielelläni yltiöhumanistiksi. Rangaistukset voivat joskus olla tarpeellisia, joko siksi, että ne estävät henkilöä itseään jatkamasta väärin tekemistä, tai siksi, että tieto seurauksista estää muita tekemästä vastaavia asioita. Vasaman tuomitseminen siitä, että hän on ollut merirosvopäällikkö, ei kuitenkaan ole tarpeellista edellisestä syystä, koska hän haluaa ryhtyä elämään rauhanomaista elämää. Hänen tuomitsemisensa ei myöskään estäisi muita merirosvoja jatkamasta toimintaansa, joka on heille elämisen ehto. Tilanne on hiukan sama kuin Tähtien kosketuksen lopussa Rotaan sotasyyllisyyttä pohdittaessa. Sodat eivät lopu, vaikka hävinneen osapuolen sotasyylliset tuomittaisiin, sillä voittajan riveissä vastaavia tekoja tehneet välttyvät syytteiltä ja usein palkitaankin.

Kosto ei ole koskaan oikein, vaan myös väärin tehneitä on kohdeltava mahdollisimman hyvin. Heilläkin on kaikki ihmisoikeudet, ja vain välttämättömistä syistä saa joitakin niistä rajoittaa.

Vaikka olenkin yltiöhumanisti, kun kysymys on ihmisoikeuksien puolustamisesta, humanismin käsitteen alle on koottu monia periaatteita. Älykkäimmät humanismin kannattajat osaavat muotoilla ne niin, että niistä voi ainakin tietyin varauksin olla samaa mieltä. Jotkut humanisteiksi tunnustautuvat julistavat kuitenkin uskoaan ihmisjärjen mahdollisuuksiin niin kritiikittömästi, että se ei anna korkeaa kuvaa heidän älykkyydestään.

Ihmisjärjellä on rajat, ja sen ymmärtämisen ei luulisi olevan vaikeaa. Sen myöntäminen ei välttämättä johda siihen, että pitäisi jotain uskonnollista dogmistoa auktoriteettina. Se on vain tietoa, että on asioita, joita on mahdoton tavoittaa järjellä. Jotain siitä voi kuitenkin aavistella, "kuin kuvastimesta, arvoituksen tavoin". Tuota aavistelua on uskonnoissa, vaikka niitä valitettavasti valjastetaan vallankäyttöönkin. Sitä on myyteissä, joissakin filosofioissa, ja myös vaistomaisissa tunteissamme. Jos humanismi kiistää sen, en ole humanisti.

torstai 4. joulukuuta 2014

Olinhan siellä minäkin 3

Kun kerroin, että minä ja Tarmo suunnittelimme fantasiakirjasarjaa, kustannustoimittaja sanoi: "Se on hyvä, fantasia myy." Hän oli ajan hermolla, sillä Harry Pottereista ei vielä tiedetty mitään. Ohjeistaakseen minua hän antoi luettavakseni Philip Pullmanin Kultaisen kompassin. En lukenut sitä, sillä minulla ja Tarmolla oli selkeä mielikuva siitä, mitä halusimme tehdä.

Vuorileijonan varjo ja sen jatko-osat saivat myönteisiä arvosteluja, Jääsilmä jopa Topelius-palkinnon, vaikka minä ja Tarmo olimmekin sanoneet, että todennäköisempää kuin Topelius-palkinnon myöntäminen meille on että saamme Sibelius-palkinnon. (Varmuuden vuoksi vitsin selitys: meillä ei ole mitään ansioita musiikin alalta, eli kysymyksessä on täysi mahdottomuus.)

Fantasiakirjojamme myytiin samaan tapaan kuin muutakin tuotantoamme, kohtuullisen hyvin, mutta Tarmo ja minä emme tuottaneet kustantajalle mitenkään merkittäviä tuloja. Kilpailu kirjamarkkinoilla kiristyi, ja uusia tarjokkaita kirjailijoiksi oli tungokseen asti. Olin tietoinen siitä, että asemani ei ollut kovin vahva.

Kirjallisuuden pelikentällä olin pyytämättäni saanut joitakin tukijoita, ja vähitellen alkoi olla niitäkin, jotka kokivat minut kilpailijana. Lopulta minut ajoi pelikentältä ulos kuitenkin innokas tukija, joka odotti minulta kiitollisuutta ja oli mielestään saanut oikeuden antaa hyvin yksityiskohtaisia ohjeita siitä, mitä ja miten minun pitäisi kirjoittaa. Ilmoitin, että en ryhdy kirjoittamaan hänen aiheistaan enkä hänen haluamallaan tavalla. Valitettavasti hänellä oli paljon epävirallisia vaikutuskanavia, ja hän oli kustantajani luottohenkilö.

En ihmettele, että kustantajien ovet sulkeutuivat minulta. Enemmän ihmettelen, että ne sentään pysyivät auki niin kauan. Olin vuosien varrella suututtanut suunnilleen kaikki kustannustoimittajat, jotka olivat joutuneet työskentelemään kanssani. En läheskään aina suostunut tekemään tekstiini ehdotettuja muutoksia. Lisäksi kirjoitin asioista, joista minun ei olisi haluttu kirjoittavan, ja tein sen tavalla, josta ei pidetty. Tyypillinen käsikirjoitukseen lisätty huomautus oli: "Kyllä tästä saa puhua, mutta ..." Ja sitten oli tietenkin kirjoihin heijastuva filosofinen näkemykseni, jolla ei välttämättä saatu laajan lukijajoukon eikä ehkä useiden arvostelijoidenkaan suosiota.

Kun minut heitettiin ulos Tammelta, he olivat sentään ehtineet julkaista minulta 45 kirjaa. Karisto oli julkaissut kahdeksan ja WSOY:lta oli ilmestynyt yksi. Heitäkään ei kuitenkaan kiinnostanut ottaa suojiinsa pääasiallisen kustantajan hylkäämää kirjailijaa.

Hyvä näinkin. Tein sen jälkeen vielä joitakin omakustanteita. Fantasiakirjasarjan oikeudet Tarmo ja minä palautimme kustantajalta itsellemme. Työstin sen uudelleen, sillä kustantajan aikataulujen mukaan kirjoitettaessa siihen oli jäänyt keskeneräisyyttä.

Kustantaminenhan ei ole enää sitä mitä ennen. Omakustantaminen on helppoa ja halpaa. Markkinointi ei ole sitä, joten omakustannetta ei yleensä saa myytyä kovin paljon, mutta se onkin jo toinen juttu.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Olinhan siellä minäkin 2

Kirjallisuuden pelikentällä eliittijoukkueeseen kuuluvat ne kirjailijat, joiden taiteellisia ansioita pidetään kaikkein suurimpina. Kaupalliset kustantajat toivovat kuitenkin julkaisemistaan teoksista myyntituloja. Korkeakirjallisuuttakin toki ostetaan, varsinkin jos se saa tuekseen palkintoja tai muuta julkisuutta, mutta Merkittävä Kirjailija ei läheskään aina ole suosittu, eikä suosittua kirjailijaa pidetä välttämättä merkittävänä.

Minä olin 1990-luvulla saanut leiman, että olen "tuottelias ja suosittu". Sekä tuotteliaisuuteni että suosioni oli tosin aika suhteellista. Olin kirjoittanut kymmeniä varhaisnuorten kirjoja, muutaman varttuneemmille nuorille suunnatun ja pari aikuisten romaania. Nuortenkirjat olivat kuitenkin sivumäärältään suppeita, ja monet niistä kuuluivat sarjoihin, joissa olivat samat henkilöt ja ympäristö, piti luoda vain uusi juonikuvio. Suosiokin oli sitä, mitä se nuortenkirjojen kohdalla yleensä on: myynti oli kustantajan kannalta riittävää, mutta ei ylenpalttista.

Tuottelias ja suosittu eivät kirjallisuuden pelikentällä ole ylistäviä määreitä. Kirjallisuuden merkittävyyttä osoitetaan muun muassa sillä, että se syntyy pitkällisen pohdinnan tuloksena, hitaasti, vaikeasti, mieluiten vielä henkisiä tuskiakin kärsien. Suosio taas osoittaa tietenkin sen, että teoksen ymmärtää ja siitä nauttii keskivertoihminen, joten se ei ole eliittikirjallisuutta, jonka arvon tunnistavat vain todelliset ymmärtäjät.

Kirjallisuuden Merkittävimmät Asiantuntijat määrittävät sen, ketkä ovat Merkittäviä Kirjailijoita, ja keräävät heihin sijoittamistaan pelimerkeistä itselleen näyttöä asiantuntijuudestaan. Ne jotka eivät kuulu Merkittävimpiin Asiantuntijoihin, tyytyvät (tai joutuvat tyytymään) vähemmän merkittävien kirjailijoiden arvottamiseen. Muutama tällainen asiantuntija sijoitti pelimerkkejään minuun. Kiusaannuin, kun minulta odotettiin kiitollisuutta tuesta, jota en ollut pyytänyt, ja toivottiin minun vastavuoroisesti edistävän heidän pyrkimyksiään.

Varmaan kyse oli siitä, mitä mainostetaan verkostoitumisena ja hyvänä asiana. Varmaan olin ja olen väärässä kuvitellessani, että kirjallisuuden arvottamisen pitäisi olla puolueetonta, ja tuntemattoman ja tutun tekijän teos tulisi arvioida samoin perustein sekä kritiikkiä kirjoitettaessa että palkintoja ja apurahoja myönnettäessä.

Pelissä pelataan pelin säännöillä, tai lähdetään pelistä pois.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Olinhan siellä minäkin 1

Menin innoissani tilaisuuteen, jossa Tammi esitteli syksyn 1980 kirjauutuudet. En toki luullut, että esikoiskirjani kiinnostaisi kovin monia, mutta luulin, että jopa helppolukuinen lastenkirja kiinnostaisi joitakin. Ja luulin, että ainakin joku kirjailija olisi kiinnostunut tutustumaan uuteen kollegaan. Kotiin palasin paljon viisaampana.

Pierre Bourdieun teoria kulttuurista pelikenttänä kuvaa aika hyvin todellisuutta, mutta kirjailijan roolissani aloin pian kokea kirjallisuuden pelikentän melkein taistelukenttänä. Katselin sitä aina melko syrjästä ja osallistuin yhteenottoihin vain satunnaisesti, mutta voin silti sanoa niin kuin vänrikki Stool omista sotakokemuksistaan: "Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin."

Puhutaan nyt kuitenkin pelistä, onhan se rauhanomaisempi käsite. Pelissä menestytään keräämällä pelimerkkejä, ja kirjailijan kannalta tärkeimpiä ovat hänen kirjojensa saama kritiikki (jonka merkitys riippuu siitä, miten arvostettu kriitikko on) ja palkinnot (joiden merkitys riippuu siitä, miten arvostettu palkinto on).

Peliä pelataan pienessä piirissä, ja kriitikoiden ja palkitsijoiden arvo riippuu siitä, että he osaavat nostaa esiin sellaiset kirjailijat, joiden "löytämisestä" ja esillä pitämisestä he saavat kunniaa. Muodostuu peliketjuja, joissa kriitikot, palkitsijat ja kirjailijat omia etujaan valvoessaan vahvistavat toistensa asemia.

Ykkösketjuun ei marginaalista mennä noin vain. Sinne otetaan täydennystä valikoidusti, jos joku sinne kuuluva hyväksi havaitsee, ja saa riittävää tukea valinnalleen. Tuon tietenkin tiesin jo kirjailijan uraa aloittaessani, mutta sitä en tiennyt, että peliketjut ovat täyttä todellisuutta aina kun kirjailijat kokoontuvat jonnekin. Merkittävät Kirjailijat keskustelevat keskenään, eivät vähemmän merkittävien kanssa.

Kirjailijatapaamiset ovat tilaisuuksia, joissa vahvistetaan kontakteja ja luodaan niitä. Ei tietenkään pidä ryhtyä ainakaan pitempään keskustelemaan ihmisen kanssa, josta ei ole uran kannalta hyötyä.

Ei se ole väärin, se vain on pelin henki.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Ensimmäinen

Kivi lensi keittiön ikkunasta sisään ja tömähti vastapäiseen seinään. Kaisa ja Minna hypähtivät säikähtäneinä seisomaan. Minnan jugurttipurkki kaatui pöydälle lasinsirpaleiden joukkoon. Kaisa oli hetken itkemäisillään, pelästys sai suun vapisemaan. Tytöt olivat kahdestaan vaikka oli jo ilta. Mutta sitten Kaisa muisti olevansa rohkea tyttö. Äitikin aina kehui sitä miten rohkea Kaisa oli, kun uskalsi olla kotona yksin iltaisin. Eikä Kaisa nyt ollut edes yksin, täällähän oli Minna.
Minna meni seinän luo ja nosti kiven lattialta. Se oli suurempi kuin aikuisen miehen nyrkki. Minna laski sen tiskipöydälle ja pöytä kumahti raskaasti. Minnankin suu alkoi vapista ja hän katsoi Kaisaa silmiin. Sitten he molemmat kääntyivät katsomaan mustaa pimeyttä rikkinäisen ikkunan takana. Kaisa tarttui Minnaa kädestä ja veti hänet mukanaan eteiseen. Hän sulki keittiön oven ja tunsi vasta sitten olevansa turvassa.
– Kukaan lapsi ei uskaltaisi, Minna sanoi.
– Eikä jaksaisi, arveli Kaisa. Hän oli hento tyttö, hänen voimillaan kivi ei olisi noussut edes ensimmäisen kerroksen ikkunaan.
– Se oli rosvo, Minna sanoi.
– Tai joku humalainen.
Ajatus rosvosta tai humalaisesta sai tytöt vilkaisemaan pelokkaasti käytävän ovea.
– Soitetaan poliisille, sanoi Minna.
– Ei kun äidille, sanoi Kaisa.

Noin se alkoi, käsikirjoitus, jolla osallistuin Tammen kilpailuun. Etsittiin helppolukuista tekstiä juuri lukemaan oppineille. Käsikirjoituksen laajuus oli 20 liuskaa, mutta kun se vuonna 1980 julkaistiin se näytti ja tuntui ihan oikealta kirjalta. Minä tunsin itseni melkein oikeaksi kirjailijaksi. Tiesin, ettei yhden kirjan julkaiseminen vielä taannut, että kustantaja ottaisi jatkoakin, mutta olin innokas yrittämään.

Kun nyt luen tuota ensimmäistä, huomaan heti taipumukseni luoda tilannekuvia ja kohtauksia, jotka näen mielessäni niitä kirjoittaessani. Ja jos lapsilukijaa (tai miksei aikuistakin) pitää houkutella kiinnostumaan, on yksi hyvä keino luoda vaaran tuntu.

Kirjoitin tuohon aikaan nopeasti ja hyvin rennolla otteella. Siinä on etunsa. Jos tekstiä pohtii ja hioo, se saa lisämerkityksiä, mutta menettää välittömyyden tuntuaan. Ero on ehkä sama kuin akvarellin ja öljyvärimaalauksen.

Hiukan kaipaan tuota akvarelliaikaa.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Lapsen oikeudet 3

Jos aihe on itselle kovin arka, kirjailijan ei yleensä kannata käsitellä kirjoissaan sitä kuin korkeintaan epäsuorasti. Minäkin olen karttanut aihetta, jonka koen hyvin raskaana, mutta tietenkin se on olemassa taustalla.

Niin kauan kuin muistan olen ollut tasapainoton ihminen. Vakituisia seuralaisiani ovat olleet pelot ja ahdistukset. Hankalan luonteeni takia auttamishaluisetkin ihmiset ovat melko pian kyllästyneet yrittämään minun tukemistani, ja vähäiset ystäväni ovat ennen pitkää ottaneet etäisyyttä. Ainoa poikkeus on Tarmo.

Elämäni jakautuu kahteen hyvin erilaiseen jaksoon, aikaan ennen Tarmoon tutustumista ja yhdessä viettämiimme vuosiin. Edelliseen jaksoon sisältyi paljon henkilökohtaista epätoivoa, ja syyllisyydentunteita siitä, että en äitinä aina pystynyt toimimaan vastuullisen aikuisen tavoin. Kun Tarmo tuli elämääni, taipumukseni masentua ja ahdistua pysyi ennallaan, mutta Tarmo auttoi minua kestämään omat ongelmani, ja Tarmon tukemana koin olevani äitinäkin kelvollinen. Valitettavasti apu tuli tyttäreni kannalta myöhään, hän oli jo kouluikäinen.

Muistan yhä, miten pahimpien masennusjaksojeni aikana pyysin itkien, ettei minua jätettäisi yksin huolehtimaan lapsesta. Selitin, etten pyydä sitä itseni takia, vaan koska lapsi kärsii tilanteesta. Minut jätettiin silti. Kävin psykiatrian poliklinikalla, josta sain lääkereseptin. Minulle annettiin aika mielenterveystoimistoon, jossa kävin kerran viikossa keskustelemassa. Ei sellaisesta ollut kovin paljon apua lapselle. Yritin olla reipas, huolehtia hänestä ja puuhailla hänen kanssaan, mutta lapsi vaistoaa äitinsä tunnetilat. Aina en pystynyt hillitsemään itkupuuskiani, ja joskus raivostuin hänelle mitättömistä asioista.

Aikuiselle ei voi tarjota kohtuuttoman paljon tukea, mutta en vieläkään ymmärrä, miksi kukaan ei edes yrittänyt huolehtia lapsesta. Minulla ei ollut voimia eikä kykyä siinä kunnossa arvioida tilannetta ja ryhtyä järjestämään asioita.

Kun seuraan uutisia, asiat tuntuvat edelleen olevan niin kuin silloin. Niin ei pitäisi olla. Ei tarvitse olla pelättävissä mitään äärimmäistä, henkirikosta tai vakavia pahoinpitelyjä. Lapselle on kohtuuttoman raskasta jo pelkästään se, että hän joutuu olemaan kahdestaan sellaisen aikuisen kanssa, joka ei pysty kantamaan aikuiselle kuuluvaa vastuuta.

torstai 27. marraskuuta 2014

Lapsen oikeudet 2

Lapsen pitää saada tuntea olevansa rakastettu, ja hänen pitää saada kokea olevansa turvassa. Noita asioita ei voi asettaa tärkeysjärjestykseen, eivätkä ne korvaa toisiaan. Molemmat ovat perusoikeuksia, jotka pitäisi voida järjestää jokaiselle lapselle.

Käytännössä joudutaan tyytymään puutteellisiin ratkaisuihin, ja on valittava huonoista vaihtoehdoista se, joka on vähiten huono. Lapsista kasvaa silti yleensä hyviä ja kunnollisia aikuisia, mutta he kantavat mukanaan ikäviä muistoja. Työssäni kuulin monenlaisia elämäntarinoita. Lastenkodissa kasvanut tyttö kertoi, että kaikki oli muuten hyvin, mutta hoitajat vaihtuivat, ja jos johonkin ehti kiintyä, hän lähti kohta toiseen työpaikkaan. Toinen tyttö muisteli aikoja, jolloin hän asui alkoholistiäitinsä kanssa metsikössä pahvista kyhätyssä majassa. Hän oli kokenut turvattomuutta ja joutunut jo hyvin pienenä huolehtimaan humalaisesta äidistään, mutta hän ja äiti olivat rakastaneet toisiaan.

Lapsi voi tuntea olevansa turvassa ja rakastettu hyvinkin vaatimattomissa oloissa. Kareta on päätynyt kaksivuotiaana vanhan kerjäläisnaisen hoitoon. Nainen on kiintynyt häneen ja pitänyt hänestä niin hyvää huolta kuin suinkin on ollut mahdollista. He ovat nukkuneet ulkona ja ruokaa on joskus ollut niukasti, mutta Karetan muistoissa tuo aika on onnellinen. Vasta kerjäläisnaisen kuoltua pieni Kareta on kokenut tilanteensa synkkänä ja toivottomana.

Kirra on kasvanut ilotalossa, eikä edes hänen äitinsä ole jaksanut kovin paljon välittää hänen hyvinvoinnistaan. Kun hän pääsee Kraton klaanipäällikön palatsiin ja häntä kohdellaan melkein yhdenvertaisena pienten prinsessojen kanssa, hänen olosuhteensa ovat ulkonaisesti hyvät. Kirra ymmärtää, että hänet on pelastettu huonoista oloista, mutta hänestä tuntuu, että pelastetuksi tulemisen hinta on kova. Hän joutuu opettelemaan aivan uudet toimintatavat ja hän ymmärtää, että hänen aiempaa tuttavapiiriään vieroksutaan ja joitakin hänen kokemiaan asioita pidetään häpeällisinä.

Lapsen oikeuksista huolehtiminen ei aina ole yksinkertaista. Jos pyritään korjaamaan jokin asia, voidaan aiheuttaa toisessa suhteessa suuri vahinko. Siksi olisi tärkeää kuunnella lasta itseään. Lapsi saattaa pyrkiä puhumaan huoltajansa toivomalla tavalla, ehkä vain ollakseen hänelle mieliksi tai ehkä myös peläten kostoa, jos hän "puhuu pahaa" hänestä. Mutta tilannetta rauhallisesti selvitellen lapsen saa yleensä kertomaan, mitä hän toivoo.

Jo hyvin pienenäkin lapsi on oman tilanteensa paras asiantuntija. Hänellä pitää olla oikeus tulla kuulluksi, eikä vain kuulluksi. Lasta ei koskaan saisi jättää tilanteeseen, jonka hän kokee pelottavana tai ahdistavana.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Lapsen oikeudet 1

Lapsesta huolehtiminen alkaa jo ennen hänen syntymäänsä, ja ainoa tapa edistää syntymättömän lapsen hyvinvointia on huolehtia hänen äidistään. Eikä riitä, että varmistutaan äidin fyysisestä terveydestä ja hyvästä kunnosta. Äidin tunnetilat heijastuvat lapseen. Hänen kokemansa pelko, ahdistus ja masennus vaikuttavat syntymättömän lapsen kehitykseen, ja lapsi on jo syntyessään virittynyt äitinsä tunnetilojen mukaisesti.

Äidissä tapahtuu raskauden ja synnytyksen aikana fyysisiä muutoksia, jotka vahvistavat hänen tunteitaan lasta kohtaan. Äiti on siksi yleensä se, joka pystyy parhaiten tarjoamaan lapselle hellyyttä ja saa pienokaisen kokemaan olonsa turvalliseksi. Niin ei kuitenkaan ole aina. Esimerkiksi Vuorileijonan varjossa Sirenalla ei ole mitään tunteita raiskauksen seurauksena syntynyttä lastaan kohtaan. Hän päättää jättää lapsen muiden hoitoon, ja tekee siinä oikein. Lapsi saa mahdollisuuden kasvaa Lisin hoidossa. Lis kuuluu niihin naisiin, joiden äidintunteet heräävät silloinkin, kun heidän hoitoonsa päätyvä pikkulapsi ei ole biologisesti oma.

Isä on äitiä huonommassa asemassa siinä suhteessa, että fyysiset muutokset eivät valmista häntä vauvan vastaanottamiseen. Silti isä saattaa kokea syntymätöntä lasta kohtaan yhtä suuria tunteita kuin äiti, ja vastasyntynyt voi herättää hänessä voimakkaan halun huolehtia ja suojella. Jos äidin ja lapsen välinen suhde syntyy luontevasti ja toimii hyvin, isä voi kuitenkin aluksi jäädä hiukan syrjään.

Jääsilmässä Verrakan vaimo kuolee synnyttäessään pienen tyttären, ja Verrakan isäntunteet laajenevat haluksi ottaa kokonaisvastuu lapsesta.

Vauvaikäisen kannalta biologisella isyydellä ja äitiydellä ei ole merkitystä, mutta hän tarvitsee elämänsä alusta asti pysyvän, turvallisen ihmissuhteen. Verraka ymmärtää sen, ja päättää huolehtia lapsestaan mahdollisimman paljon itse. Hän epäröi vain siksi, että hän tietää olevansa kiivasluontoinen ja tasapainoton. Pohtiessaan vaihtoehtoja hän kuitenkin ymmärtää, että kukaan ulkopuolinen ei luultavasti rakastaisi juuri tätä lasta niin paljon kuin hän on herännyt rakastamaan.

Verrakan ratkaisu on rakentaa lapselleen turvaverkko. Hänellä on siihen mahdollisuus, koska hänellä on palvelijoita ja alaisia, jotka auttavat lastenhoitotehtävissä. Hänellä on myös ystäviä, joihin hän voi turvautua. Merkittävin tukihenkilö on Oosa, joka on luvannut ottaa lapsen luokseen aina tarvittaessa. Oosalle Verraka voi myös kertoa huolensa ja saa häneltä neuvoja.

Lapsen hyvinvoinnista huolehditaan auttamalla sitä ihmistä, joka on vastuussa lapsesta. Aikuisen tunteet eivät kuitenkaan koskaan saa olla tärkeämpää kuin lapsen etu. Verraka tarkkailee itseään ja olisi valmis toimittamaan lapsen turvaan itseltään, jos se osoittautuisi tarpeelliseksi. Myös Oosa seuraa tilannetta, ja toimisi tarvittaessa. Isällä, äidillä tai muullakaan huoltajalla ei ole mitään oikeuksia, vain velvollisuuksia. Lapsella taas on kaikki oikeudet saada kasvaa mahdollisimman turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Kirjailijana esiintymisestä

Kirjailijan nimi kirjan kannessa vertautuu tavaramerkkiin. Jos tuotanto on tasalaatuista, siitä voi päätellä millainen kirja on kysymyksessä. Kirjan kannessa oleva nimi ei kuitenkaan välttämättä ilmoita tosiasiallista tekijää. En ole koskaan julkaissut kirjaa, jossa olisin käyttänyt varsinaista nimimerkkiä (nimeä, jota minulla ei yksityishenkilönä ole ollut ainakin jossain elämäni vaiheessa), mutta käytin kirjailijanimeä Taru Mäkinen vielä senkin jälkeen, kun olin eronnut ensimmäisestä aviomiehestäni ja luopunut hänen sukunimestään. Kirjailijanimellä Taru Mäkinen on julkaistu myös minun ja Tarmon yhteistöitä, koska ne muistuttivat tyyliltään ja kohdeyleisöltään enemmän Taru Mäkisen nimellä aiemmin julkaistuja kuin niitä, joita julkaisimme Taru ja Tarmo Väyrysen tuotteina.

Kirjailijanimellä on merkitystä, kun ihminen valitsee kirjaa luettavakseen. Sillä on merkitystä myös myynnin kannalta, ja tavaramerkin tapaan kirjailijanimikin pyritään tekemään tunnetuksi ja siihen halutaan liittää positiivisia mielikuvia. Silloin ei enää kelpaa se, että kirjailijanimi edustaa tiettyä tuoteryhmää. Julkisuuteen nostetaan kirjan kirjoittanut ihminen, ja hänen pitäisi omaksua Kirjailijan roolihahmo.

Varmaan moni on niin kiinnostava persoonallisuus, että hän voi mennä omana itsenään esiintymisiin ja haastatteluihin, ja hänestä julkisuuteen muodostunut kuva antaa kirjalle lisäarvoa. Ihan kaikilta se ei onnistu noin vain, mutta joku kokee silti velvollisuudekseen yrittää. Minä tiesin, että minulta se ei suju, ja jos joskus vähän yritin, tein sen satunnaisesti. Oikeastaan en edes halunnut esittää itseäni muunlaisena kuin mitä olen.

Kirjailijavierailuja tein mielelläni niin kauan kuin paniikkihäiriöni pysyi sen verran kurissa, että pystyin siihen. En kokenut silloin esitteleväni itseäni Kirjailijana, vaan kerroin kirjoistani. Ne olivat yleensä hauskoja kokemuksia, ja aina yllättäviä. Joskus luuli menevänsä puhumaan jollekin koululuokalle, ja joutuikin juhlasaliin, jonne oli marssitettu koulun kaikki oppilaat. Kerran minut oli kutsuttu suurehkoon kirjastoon, ja yleisönä oli vain yksi tyttö. Hän ei ilmeisesti kuitenkaan huomannut olevansa ainoa minua kuuntelemaan tullut, sillä hänen lisäkseen paikalle tuli muutamia kirjaston työntekijöitä. Puhuin sen mitä olin aikonut, ja sitten tyttö esitti kysymyksiä. Keskustelimme pitkään, ja myöhemmin kuulin, että tytön äiti oli soittanut kustannustoimittajalle ja kehunut onnistunutta kirjailijavierailua, josta hänen tyttärensä oli ollut aivan innoissaan.

Eikä hän ollut innoissaan Kirjailijan tapaamisesta, vaan siitä, että olimme keskustelleet kirjoista, joista hän oli kiinnostunut.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Kirjailijan monta tapaa olla olematta olemassa

Kirjailija on henkilö, joka on kirjoittanut kirjan. Hänen nimensä on yleensä kirjan kannessa. Hän on myös se, jolla on tekijänoikeudet. Mutta kirjailijaksi nimitetty ihminen on paljon muutakin kuin kirjailija. Ja juuri sellaisena kuin hän oli kirjaansa kirjoittaessaan hän oli olemassa vain tuon kirjoitusprosessin aikana. Kirjailijaa ei siis voi enää kirjan valmistuttua tavoittaa muualta kuin hänen kirjastaan.

Jos kirjan sisään rakentunutta kirjailijaa yrittää tavoitella etsimällä henkilön, joka tuon kirjan kirjoitti, pettyy lähes varmasti. Ensinnäkin kirjailija osaa ehkä tuoda kirjoissaan olevat asiat esiin vain kirjoittamalla niistä kirjan. Lisäksi hänellä voi olla ikäviä ominaisuuksia, jotka eivät tule esiin kirjoissa, mutta joihin tavatessa törmää. Ja kirjoitettu kirja on kirjailijalle menneisyyttä. Ei hän välttämättä enää edes tunne ja ajattele kaikesta niin kuin silloin.

Kun lapset ja nuoret ottivat minuun yhteyttä, he toivoivat, että muistuttaisin sitä kirjani henkilöä, josta he olivat kiinnostuneet. Aikuisetkin saattavat odottaa, että kirjailija olisi sellainen kuin kirjan päähenkilö, tai kertoja, tai keskeinen näkökulmahenkilö. Mutta tuskin kukaan kirjailija kirjoittaa yhtäkään fiktiivistä henkilöä täysin omakuvakseen. Ja vaikka hän olisi sitä yrittänyt ja onnistunutkin, se olisi jo vanha omakuva, ei hän enää olisi sellainen.

Osa lukijoista ottaa yhteyttä koettuaan, että kirjailija on kuvannut viisaasti ja ymmärtäväisesti hänen ongelmiaan. Ahdistun sellaisesta aina. Toki haluaisin auttaa, kun apua pyydetään. Mutta en ole psykoterapeutti, enkä edes kovin kärsivällinen tai ymmärtäväinen ihminen. Olen joskus tehnyt opetus- ja kuntoutustöitä, ja silloin suoriuduin niistä kelvollisesti. Nyt olen kuitenkin vanha ja sairas, ja omien ongelmieni takia ärsyynnyn nopeasti ja tulen suorastaan ilkeäksi.

Se kirjailija, joka olin kirjojeni kirjoittajana, on olemassa vain kirjoissani. Valitettavasti.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Kerjäläinen

Jos jonnekin alkaa ilmaantua kerjäläisiä, syytä ei kannata etsiä kerjäämään joutuvista ihmisistä. Silloin ovat pettäneet ne rakenteet, joita ihmiset ovat muodostaneet pitääkseen huolta toisistaan.

Sirpissä ei ole kerjäläisiä, sillä hyvinvointia tasataan ja apua annetaan sitä tarvitseville. Autiomaassa on paljon kerjäläisiä, sillä rikkailta ei saada perittyä riittävästi veroa, että voitaisiin huolehtia huono-osaisista.

Meidän aikanamme ihmiset liikkuvat maasta toiseen, eikä tänne tulevien kerjäläisten ongelma ole meidän yhteiskuntamme luoma. Periaatteessa pitäisi järjestää heidän kotimailleen mahdollisuus huolehtia kaikkien kansalaistensa tarpeista. Mutta periaate on periaate, ihmisten hätä taas on käytäntöä tässä ja nyt.

Jos joku pyytää minulta sellaista, minkä antaminen on minulle mahdollista, olen tavannut antaa sen mitä pyydetään. Kun kerjäläisiä nykyisin kohtaa usein, en tietenkään voi auttaa kaikkia, eivätkä minun pienet lahjoitukseni paranna heidän kokonaistilannettaan. Se ei silti ole tuntunut syyltä olla antamatta rahaa joillekin kerjäläisille.

On oikein etsiä kansainvälisiä ratkaisuja ja pyrkiä vaikuttamaan siihen, että kenenkään ei tarvitsisi kerjätä. On oikein myös valvoa, että kerjäämistä ei organisoida liiketoiminnaksi, josta hyödyn korjaavat muut kuin kerjäämään joutuvat ihmiset. Mutta niin kauan kuin kerjäläisiä on olemassa, he tarvitsevat apua juuri sillä hetkellä kuin he sitä pyytävät. Yksittäinen ihminen voi silloin tehdä vain sen, että antaa kerjäläiselle pienen lisän hänen päivittäisiin tuloihinsa. On turha pelätä, että kerjääminen jatkuisi senkin jälkeen, jos ihmiselle järjestyy muu tapa tulla toimeen. Se ei taatusti ole sitä, mitä tekee mielellään.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Vaarallinen ihminen

Pahoja ihmisiä en ole koskaan tavannut, joten en kuvaa sellaisia kirjoissanikaan.

Vaarallisia ihmisiä olen tavannut usein. Itse asiassa kuka hyvänsä voi olla vaarallinen silloin, jos hän kokee itsensä tai jonkun toisen olevan uhattuna. Joillakin ihmisillä on muita suurempi valmius puolustaa todellisia tai kuviteltuja oikeuksiaan (ja myös muita, joiden oikeuksia hänen mielestään loukataan), ja tehdä se myös väkivaltaisesti silloin, kun se tuntuu tarpeelliselta. Tilannearvio voi tietenkin olla väärä, väkivalta voi kohdistua syyttömään. Jos ihminen on kiivasluontoinen, hän voi myös reagoida liian herkästi ja käyttää turhan kovia otteita.

Joillakin ihmisillä valmius kokea itsensä loukatuksi voi johtua elämänkokemuksista, jotka ovat vahingoittaneet hänen itsetuntoaan. Jos tällainen ihminen lisäksi on kiivasluontoinen ja hyvin voimakas, hän on tietenkin vaarallinen. Verraka tunnistaa itsensä sellaiseksi ja kärsii siitä. Hän tekee parhaansa hillitäkseen itseään. Se ei onnistu niin hyvin kuin hän ja hänen kanssaan tekemisissä olevat toivoisivat. Tieto omista virheistä ja pyrkimys päästä niistä eroon vähentävät kuitenkin Verrakan vaarallisuutta.

Ihminen voi olla vaarallinen myös sekavuustiloja ja aggressiivisuutta aiheuttavan sairauden takia. Verrakan raivokohtaukset voisi määritellä sairauskohtauksiksi, joissa kyky itsehillintään hetkellisesti katoaa voimakkaan tunneperäisen kiihtymystilan takia.

Ihminen voi siis olla tilapäisesti vaarallinen toisille ihmisille, vaikka hän haluaisi toimia oikein ja hänellä on kyky tuntea empatiaa. Vaarallisempia ovat kuitenkin sellaiset ihmiset, joilla kyky myötätuntoon on syystä tai toisesta vajaa. Tällainen on esimerkiksi Mepetan kuningas Vorma, joka pyrkii oikeudenmukaisuuteen, mutta tukee vain "hyödyllisiä" ihmisiä, ja pyrkii hävittämään ne, joita hän pitää yhteiskunnalle haitallisina.

Empatiakyvyltään vaurioituneen ihmisen tekee vaaralliseksi se, että häntä ei pysäytä sääli eikä myötätunto. Kaikkein vaarallisimpia ovat kuitenkin ihmiset, joille toisten kärsimys tuottaa nautintoa. Heitä on kirjoissani vain muutama sivuhenkilö, sillä en edes osaisi kuvata heitä päähenkilöinä, joiden ajatusmaailmaan minun pitäisi eläytyä. Jostain syystä minulla kesti kauan, ennen kuin aloin edes tunnistaa tuollaisen ilmiön olemassaolon. Muistan hyvin, milloin se tapahtui. Selvittelin kahden nuoren pojan kanssa tapausta, jossa toinen oli kiusannut toista. Kysyin syylliseltä, miksi hän oli tehnyt niin, vaikka toinen oli hänen ystävänsä. Syyllinen puolustautui sanomalla, että se tuntuu mukavalta. Uskomatta korviani kysyin, oliko hänestä mukavaa nähdä ystävän pelkäävän. Hän katsoi minua ihmeissään ymmärtämättömyydestäni ja kysyi: "Eikö se tunnu kaikista mukavalta, kun itse on vahvoilla ja toinen vikisee?"

Ei, se ei tunnu kaikista mukavalta, onneksi. Ja tuokin poika pystyi väkivaltaisen käyttäytymisen tuoman nautinnon ohella tuntemaan empatiaa, joka esti kiusaamista muuttumasta vielä pahemmaksi.

Vaarallisimmillaan ihminen on, jos empatiakyvyn puute yhdistyy väkivallasta nauttimiseen. En silti sanoisi häntä pahaksi silloinkaan, sillä ei hän ole itse valinnut synnynnäisiä ominaisuuksiaan eikä aina elämänkohtaloitaankaan, joihin hän sitä paitsi reagoi valmiuksiensa mukaisesti.

Vaarallisimmillaankin ihminen on lähimmäinen. Ehkä häntä pitää varoa ja valvoa, ettei hän aiheuta vahinkoa, ja häntä voi yrittää auttaa mahdollisuuksien mukaan hallitsemaan itseään, mutta häntä ei pidä syyllistää sellaisesta, mille hän ei voi mitään.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Synkkää

Kun liikkuu metrossa, kaupoissa, melkein missä hyvänsä kodin ulkopuolella, kuulee aivan tavallisilta vaikuttavien ihmisten keskusteluissa sellaista vihapuhetta, mitä kovin monet eivät olisi aikaisemmin kehdanneet julkisesti esittää. Ajan henki tuntuu nyt olevan se, että vierasviha ja milloin mitäkin ryhmää syrjivät ennakkoluulot ovat aivan hyväksyttäviä.

Avoin keskustelu on hyvä asia, mutta vihapuhe ei johda keskusteluun. Siihen ei liity valmiutta tarkastella asiaa miltään muulta kannalta, vaan se on ennakkoluulojen jakamista toisten samanmielisten kanssa, ja se vain vahvistaa niitä.

Mitä voisi tehdä? Vaikenemalla vahvistaa keskustelijoiden uskoa siihen, että heidän puheensa ovat oikein ja hyväksyttäviä. Esittämällä oman mielipiteensä saa kuitenkin aikaan vain suuttumusta.

Silti pitäisi yrittää. Pitäisi jaksaa puolustaa kaikkia, joihin vihapuhe kohdistuu, sillä sen kohteeksi joutuneiden on vaikeaa ja joskus vaarallistakin puolustaa itse itseään.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Marraskuu

"Lis kulki suuren, lämmittämättömän aulan läpi, ja huivista huolimatta hän tunsi palelevansa. Linnan tummakiviset seinät varastoivat itseensä kylmyyttä ja huokuivat sitä huoneisiin. Hän ajatteli, että Vuorimaan pitkät talvet karkottivat lämmön ihmismielistäkin, ja päiväkausia samanlaisena pysyvä raudanharmaa sadetaivas synkisti kaikki."

Mitähän Lis olisi ajatellut Suomen marraskuusta? Hän on tullut Vuorimaahan vain hiukan etelämpää Sirpistä, jossa talvisin voi toisinaan olla viileääkin, mutta sateet tulevat yleensä puuskina ja useimmiten on aurinkoista. Ilmastolliset erot eivät kuitenkaan ole suuret. Vuorimaassakin lumisade on harvinaista, maa pysyy sulana, ja talvisateiden ansiosta luonto on vehreimmillään.

Vuorimaan ilmasto muistuttaa Kreikassa kokemaani, ja Sirpin talvet olen kuvitellut sellaisiksi kuin olivat ne talvet, jolloin olen ollut Kyproksella. Olen palellut talvisessa Ateenassa ja seissyt Agia Napan takana olevilla kalliorinteillä, kun harmaa meri vaahtoaa hyytävän tuulen kourissa. Kerran linja-automatkalla Limassolista Larnakaan vuoristotiellä satoi lunta. Sellainen ei kuitenkaan masenna, sillä sen tietää tilapäiseksi. (Linja-auton kuljettajan mielestä lumisade oli hauskaa, hän lauloi iloisesti melkein koko matkan.)

Suomen marraskuu on viesti siitä, että on kestettävä pitkä, pimeä ja kylmä talvi. Lumi voi valaista sitä, mutta täällä pääkaupunkiseudulla luntakaan ei välttämättä tule kovin paljon, tai se ei pysy.

Pahinta on jatkuva synkkyys. Ei ihme, että virittelemme jo varhain jouluvaloja. Ja joulun jälkeen voikin jo alkaa odottaa kevättä.

torstai 13. marraskuuta 2014

Hiukan biologiaa

Erään arvostelijan mielestä oli kummallista, että Vuorileijonan varjossa Sirena alkaa odottaa lasta yhden kerran seurauksena. Miten monta kertaa hän ajatteli tarvittavan, että raskaus voi alkaa?

Nuorten parissa työskennellessäni jouduin toteamaan, että niin tytöt kuin pojatkin yllättyivät, kun joskus yksi kerta (ja jopa kummankin ensimmäinen) johti siihen, että oli ryhdyttävä järjestämään aborttia. Niin ei tietenkään käy aina, ja joskus lasta ei saa alkuun yrittämälläkään, mutta raskaus on aina mahdollista, jos ei käytetä ehkäisyä. Ja joskus siitä huolimatta; mikään menetelmä ei ole täysin varma.

En siis pidä ollenkaan epärealistisena sitä, että raskaus voi alkaa turhankin helposti. Sen sijaan kritisoin itseäni siitä, että Verraka käyttää naisia hyväkseen jossain vaiheessa varsin vastuuttomasti, eikä silti kerrota yhdestäkään ei-toivotusta lapsesta.

Verrakan käytös naisia kohtaan on piittaamatonta, mutta ilman varsinaista alistamistarkoitusta. Häntä ohjaa biologia, seksuaalinen halu. Ja biologia aiheuttaa sen, että nainen joutuu mahdollisesti kantamaan seurauksia, joita miehelle ei voi tulla. Verraka käyttää hyväkseen myös nuoria miehiä. Niin mies kuin nainenkin voi kokea tilanteen epämiellyttävänä, mutta vain nainen voi tulla raskaaksi.

Kun tein sukututkimusta totesin, että esiäitini 1700- ja 1800-luvulla synnyttivät lapsen yleensä suunnilleen kahden vuoden välein niin kauan kuin he pysyivät terveinä ja aviomies oli elossa. Yhdelle naiselle kymmenenkään synnytystä ei ollut epätavallisen paljon. Lapsia haluttiin, heitä tarvittiin kasvamaan avuksi talon töihin, ja heistä toivottiin vanhempiensa vanhuudenturvaa. Ja oli tavallista, että lapsista läheskään kaikki eivät eläneet aikuisiksi asti.

Naisten osana on ollut kautta historian melkein kaikissa tunnetuissa kulttuureissa käyttää suuri osa ajastaan ja voimistaan raskaana olemiseen, synnyttämiseen, imettämiseen ja lastenhoitoon. Useimmat ovat kokeneet sen luonnolliseksi osakseen ja olleet tyytyväisiä, jopa onnellisia. Mutta aikaa, voimia ja mahdollisuuksia kaikkeen muuhun on tietenkin jäänyt rajoitetusti.

Otetaanpa esimerkiksi Lis, Vuorimaan kuningatar. Hän on älykkäämpi ja kyvykkäämpi kuin puolisonsa Kareta, ja hän on hankkinut myös taistelutaidot. Mutta kun hän joutuu pakkotilanteessa johtamaan sotajoukkoa, hän on hyvin huolissaan sovittaessaan ylleen varusteita, joiden pitäisi suojata myös syntymätön lapsi. Kun Kareta tulee paikalle, hän jättää mielellään johtamisen Karetalle. Ja vaikka Lis selviäisi hallintotehtävistä paremmin kuin Kareta, he eivät voi vaihtaa rooleja. He haluavat paljon lapsia, ja Kareta ei pysty ottamaan omaksi tehtäväkseen raskauksia eikä synnytyksiä.

Tietenkin on aina olemassa ihmisiä, jotka pyrkivät alistamaan toisia, kun se vain on mahdollista. Aivan varmasti on miehiä, jotka joko yksilöinä tai ryhminä pyrkivät alistamaan naisia silloin, kun ovat saaneet siihen tilaisuuden. Mutta yleisesti ottaen naisen saattaa miehen kanssa joissakin suhteissa eriarvoiseen asemaan biologia. Toisaalta se rajoittaa, mutta toisaalta antaa jotain sellaista, josta voi olla iloinen ja ylpeä.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Isä(i)n perintö

Kun synnyin, äitini oli jo muuttanut asumuseroon isästäni ja asui vanhempiensa luona. Isoisäni haki äitini ja minut synnytyssairaalasta kotiin, ja jäin isovanhempieni luo äitini muuttaessa muualle. Kolmen ensimmäisen elinvuoteni ajan isoisäni oli kaikkea sitä, mitä hyvä isä on lapselle.

Olin kolmevuotias, kun isoisäni teki itsemurhan ampumalla itsensä virka-aseellaan. Se tapahtui yöllä kotonamme. Aamulla minulle kerrottiin, että isoisä oli lähtenyt pitkälle matkalle. Minut sijoitettiin äitini uusperheeseen, jossa jo oli pieni poikavauva. Äitini kummastukseksi isäpuoleni suhtautui minuun myönteisesti ja kohteli minua hyvin. Minä luotin häneen kuin isään, vaikka olin täysin tietoinen siitä, että hän ei ollut "oikea" isäni.

Biologinen isäni oli minulle olemassa hänestä otettuna ylioppilaskuvana ja kirjahyllyssämme olevana romaanina, jonka hän oli kirjoittanut. Lisäksi äitini huomautti usein, että olin yhtä ruma kuin isäni ja minulla oli isäni inhottava luonne. Isäni valokuva todisti edellisen väitteen, ja myöhemmin totesin isäni romaania lukiessani, että hän oli älykäs ihminen, joka osasi kirjoittaa älykkään ilkeästi. Romaani oli isäni ainoa kaunokirjallinen teos, ja ymmärsin jo koulutyttönä, että eräs siinä oleva hyvin kielteisesti kuvattu naishahmo edusti hänen käsitystään äidistäni. (Äiti vastasi siihen ainoassa aikuisille suunnatussa romaanissaan kuvaamalla päähenkilön ensimmäistä aviomiestä paljon leikkisämmin, vaikkakin ivallisesti hymyillen.)

En muistanut koskaan tavanneeni isääni, mutta äiti sanoi hänen käyneen kerran katsomassa minua, kun olin vauvaikäinen, ja kerran olin äitini seurassa, kun hän sattumalta tuli vastaamme kaupungilla. Isä oli kuitenkin minulle tärkeä, sillä minusta oli lohdullista tietää, että maailmassa oli ainakin yksi ihminen, joka oli samalla tavalla ruma ja kummallinen kuin minä.

Aikuisena tapasin isäni kahdesti kasvokkain, kerran hänen aloitteestaan ja kerran Helsingin yliopistolla hänen dosenttiluentonsa yhteydessä. Mitään syvempää yhteyttä välillemme ei syntynyt emmekä sitä tavoitelleetkaan. Oli kuitenkin selvää, että äitini oli ollut oikeassa. Ulkonäössämmekin oli yhtäläisyyksiä, mutta minusta oli aivan ilmeistä, että luonteessani oli paljon isältä perittyä.

Vähän aikaa sitten tein sukututkimusta, jossa seurasin isänpuoleista mieslinjaa 1600-luvun Kuivaniemelle asti. Iin käräjäpöytäkirjoista löysin maininnan esi-isästäni, joka sai tuomion siitä, että oli ilmoittanut pyyhkivänsä oikeuden päätöksellä takapuolensa. Minusta on hauska ajatella, että oma sopeutumaton luonteeni juontaa sieltä asti. 

Luonteeni on aiheuttanut minulle paljon ikävyyksiä ja pitänyt huolen siitä, että minulla ei ole ollut kovin runsaasti ystäviä. Erityisen pahoillani olen siitä, että läheiseni ovat joutuneet kärsimään kiivaudestani ja joustamattomuudestani. Mutta sopeutumattomuus ei ole pelkästään paha asia. Tarvitaan myös niitä, jotka sanovat mielipiteensä suoraan ja pitävät kiinni käsityksistään.

perjantai 7. marraskuuta 2014

On vaarallista olla lapsi

Lapsella on melko olemattomat mahdollisuudet valita, kenen hoitoon hän päätyy. Hän ei myöskään voi merkittävästi vaikuttaa siihen, miten häntä kohdellaan. Lapsen avuttomuus ja pyrkimys turvautua herättää kuitenkin useimmissa ihmisissä halun suojella ja auttaa häntä. Useimmissa, niin. Mutta lapsia joutuu myös sellaisten ihmisten hoitoon, joilla ei ole valmiutta vastata heidän tarpeisiinsa. Ja kovin usein käy niin, että hyväntahtoisetkin huolenpitäjät syystä tai toisesta väsyvät ja kyllästyvät.

Tietenkin on onnellisia perheitä, joissa rakastavat aikuiset huolehtivat lapsesta ja toimivat hänen etuaan ajatellen. Mutta hyvää tarkoittavakaan aikuinen ei välttämättä ymmärrä, mitä lapsi tarvitsisi. Lapsi voi yrittää kertoa toiveistaan, mutta hänellä ei ole kykyä tehdä sitä kovin hienovaraisesti, ja se tulkitaan helposti kiukutteluksi tai kapinoinniksi. Yllättävän monet vanhemmat uskovat silloin, että lapsen tahto pitää nujertaa.

Tavallisella lapsella on lähes uskomaton sopeutumiskyky. Hän pyrkii mukautumaan ympäristönsä aikuisten vaatimuksiin ja kehittää omat tapansa selvitä pettymyksistään. Ne tavat voivat kuitenkin muovata hänen persoonallisuuttaan ja hän kantaa ne mukanaan omaan aikuisuuteensa.

Kirra on syntynyt ilotalossa, ja hänen äitinsä on huolehtinut hänestä silloin, kun on jaksanut ja ehtinyt. Sitä ei ole tapahtunut kovin usein. Kirra on tottunut huolehtimaan itsestään, mutta koska hän ei ole saanut osakseen rakkautta, hän pelkää läheisiä ihmissuhteita.

Kareta yrittää kasvattaa vanhinta poikaansa Karetaa moittimalla häntä. Nuori Kareta on sopuisa ja ystävällinen, mutta hänen isänsä toivoisi hänen kasvavan isänsä kaltaiseksi taistelijaksi ja kovaotteiseksi hallitsijaksi. Nuori Kareta joutuu pitkään kamppailemaan alemmuudentuntojensa kanssa.

Verrakan isä on väkivaltainen sekä vaimoaan että lapsiaan kohtaan. Hän väittää kasvattavansa, mutta tosiasiassa hän alistaa ja nöyryyttää. Kun Verraka kasvaessaan alkaa vastustella, kohtelu muuttuu kaiken aikaa julmemmaksi. Se päättyy, kun Verraka on tullut kyllin voimakkaaksi temmatakseen ruoskan isältään ja lyödäkseen takaisin.

Kirra ei kanna kaunaa äidilleen, hän ymmärtää, että tämä ei pystynyt huolehtimaan hänestä paremmin. Nuori Kareta tietää, että hänen isänsä tarkoitti hyvää. Verraka toteaa inhoavansa isäänsä, mutta hän inhoaa myös omaa luonnettaan ja käytöstään, jossa hän tunnistaa isältä perimäänsä ja oppimaansa.

Kun Areno huomaa vanhat ruoskan jäljet Verrakan selässä, hän kysyy: "Oletko ollut orja?" Verraka sanoo: "Pahempaa, olin lapsi."

Läheskään kaikkien lapsuus ei todellakaan ole onnen aikaa. Jälkiä saattaa jäädä, mutta haavat tapaavat arpeutua, ja aikuinen voi vaikuttaa omaan elämäänsä merkittävästi enemmän kuin lapsi.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Miten olisi ripaus nöyryyttä?

Kukapa ei tuntisi kirjailijaa, joka on aliarvostettu. Hänen kirjojaan myydään liian vähän, huomioidaan liian vähän, luetaan liian vähän. Ja jos joku sattuu niitä lukemaan, hän ei ymmärrä niiden merkittävyyttä. (Enkä nyt puhu niistä, joiden syystä tai toisesta pitää ansaita leipänsä kirjoittamalla. Heidän huolensa myyntiluvuista ja huomiosta on aiheellinen.)

Aliarvostuksesta kärsiminen on tuttu tauti, sairastan sitä ajoittain itsekin. Mutta sen lääkkeeksi sopii pieni mietiskely. Kirjoja on tarjolla suunnattomasti: ne vanhat upeat klassikot ja se mitä moninkertaistuvin määrin jatkuvasti julkaistaan. Ei kukaan ehdi kiinnostua siitä kaikesta, ei edes murto-osastakaan. Ja ihmisillä on aika paljon muutakin ja joskus jopa tärkeämpää tekemistä kuin lukeminen.

Ja mikä olisi riittävä määrä vaikkapa myyntiä? Tuhat kappaletta, kymmenentuhatta, satatuhatta, miljoonia? Eihän se ehkä riittäisi, alkaisi tuntua, että pitää saada käännökset suunnilleen kaikille maailmankielille, ja kaikille laaja levikki. Ja tietenkin menestyksen pitäisi jatkua vuodesta toiseen, ja kehuja ja palkintoja pitäisi sadella. Mutta kun sekään ei ehkä riittäisi, jos joku toinen menestyy paremmin. Arvostuksen kaipuu on aika usein sellaista, joka ei tyydyty, vaan vaatii kaiken aikaa lisää.

Aliarvostusta valittava kirjailija tapaa vedota siihen, että hän on nähnyt vaivaa ja suorastaan kärsinyt tuskia teoksensa takia, siinä on hänen sielunsa sisältö, kaikki se kaunis ja viisas, mitä hän on ajatellut. Entä sitten? Onko juuri minun viisauteni niin suurta, että se pitäisi saattaa kaikkien ulottuville silläkin uhalla, että se veisi tilaa monilta muilta viisailta ja kauniilta ajatuksilta?

Pieni annos nöyryyttä auttaa, jos aliarvostuksen tunne uhkaa mielenrauhaa. Minun kirjani ovat vain yhden kirjailijan pieniä puheenvuoroja, jotka tavoittavat vähäiset lukijansa ja ymmärtäjänsä. Mutta se riittää. Miksi ei riittäisi?

tiistai 4. marraskuuta 2014

Kirjailija silloin ennen

Lapsena luin paljon, ja kirjat olivat minulle melkein todellisempaa kuin se todellisuus, jossa elin. Rakastin monia kirjoja, mutta kirjailijoista en ollut kiinnostunut. Suurin osa heistä, jotka olivat kirjoittaneet nuo minulle rakkaat kirjat, oli sitä paitsi jo kuollut, tai ainakin asui ulkomailla eli 50-luvun suomalaisen mielestä tavoittamattomissa.

Suomalaisia kirjailijoita tapasin, sillä äitini oli kirjailija. Kerran koulutyttönä päädyin jopa äidin mukana johonkin Kirjailijaliiton tilaisuuteen (taisi olla pikkujoulu), koska äiti ei saanut sijoitettua minua siksi aikaa minnekään muualle. Olimme Kirjailijaliiton tiloissa, ja seinillä oli kirjahyllyjä, joista etsin luettavaa ja syvennyin siihen syrjäisessä nurkassa istuen.

Äitini ei ollut merkittävä kirjailija edes omasta mielestään, eikä suhtautunut kirjailijuuteensa vakavasti. Se oli hänelle vain yksi tapa muiden joukossa päteä ja osoittaa monipuolista lahjakkuuttaan. Häneltä julkaistiin puolisen tusinaa teosta, joista yksi oli suunnattu aikuisille ja muut nuorille. Minä pidin niistä kaikista, mutta mitään kovin syvällistä en niistä tavoittanut, eivätkä ne siihen pyrkineetkään.

Minäkin suunnittelin, että minusta tulisi kirjailija. Mutta minä halusin kirjoittaa sellaisia kirjoja kuin ne, joita rakastin. Tavoitteeni oli siis tulla Merkittäväksi Kirjailijaksi, joka kirjoitti Merkittäviä Kirjoja. Kirjoja julkaistakseen piti kuitenkin vielä silloin löytää kustantaja, sillä kirjojen painattaminen oli kallista, ja kustannussyistä painosten oli oltava suuria. Varsin pian ymmärsin, etteivät kustantajat yleensä julkaise aloittelevalta kirjailijalta Merkittävää Teosta, vaan varmemmin saa läpi jotain pienimuotoista ja sellaista, jolle on riittävästi ostajia.

Menetin melkein kokonaan kiinnostukseni kirjailijaksi pyrkimiseen. Työskentelin opettajana Näkövammaisten ammattikoulussa ja koin työni tärkeäksi. Leikkimielellä osallistuin kuitenkin kilpailuun, jossa etsittiin helppolukuista kirjaa juuri lukemaan oppineille. Sijoituin jaetulle kolmannelle sijalle. Se ei ollut kovin kunniakasta, mutta ovi kustantamoon aukeni. Ryhdyin innoissani kirjoittamaan nuortenkirjoja. Niihin voi sisällyttää paljon sellaista, minkä voi ainakin toivoa herättävän ajatuksia ja antavan aineksia lukijan maailmankatsomukseen

Kirjailijana oleminen oli vielä tuolloin arvostettua. Oli siis hienoa olla kirjailija, vaikka ei kuulunutkaan kirjailijoiden eturiviin. Kustantajatkin pitivät vielä ainakin jossain määrin arvossa vähäisempiäkin kirjailijoitaan. Uusia tulokkaita ei ollut tungokseksi asti.

Se oli silloin. Kaikki muuttui, kun kustannustoiminta joutui painomenetelmien kehittymisen takia kriisiin. Isot kustantajat hamuavat uutuuksia yrittäen epätoivoisesti kilpailla pienkustantajien ja omakustantajien kirjavyöryn seassa. Kannattavaa on enää vain julkaista todellinen menestysteos tai sellainen, jolla on erityisyleisönsä.

Kirjailijana oleminen ei enää ole mitään erityistä. Kuka vain voi pienin kustannuksin julkaista kirjan, ja vaikka Kirjailijat kuinka yrittäisivät puolustaa erityisyyttään, jokainen julkaistun kirjan kirjoittanut ON kirjailija. Meidän on opittava uusi roolimme tai elettävä menneisyydessä ja itkettävä kaipuutamme siihen, mitä ei enää ole.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Homottelusta

Kun miestä tai poikaa on tarkoitus loukata oikein pahasti, on aika tavallista nimittää häntä homoksi. Yleensä nimittelyllä ei ole mitään tekemistä kohteen oletetun seksuaalisen suuntautuneisuuden kanssa. (Naista nimitetään vastaavassa tilanteessa usein huoraksi tarkoittamatta silloinkaan sitä mikä on sanan perusmerkitys.)

On yllättävää, että homo on yleistynyt haukkumasanana samaan aikaan kuin suhtautuminen homoseksuaaliseen suuntautuneisuuteen on muuttunut todella paljon. Ensin luovuttiin kriminalisoinnista ja sitten sairaudeksi luokittelemisesta. Nykyisin lähes jokainen itseään valistuneena pitävä suomalainen vakuuttaa ainakin suvaitsevaisuuttaan, ja aika moni pystyy ymmärtämään mieltymysten erilaisuuden luonnolliseksi asiaksi.

Ihmisen seksuaalisuus on yleensä hyvin laaja-alaista ja mieltymykset ovat yksilöllisiä. Useimmat etsivät seksuaalikumppania vastakkaisesta sukupuolesta ja jotkut tietävät kaipaavansa samaa sukupuolta olevaa kumppania, mutta vaihtoehdot eivät ole toisensa pois sulkevia eivätkä välttämättä pysy samoina eri elämänvaiheissa. Ja sekä hetero- että homosuhteissa yksilöiden toiveet ja mieltymykset vaihtelevat niin paljon, että oikeastaan seksuaalisia suuntautuneisuuksia on lukematon määrä.

Kuvitteelliseen menneisyyteen sijoittuvassa fantasiakirjassa homo olisi outo käsite, sehän kuvaa meidän tapaamme luokitella seksuaalisuutta. Samaa sukupuolta olevien suhde on eri kulttuureissa tulkittu eri tavoin, ja minun oli kehitettävä noille ajattelutavoille sanastoa.

Sirpissä miesten välinen rakkaussuhde hyväksytään luonnollisena, eikä sille tarvita mitään erityistä nimitystä. Autiomaassa suhdetta paheksutaan ja naureskellaan, joten tarvitsin sille haukkumasanan. Sattumalta luin siihen aikaan kuvauksen tuulihyrristä, aavikolla liikkuvista juuriltaan irtautuneista kuivuneista ohdakkeista, jotka takertuivat toisiinsa palloiksi ja kulkivat tuulen mukana. Päätin, että autiomaalaiset nimittävät miehistä kiinnostuneita miehiä tuulihyrriksi. Siihen sisältyi sopivasti negatiivista latausta, niin kuin loukkaukseksi tarkoitettuun sanaan pitää sisältyä.

Vuorimaalaisessa kulttuurissa miesten välinen seksuaalisuhde hahmotetaan alistajan ja alistetun suhteeksi. Hyväksyttynä pidetään siis vain sellaista suhdetta, jossa aikuinen, ylempiarvoinen mies vastaanottaa palveluja nuoremmalta ja vähempiarvoiselta. Ajattelutavan ja myös käytetyt käsitteet lainasin aika suoraan antiikin Kreikasta. Rakastaja on aktiivinen osapuoli, joka hakee itselleen tyydytystä. Rakastettu on se, joka suostuu rakastajan toiveisiin; hänen kokemansa nautinto on mahdollinen, mutta ei välttämätön.

Ake ja Dotar ovat tietoisia erilaisista ajattelutavoista ja nimityksistä, mutta heistä tuntuu, että mikään niistä ei kuvaa heidän suhdettaan. Jokainen ihmissuhde ja myös rakkaussuhde on ainutkertainen ja toimii omilla ehdoillaan.

perjantai 31. lokakuuta 2014

Rasismista

Minun lapsuudessani ja nuoruudessani suomalaiset kauhistelivat rasismia. Mielestämme sitä oli vain muualla, ei meillä. No, Suomessa vieroksuttiin yleisesti romaneja, joita silloin sanottiin mustalaisiksi, mutta ei sitä pidetty rasismina, sen ajateltiin johtuvan siitä, millaisia mustalaiset olivat, miten he elivät ja käyttäytyivät.

Nykyisin meidän on pakko tunnistaa suomalainen rasismi. Olemme saaneet sille paljon uusia kohteita. Samaan aikaan Suomen romanien asema on monessa suhteessa parantunut. Mutta, mutta ...

Minä ymmärsin suomalaisen rasismin syvyyden hyvin arkisessa tilanteessa. Meitä oli kaksi keski-ikäistä naista, jotka päätimme mennä yhdessä kahville. Kahvio oli minulle tuttu ja olin silloin tällöin poikennut sinne jonkun tuttavani kanssa. Meitä oli aina palveltu asiallisesti, olimme voineet juoda kahvimme rauhassa ja istua vielä kahvikuppien tyhjennyttyäkin hetken juttelemassa. Mutta nyt seuralaiseni Alinda oli romaninainen, joka käytti perinteistä asua.

Kun maksoimme kahvikupillisemme, kassalla seisova nainen vaikutti kovin töykeältä. En kiinnittänyt siihen huomiota, onhan asiakaspalvelijoilla joskus pahoja hetkiä. Menimme pöytään, ja ehdimme juuri ja juuri tyhjentää kahvikuppimme, kun kassalla ollut nainen ilmaantui pöytämme viereen. Hän sieppasi tyhjät kupit pois ja sanoi: "Kun kahvit on juotu, pitää lähteä."

Olimme kahvion ainoat asiakkaat, emmekä olleet ehtineet istua viittä minuuttiakaan. Minä ryhdyin närkästyneenä vaatimaan naiselta selitystä hänen käytöksestään, mutta Alinda nousi tyynesti ja sanoi: "Mennään, Taru, tällaista se aina on."

Enemmän kuin kahvion työntekijän käytös minua järkytti se, että Alindan mielestä kohtelu oli aivan tavanomaista. Se mikä minun mielestäni oli loukkaavaa, oli hänen arkipäiväänsä. Hän ja niin monet muut eri puolilla maailmaa joutuvat kokemaan syrjintää läpi elämänsä, eivätkä jaksa enää edes yrittää vaatia parempaa kohtelua.

Minusta ei ole ihmisoikeusaktivistiksi, mutta kirjailijana olen halunnut tuoda esiin, että rasismi on sekä väärin että tyhmää. Vuorimaassa on kansanosa, joka nimittää itseään ylemmiksi ja maan kolmea muuta etnistä ryhmää alemmiksi. Autiomaassa kaupunkien asukkaat halveksivat hiekka-aavikon paimentolaisia. Jopa Sirpissä, jonne on muuttanut väkeä eri puolilta tunnettua maailmaa, suhtaudutaan hiukan epäluuloisesti Vuorimaasta tulleisiin niin sanottuihin ylempiin.

Rasismissa tyhmyys kaksinkertaistuu, sillä sen lisäksi, että on perusteetonta kuvitella jotain etnistä ryhmää toista paremmaksi tai huonommaksi, rasisti unohtaa ihmisten yksilöllisyyden. Jokaisella on oikeus tulla kohdelluksi sekä ihmiskunnan jäsenenä että ainutlaatuisena henkilönä, joka edustaa vain itseään.

Vuorimaassa rasismia lähdettiin purkamaan muun muassa päättämällä, että ei enää puhuta alemmista, vaan heistä käytetään heidän itse käyttämiään ryhmänimiä (selut, arriitit ja launit). Ehkä se todella oli tarpeen, onhan alemmaksi nimittäminen osoitus hyvin rumasta ajattelusta. Suomessa on nykyisin korrektia puhua romaneista, ja mikäpä siinä. Asenteita ei kuitenkaan korjata pelkkiä sanoja vaihtamalla, eikä sana välttämättä ole paha, jos sillä selvästi tarkoitetaan jotain asiallista tai peräti positiivista. Alinda sanoi kerran minulle: "Sinä olet ihminen, joka kelpaisi vaikka mustalaiseksi." Se on tunnustus, josta olen ylpeä.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Jos ja kun

Jos olisin saanut sellaisen luonteen kuin olisin halunnut, olisin ystävällinen, kärsivällinen ja auttavainen. Valitettavasti luonteeni ei ole kovin miellyttävä, ei edes omasta mielestäni, ja monien mielestä olen melko sietämätön. Halusin olla hyvä ihminen ja pyrkimykseni oli auttaa muita, jos suinkin siihen pystyisin. Mutta minun on vaikea huomata, milloin ystävällisyyttä ja apua tarvitaan. Sen sijaan olen herkkä kiivastumaan, ja enemmän kuin valmis puolustamaan kuviteltujakin oikeuksiani.

Kirjailijana olen heijastanut oman luonteeni moneenkin kuvitteelliseen hahmoon, mutta Verrakasta kirjoittaessani näin ristiriitani kuin moninkertaisena suurennoksena. Minun taisteluvalmiuttani rajoittaa se, etten ole fyysisesti voimakas, ja tyydynkin yleensä henkiseen pahoinpitelyyn, jossa osaan olla valitettavan tehokas. Verraka on voimakas ja aseiden käyttöön tottunut mies, joka käyttää fyysistä väkivaltaa ja saattaa saada aikaan hyvin rumaa jälkeä.

Eroista huolimatta tilanne on sama: ihminen, joka haluaisi tehdä hyvää, tekee kiivaan luonteensa ja puutteellisen itsehillintänsä takia pahaa.

Olen jo aiemmin todennut, että anteeksiantaminen on oikein ja kaunista, mutta vääryyden kohteeksi joutuneelta sitä ei pidä vaatia. Verraka toteaa: "Hänellä on oikeus vihaansa, ja minun velvollisuuteni on kestää se."

Filosofinen periaate ja myös usko Jumalalta saatuun anteeksiantoon ovat eri asia kuin ihmisten väliset käytännöt. Vaikka en halunnut olla sellainen kuin olen, olen silti sitä. Minun on kestettävä se, miten muut minut kokevat.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Foucault? Foucault!

Monet merkittävät ajattelijat ovat toivottoman huonoja selittämään käsityksiään sellaisella tavalla, että ne ymmärrettäisiin. Osittain se johtuu tietysti asioiden luonteesta, ne voivat olla monimutkaisia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Uusia oivalluksia varten ei myöskään ole valmista sanastoa eikä esitystapoja. Toisinaan filosofit kuitenkin onnistuvat muotoilemaan ajatuksensa kohtuullisen selkeästi ja lukijaystävällisesti. Foucault ei siihen pysty, valitettavasti. Ne, jotka sanovat olevansa samaa tai eri mieltä jostain Foucault'n ajatuksesta, ovatkin varsin usein samaa tai eri mieltä jostain sellaisesta, mitä Foucault ei tarkoittanut.

Foucault on oivaltanut selkeästi ja kirkkaasti sen miten ihmisyhteisöjen ja niissä elävien yksilöiden ajatuksia ja toimintaa määrittää järjestelmä, jossa valta, tieto ja käytössä oleva tapa ilmaista asioita (se kuuluisa diskurssi) kietoutuvat yhteen. Valta ei ole vain joillakin, vaan valta on kaikkialla, me sekä käytämme sitä että olemme sen kohteena. Tuo kaikkialle ulottuva persoonaton (tai äärettömän monipersoonainen) valta määrittelee sen, millainen tieto on mahdollista, saamalla sen tuntumaan meistä itsestään selvältä totuudelta, ja opimme ilmaisemaan tietomme tavoilla, jotka tuntuvat ainoilta oikeilta.

Foucault'n ajatuksiin tutustuminen antoi yhtenäisen teoreettisen perustan käsityksille, joita olin muotoillut vaistonvaraisesti ja osaamatta kytkeä niitä toisiinsa:

1. Vallankäyttö ja sen kohteena oleminen on ihmisen arkipäivää, meidän osamme yhteisöllisenä eläimenä. Valta ei ole vain yhteisöjen hallitsemista, vallankäyttö jäsentää myös perheitä ja ystäväpiirejä, jopa parisuhteita. Valta voi jakautua tasaisesti ja sitä voidaan vaihdella eri tilanteissa, mutta aina sitä on. Ja missä on valtaa, on myös vallan väärinkäyttöä. Siksi valtaa pitää tarkkailla ja pitää luoda järjestelmiä, joilla vallan väärinkäytön mahdollisuuksia vähennetään.

2. Meidän ei pidä tyytyä uskomaan tietoamme ehdottoman oikeaksi ja lopulliseksi. Pitää säilyttää valmius epäillä, ja totuudeksi julistettukin pitää voida kyseenalaistaa. (Ja samalla kannattaa muistaa, että tietomme on parhaimmillaankin vain sitä, mitä ihminen voi ymmärtää.)

3. Meidän on tarkkailtava sitä, miten ilmaisemme asioita. Puhetavat ja kaikki muu, millä tuomme esiin käsityksiämme, sisältävät usein vallankäyttöä ja alistamista.

Foucault'n ajatteluun tutustuminen auttoi minua selkiyttämään ajatuksiani. Ehkä siitä siirtyi jotain Tulisydämeen ja Tuulen tavoitteluun, joita kirjoitin rinnakkain Foucault'n teosten lukemisen kanssa. Mutta fiktiota kirjoitetaan toisin kuin filosofiaa. Kaikuja Foucault'n lukemisesta on korkeintaan rivien välissä.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kenen joukoissa

Kirjoitin Tulisydäntä ja väitöskirjaani samoihin aikoihin. Väitöskirjassani keskeisiä teoreetikkoja ovat Michel Foucault, Gilles Deleuze ja jonkin verran myös Roland Barthes. Kaikki ovat ranskalaisia, mutta sitä ei kukaan kritisoinut. Sen sijaan minulta kysyttiin hyvin kärkevään sävyyn, miksi vetoan miesten teorioihin.

En ollut uhrannut ajatustakaan sille, että nuo kaikki kolme olivat miehiä. Heidän sukupuolellaan ei ollut mitään merkitystä, sillä jokainen heistä käsitti ihmisen sukupuolen paljon laajemmin kuin jakona kahteen. Niin kuin ihminen on yksilöllinen muutenkin, hän on yksilö myös sukupuoliolentona. Sukupuolia on siis oikeastaan lukematon määrä.

Foucault, Deleuze ja Barthes eivät edustaneet miesnäkökulmaa, vaan ottivat kantaa yleiseen vallankäyttöön. He pyrkivät purkamaan kaikkea syrjintää ja alistamista, myös naisiin kohdistuvaa, joka on vain osa laajempaa ilmiötä. Ihmisyhteisöillä on taipumus syystä tai toisesta päätyä jäseniään eriarvoistaviin käytäntöihin.

Joitakin älykkäitä ja kiinnostavia naisteoreetikkojakin oli tarjolla, mutta he olivat kovin keskittyneitä naisnäkökulmaansa ja naisen aseman pohtimiseen. Se on ilman muuta tarpeellista, niin kuin on tutkia kaikkien niiden tilannetta, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet syrjityiksi. Mutta siltä pohjalta on vaikea luoda kattavaa teoriaa.

Joku on joskus sanonut, että suomenruotsalaisten oikeuksien puolustaminen on tietysti tärkeää, mutta se on liian pieni asia elämänsisällöksi. Naisten syrjinnän vastustaminen on tärkeää, mutta se ei riitä. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, sukupuolesta riippumatta.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Vastavirtaan

Kärsivällinen kirjailija osaisi houkutella mahdollisimman monta lukijaa olemaan samaa mieltä kanssaan myötäilemällä vallitsevia ajattelutapoja ja herättelemällä vain varovasti ja vähitellen ajattelemaan hiukan perusteellisemmin. Minulla on aika vähän kärsivällisyyttä. Usein tiedän kirjoittavani sellaista, mitä melkoinen osa lukijoista ei hyväksy.

Eivät ihmiset ole pahantahtoisia, mutta kovin rajoittuneita me olemme. Useimmat ovat varmasti sitä mieltä, että meidän pitää kohdella kaikkia kanssaihmisiämme hyvin. Kovin helposti ollaan kuitenkin valmiit sulkemaan joitakin tuon "kanssaihmisyyden" ulkopuolelle. Yleinen mielipide on helppo virittää lynkkausmielialaksi, tai oikeastaan kuolemanrangaistuskaan ei tunnu riittävältä, pahantekijää pitäisi vielä kiduttaakin.

Tunnemme vihaa, jos joku on tehnyt pahaa meille tai sellaiselle, jota kohtaan tunnemme myötätuntoa. Vihan vallassa kostaminenkin voi tuntua oikeutetulta. Kuitenkin meille on opetettu jo Platonin filosofiassa, että pahaa ei saisi tehdä sellaisillekaan, jotka ovat kohdelleet meitä väärin, ja samaa opettaa myös Vuorisaarna.

Pahantekijän on hyvä saada palautetta teostaan, häntä on estettävä toimimasta väärin, ja rangaistuskin voi olla tarpeellinen, jos se auttaa pahantekijää itseään tai selventää muille, mikä ei ole hyväksyttävää. Mutta kosto, niin inhimillistä ja ymmärrettävää kuin se onkin, on väärin.

Kostonhalu perustuu käsitykseen, että pahantekijä on paha vapaasta tahdostaan. Se on mieletön ajatus, sillä kukaan meistä ei ole luonut itseään eikä niitä valmiuksia, mitkä hänellä on ohjata elämäänsä. Vaikka joku todella olisi täysin vailla kykyä välittää muiden tunteista, hänkään ei ole tehnyt itseään sellaiseksi. Ja kaikki me muodostamme vääriä käsityksiä, joiden perusteella sitten toimimme, kun emme parempaan pysty. Mutta silti ihmiset on paljon helpompi innostaa vihaamaan ja tuomitsemaan kuin antamaan anteeksi ja auttamaan.

Vuorileijonan varjon loppupuolella on eräänlainen sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Autiomaan sodan voittajat, Vuorimaan kuningas Kareta, hänen sotapäällikkönsä Verraka, ja Autiomaan uutta hallintoa edustavat Ake ja Dotar kokoontuvat neuvottelemaan siitä, mitä tehdään hävinneen osapuolen päällikölle Rotaalle. Kuolemantuomio on muiden mielestä välttämätön, onhan Rotaa miehineen tehnyt hirmutekoja. Verraka ilmoittaa kuitenkin tehneensä sotilaineen aivan samoja tekoja kuin Rotaa, ja hän sanoo, että jos Rotaa tuomitaan, hän vaatii saman tuomion itselleen. Kareta, Ake ja Dotar alkavat ajatella omia tekojaan ja tunnistavat itsensäkin sotasyyllisiksi. Rotaa jää tuomitsematta, ja koska hänen on autiomaalaisten vaatimuksesta lähdettävä maanpakoon, Verraka tarjoaa hänelle alipäällikön paikan omissa joukoissaan.

Arvelin, että ratkaisu olisi liikaa jopa monille fantasian lukijoille. Tosielämässähän tuollaista ei tietenkään tapahdu, voittaja on aina syytön ja hävinnyt syyllinen ilman toivoakaan armahduksesta.

On kuitenkin ainakin yksi lukija, joka kertoi tulleensa hyvin onnelliseksi siitä, että Rotaa armahdettiin. Sellaisen lukijan takia tuokin kannatti kirjoittaa.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Se tärkein

Kirjailija heijastaa aina kirjaansa maailmankatsomustaan ja käsitystään eettisesti oikeasta, tahtoen tai tahtomattaan. Niin tapahtuu silloinkin, kun kirjailija ei ole selkeästi tiedostanut, mitä perusperiaatteita hän edustaa. Ja lukija löytää aina lukemastaan jotain, mutta ei välttämättä sitä, mikä oli kirjailijan tarkoitus.

Filosofinen pohdiskelu voi olla ihmiselle hyödyllistä, mutta en ole ollenkaan varma siitä, auttaako teorioiden tunteminen ja ymmärtäminen kirjailijaa kirjoittamaan sellaista fiktiota, joka toisi hänen maailmankatsomuksensa lukijan ulottuville.

Filosofinen teoria vetoaa järkeen, taide taas nojaa estetiikkaan. Runoudessa ja joissakin korkeakirjallisuuden muodoissa ne voi ehkä yhdistää. Mutta yleensä kertomakirjallisuus tuo lukijan ulottuville toimivia henkilöitä, ja varma tapa tuhota henkilöiden kiinnostavuus ja uskottavuus on tehdä heistä teoriaa selittäviä esimerkkejä.

Maailmankatsomus ja etiikka on siis kirjoitettava tarinaan "rivien väliin", osoittelematta sitä. Silti sen välittäminen lukijoille on aika monelle kirjoittajalle (myös minulle) tärkein syy kirjoittaa julkaistavaksi. Ja usein tuntee epäonnistuvansa juuri siinä tärkeimmässä.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Vääräuskoisena kirkossa

Elämän tarkoitus ja oikein elämisen periaatteet ovat asioita, joita sekä filosofia että uskonto pyrkivät selittämään. Molemmat joutuvat toteamaan, että emme oikeastaan tiedä, mutta voimme erilaisin perustein olettaa ja aavistaa jotain. Filosofia nojautuu yleensä järkeen, usko vaistomaiseen tunteeseen tai sisäiseen varmuuteen. Filosofinen vakaumus ei siksi pysty tarjoamaan sellaista tunteenomaista lohtua ja turvaa kuin usko.

Uskonnolliset yhteisöt ovat muodostuneet ihmisten uskonnollisen etsinnän ympärille. Uskontoja on käytetty (ja käytetään yhä) ihmisten hallitsemiseen ja manipulointiin. Mutta uskonto voi tuottaa myös paljon hyvää. Ja joka tapauksessa ihmisen uskonnollista etsintää on mahdoton estää, ja se tarvitsee asiallisia ja järjestäytyneitä kanavia.

Vuorileijonan varjon fantasiamaailmassa ihmiset suhtautuvat toistensa uskontoihin yleensä suvaitsevaisesti ja löytävät vieraista käsityksistä yhtymäkohtia omiinsa. Niinhän ei aina ole todellisuudessa, valitettavasti.

Minä kasvoin luterilaiseen uskonkäsitykseen, ja opin jumalanpalveluksissa rituaalin, joka johdatti hiljentymään ja mietiskelemään. Mutta olin aina hyvin vaivautunut siitä, että piti nousta "yhdessä tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme". Minun uskoni ei sopinut ainoaan tarjolla olevaan uskontunnustuksen malliin. Kuulun silti edelleen Suomen luterilaiseen kirkkoon, sillä elämän alkutaipaleella opitut käsitykset ja niihin liittyvät rituaalit ovat uskonnollinen äidinkieli, jonka kautta asiat on helpointa mieltää.

Olen tottunut siihen, että kaikki itseään tosiuskovaisina pitävät pitävät minua vääräoppisena, sillä lestadiolaisvuosiani lukuun ottamatta en ole koskaan sitoutunut minkään ryhmän oppijärjestelmään. Kerran tein kuitenkin verkossa pitkän englanninkielisen testin, jonka perusteella määriteltiin, mitä uskonnollista suuntausta vastaaja edusti. Sen mukaan olen sataprosenttisella varmuudella vapaamielinen kveekari. On mukavaa ajatella, että on olemassa yhteisö, jonka piiriin minut ehkä hyväksyttäisiin. Mutta en tiedä koskaan tavanneeni ketään kveekaria.

Alkutalvella 1998 Tarmo ja minä oleskelimme Kyproksella. Osallistuin paikallisiin jumalanpalveluksiin. Liturgia oli vanhaa kreikkaa, joten pystyin hyvin ymmärtämään sen, ja ortodoksiselle jumalanpalvelukselle ominainen tunnelma oli lumoava. Tiesin, että liturgioiden jälkeen en vääräoppisena saisi osallistua ehtoolliseen, mutta jäin silti usein seuraamaan sitäkin. Paikallinen kirkon työntekijä tuli kerran luokseni, ojensi pienen palan leipää ja sanoi: "Sinä voit ottaa tämän, tämä on siunattu, mutta ei vielä pyhitetty."

Luin tuona talvena myös kirjallisuutta, jossa esiteltiin ortodoksisuutta. Löysin paljon kauniita ajatuksia, vaikka tietenkin myös ahdasmielisyyttä ja suvaitsemattomuutta, niitähän löytyy kaikkialta, missä on ihmisiä. Silti kauneimmalta puheenvuorolta tuntuu tuo leipäpala vääräuskoiselle turistille. Se antoi uskoa siihen, että ihmisillä on halua ojentaa kätensä oikeaoppisuuden vaatimuksen asettamien rajojen yli.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Käännöksistä 3

Uuden testamentin lukeminen alkukielellä on helppoa, luultavasti siksi, että ainakaan osalla sen kirjoittajista kreikka ei ollut äidinkieli, ja he käyttivät siksi varsin tavanomaisia sanoja ja yksinkertaisia lauserakenteita. Mutta tekstin teki tietenkin helpoksi myös se, että tunsin sisällön hyvin.

Se käännös, jota nuorena luin, ja jonka sanamuodot muistan parhaiten, on varsin uskollinen alkutekstille, jopa kömpelyyteen asti. Minä pidän tuollaisista sanatarkoista käännöksistä, tyyliin "Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky". Tuokin jouluevankeliumin alku on vuonna 1992 käyttöön otetussa suomennoksessa käännetty muotoon "Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn".

Useimmat kai pitävät siitä, että teksti käännetään tavallista suomenkielen ilmaisua vastaavaksi. Mikäpä siinä, jos merkitys säilyy. Mutta kun etsitään alkukielen ilmaisulle jotain muuta kuin sanatarkkaa vastinetta, merkityskin saattaa muuttua. Jo vanhassa käännöksessä vierastin sanaa opetuslapsi. Suora käännös alkutekstin sanasta on oppilas. Toki Jeesus joskus nimittää oppilaitaan myös lapsikseen, mutta minun mielestäni oppilas-sanan kääntäminen opetuslapseksi on tekstin "parantelua" vastaamaan kääntäjien mielikuvia.

Uudessa käännöksessä on kuitenkin yksi kohta ylitse muiden todella hassunhauska ja samalla surullinen osoitus siitä, miten vähän kääntäjä kunnioittaa edes sellaista alkutekstiä, jota hän vakuuttaa pitävänsä ainakin jossain mielessä pyhänä (ja johon monet vetoavat kuin ylimpään auktoriteettiin). Tuo kohta on Johanneksen evankeliumissa. Jeesus on juuri sanonut, että yksi hänen kanssaan aterioimassa olevista on kavaltava hänet. Seuraavassa ensin vanhempi ja sitten uudempi käännös:

Ja eräs hänen opetuslapsistaan, se, jota Jeesus rakasti, lepäsi aterioitaessa Jeesuksen syliä vasten. Simon Pietari nyökäytti hänelle päätään ja sanoi hänelle: "Sano, kuka se on, josta hän puhuu." Niin tämä, nojautuen Jeesuksen rintaa vasten, sanoi hänelle: "Herra, kuka se on?"

Yksi opetuslapsista, se joka oli Jeesukselle rakkain, oli aterialla hänen vieressään. Simon Pietari nyökkäsi hänelle, että hän kysyisi Jeesukselta, ketä tämä tarkoitti. Opetuslapsi nojautui taaksepäin, Jeesuksen rintaa vasten, ja kysyi: "Herra, kuka se on?"

Alkuteksti käyttää ilmaisua, joka tavanomaisimmalla tavalla käännettynä tarkoittaisi, että oppilas on Jeesuksen sylissä. Vanhemman käännöksen ilmaisu "syliä vasten" on perusteltavissa, koska kysymys on ruokailuasennosta. Seurue oli asettunut leposohville, joille mahtui kaksi tai kolmekin henkilöä. Niillä lojuttiin vasempaan käteen nojaillen, ja edessä oleva oli tietenkin takana olevan sylissä tai syliä vasten. Mitähän kääntäjien mielessä on oikein liikkunut, kun on pitänyt kääntää, että oppilas on opettajan vieressä? Eihän sekään varsinaisesti väärä ilmaisu ole, he lojuvat vierekkäin, mutta kun alkuteksti tarjoaa luontevaa ja selkeää ilmaisua "sylissä".

No, osaan kuvitella, mitä kääntäjien mielessä on liikkunut. Jeesuksen ja tuon rakkaan oppilaan ympärillä on aina liikkunut arvailuja siitä, mikä heidän suhteensa oli. Mutta se, että oppilas tuossa tilanteessa oli Jeesuksen sylissä tai syliä vasten, ei todista mitään suuntaan eikä toiseen, ja kääntäjät olisivat turvallisin mielin voineet käyttää alkutekstiä vastaavaa sanontaa.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Käännöksistä 2

Platonin teksti on vaikeatulkintaista jo pelkästään siksi, että Platon on hyvin leikkisä ja kirjoittaa monimerkityksisesti. Hän ei siis todellakaan aina tarkoita sitä mitä hän näyttää sanovan, minkä monet Platonin filosofiaa tulkinneet ovat jättäneet huomioimatta.

Platonin kääntäminen vaatii taitoa, eikä pelkkä kielitaito riitä, vaan on tunnettava kokonaisnäkemys, joka on hänen filosofiansa taustalla.

Minulla on Otavan kustantama Platonin koottujen teosten sarja, jolla on ollut asiantunteva toimituskunta. Käännökset ovat yleisesti ottaen huolellista työtä, mutta kun asialla on Saarikoski, on syytä varovaisuuteen. Saarikoski kääntää liiankin sujuvasti, ja juuri sujuvuuden ansiosta seuraava kohta kai on mennyt tarkastajilta läpi, ja myös siksi, että siinä ei voi osoittaa mitään, mikä ei olisi ainakin väljästi johdettavissa alkutekstistä, kunhan sekä suomenkielisiä että kreikankielisiä mahdollisia merkityksiä venytetään. Tässä siis sitaatti Saarikosken kääntämästä Faidroksesta:

"Jos rakastettu antautuu, pääsee hän rakkauden riivaaman ystävänsä ansiosta osalliseksi samasta kauniista tunteesta ja pyhästä vihkimyksestä, jonka todella rakastava kokee päästessään toiveittensa perille."

Rakastetun antautuminen ja rakastajan toiveiden täyttymys viittaavat niin suoraan seksuaaliaktiin, että Saarikosken kaltainen sanataiteen nero ei ole voinut välttyä ymmärtämästä sitä. Hän on siis ilmeisesti olettanut Platonin tarkoittaneen sitä. Rakastetun antautuminen on mainittu alkutekstissä, samoin rakastajan toive ja sana telete, jonka voi tulkita mysteeriin vihkimiseksi. Mutta Saarikoski yhdisteli niitä luoden uuden merkityssisällön, joka ei voi olla Platonin tarkoittama.

Platon hyväksyy seksuaalisuuden, se selviää hyvin Faidroksesta. Hän asettaa ihanteeksi rakkaussuhteen, jota hallitsee yhteinen pyrkimys viisauteen ja hyveeseen, ja hellyydenosoitukset ovat maltillisia ja kauniita. On vaikea tietää, mikä oli Platonille kauniin ja ruman raja, mutta hän kuvasi onnelliseksi myös rakastavaiset, jotka elivät "karkeampaa elämää" ja toteuttivat ne hänen vähemmän kauniina pitämänsä seksuaaliset halut.

Seksuaaliakti on siis Platonin mielestä hyväksyttävää, mutta "kaunis tunne ja pyhä vihkimys", josta Saarikosken käännöksessä puhutaan, liittyy rakastuneen pyrkimykseen tehdä sekä itsestään että rakastetustaan mahdollisimman hyvä ja viisas ihminen.

Olen aina ollut hiukan pahoillani siitä, että minulle rakkaimmat filosofit Platon ja Spinoza ovat molemmat ottaneet lievästi kielteisen kannan ihmisen seksuaalisiin haluihin. Ne hyväksytään välttämättömyytenä, mutta niissä ei nähdä sitä iloa ja elämänvoimaa, mitä ne edustavat. Minun mielestäni niiden rajoittaminen ei tunnu tarpeelliselta muuta kuin silloin, jos niistä aiheutuisi jotain pahaa muille tai itselle. Seksuaaliaktin voi aivan hyvin kokea "kauniina tunteena ja pyhänä vihkimyksenä".

Filosofisen tekstin kääntämisessä ei kuitenkaan saa ottaa vapauksia. Alkutekstissä pitäytyvä kömpelökin käännös on parempi kuin suomentajan yritys elävöittää ja tulkita tekstiä niin että sen merkitys hämärtyy. Ja filosofin teorioita tulkitseva joutuu hyväksymään sen, että viisaimmankin ajattelijan käsityksissä on heikkouksia. Niitä ei pidä peitellä tai parannella, vaikka kuinka toivoisi saavansa häneltä tukea omille teorioilleen.