maanantai 20. helmikuuta 2017

Tästä se alkoi

Oli vuosi 1996, ja ensimmäisen osa Vuorileijonan varjo -sarjaan ilmestyi Tammen kustantamana ja Maarit Inbarin kansikuvalla varustettuna. Sarjan sankarit ovat tässä vielä hyvin nuoria, joten tapahtumien kuvaus on pehmeämpää ja valoisampaa kuin myöhemmissä osissa, nuorten, turvallisissa oloissa eläneiden ihmisten ajatusmaailmaa myötäillen. Siksi tämä ja alkutrilogian muut osat sopivat varhaisnuorillekin, toisin kuin sarjan jatko-osat, joiden lukijaksi on oletettu aikuinen tai jo aikuistumassa oleva nuori. Takakansiteksti esitteli kirjan näin:


Sirpin rauhallinen saarivaltakunta joutuu pohjoisesta Vuorimaasta tulevien valloittajien haltuun. Hallitsijan tytär Tessi on vain yksitoistavuotias, kun hänen isänsä surmataan ja äitinsä vangitaan. Sekasortoisissa oloissa Tessi joutuu Sirpin karulle etelärannalle paenneiden saarelaisten epäviralliseksi johtajaksi. Syntyjään vuorimaalainen orpopoika Kare nousee Sirpin aseellisen vastarinnan johtoon, mutta Tessi säilyttää perinteisen uskon Kooraan, joka kieltää ihmisiä tappamasta toisiaan. Hän lähtee kysymään neuvoa saaren pieneltä alkuperäisheimolta, aroilta, jotka kuulevat ajatukset ja tuntevat Kooran tahdon.


perjantai 17. helmikuuta 2017

Yksityiskohtia, yksityiskohtia

Kun Tarmo on lukenut käsikirjoituksen ensimmäisen version, hän huomauttaa paikoista, joihin tarvitaan yksityiskohtia. Niissä onkin sitten miettimistä. Ensimmäisessä versiossa kerrotaan sotilasleirin teltoista, mutta millaisia ne ovat? Mitä telttakangasta käytettiin noin kolmetuhatta vuotta sitten? No, ei välttämättä kangasta, nahka voi sopia tarkoitukseen hyvin, mutta miehistön telttoihin se olisi liian kallista. Vanhan testamentin ajan paimentolaisteltat olivat tavallisimmin mustasta vuohenkarvasta kudottua paksua kangasta, mutta sellaiset tuskin olivat yleisessä käytössä mykeneläisalueen sotilasleireissä. Päädyin siihen, että paksu pellava- tai hamppukangas sai kelvata useimmille.

Entä värit? Miehistön teltat olivat varmaan luonnonvärisiä, mutta päälliköt halusivat erottua. Voiko nahkaa värjätä sen ajan menetelmillä? Voi, koska jo Vanhassa testamentissa oli punaiseksi värjättyjä pässinnahkoja. Sininen saatiin värimorsingosta tai indigosta.

Ja tekstiin tuli siis tarkennuksia:

Versio 1: Reta ohjasi Verrakan kohti kookasta telttaa, joka oli loivalla kumpareella hiukan erillään muista. Sen edessä oli kaksi sotilasta vartiossa.

Versio 2: Reta ohjasi Verrakan kohti kookasta telttaa, joka oli loivalla kumpareella hiukan erillään muista. Se erottui ympärillä olevista, pienemmistä ja luonnonvärisistä kangasteltoista myös kauniilla sinivärillään. Luultavasti se oli nahkaa, josta päällikköjen teltat yleensä valmistettiin. Sen edessä oli kaksi sotilasta vartiossa.

Versio 1: Komentotelttaa vartioivat sotilaat tervehtivät häntä kohteliaasti, ja yksi heistä kiirehti avaamaan hänelle teltan oviverhon.

Rotaa oli teltassa yksin.

Versio 2: Komentotelttaa vartioivat sotilaat tervehtivät häntä kohteliaasti, ja yksi heistä kiirehti avaamaan hänelle teltan oviverhon.

Komentoteltta oli paksua mustaa vuohenkarvakangasta, jota Rotaa aina oli suosinut henkilökohtaisissa teltoissaan, ja ylipäällikkönä hän oli tietenkin tehnyt komentoteltankin omien mieltymystensä mukaiseksi. Verraka oli vieroksunut vuohenkarvakangasta, joka ei näyttänyt kovin edustavalta, vaikka sillä olikin kiistämättömät edut. Kauniilla säällä kangas vaikutti harvalta ja päästi paljon valoa lävitseen, mutta sateella kuidut turposivat, ja kangas muuttui vesitiiviiksi.

Rotaa oli teltassa yksin.

Tässä vielä Tarmo esittämä hyvin aiheellinen lisäys erääseen kohtaan:

Verraka ei ollut täysin tyytyväinen Kimmin leirin siisteyteen. Siellä leijaileva haju kavalsi, että käymäläkaivantoja ei ollut tehty kunnolla, tai niistä ei huolehdittu riittävästi. Hän päätti kuitenkin olla huomauttamatta asiasta, koska piti ratkaista vakavampia ongelmia kuin hajuhaitat.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Lukijat ja rakkaat lukijat

Kirjat on tehty lukijoille, mutta kaikki kirjat eivät tavoittele samanlaisia lukijoita.

Jos kirjailijan pitää saada kirjoistaan toimeentulonsa, tärkeintä on lukijoiden suuri määrä. Mutta koska useimmat ihmiset kaipaavat kirjoista lähinnä mukavaa ja rentouttavaa ajankulua, suuri lukijamäärä on helpointa saavuttaa kirjoittamalla tuon enemmistön maun mukaisesti. Siksi bestsellerkirjailijat eivät kovin usein kirjoita sitä syvällisintä ja joidenkin mielestä parasta kirjallisuutta. Poikkeuksiakin tietenkin on.

Jos kirjaa ei ole tehty enemmistön maun mukaiseksi, se ei yleensä yllä suuriin myyntilukuihin. Parhaassa tapauksessa sillä kuitenkin on lukijansa, joiden laatu korvaa määrän.

Vuorileijonan varjo -sarjaa ei ole kirjoitettu miellyttämään kaikkia. Sen huomaa hyvin, kun katsoo sen saamia arvioita, vaikkapa sellaisia, joissa annetaan tähtiä yhdestä viiteen. Arvioiden tavallinen keskiarvo on noin 3,5. Joidenkin kirjojen kohdalla lähes kaikki arviot liikkuvat tuon keskiarvon tuntumassa, mutta Vuorileijonan varjo -sarjan saama keskiarvo muodostuu ääriarvoista, siitä tarjotaan sekä yhtä että viittä. Siitä siis joko pidetään oikein paljon, tai sitten ei yhtään.

Se on kirjoitettu teille, rakkaat lukijat, joiden laatu korvaa määrän. Teissä on jotain erityistä, jota tuohon sarjaan sisältyvä erityinen koskettaa. Teille on ilo kirjoittaa.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Raju leijona vuorten

Fantasiakirjasarjan ensimmäisen osan käsikirjoitus oli luettavana Tammella. Minä ja Tarmo kävelimme Mannerheimintiellä, kun matkapuhelimeni soi. Kustannustoimittaja sanoi, että fantasiakirjasarjalla pitäisi olla jokin nimi.

En ollut lainkaan ajatellut asiaa, joten heitin ensimmäisen mieleeni tulleen ehdotuksen: Vuorileijonan varjo. Kustannustoimittajan mielestä se oli hyvä.

Minulla oli selvä mielikuva siitä, mitä tarkoitin vuorileijonalla. Se tuli Homeroksen Iliaasta ja Odysseiasta, joita tuohon aikaan vasta opettelin lukemaan alkukielellä, ja tunsin ne lähinnä Otto Mannisen käännöksinä. Niissä sankaria verrataan vuorten leijonaan.

Vasta paljon myöhemmin minulle selvisi, että puuman eräs englanninkielinen nimitys on mountain lion, ja sen takia puumasta voidaan suomenkielisessäkin tekstissä käyttää nimitystä vuorileijona.

Mutta Vuorileijonan varjo -fantasiakirjasarjan vuorileijona on se leijona, joka Mannisen suomentamassa Iliaassa on "raju leijona vuorten", ja "metsikön laitaan hiipii vuoriltaan".

Tarkistin tuollaisten kohtien alkutekstin. Vuorten leijona on leon oresitrofos, ja sanan oresitrofos voi kääntää vuorten kasvattamaksi, suojelemaksi tai ruokkimaksi.

Vuorileijonan varjo on siis vuorten leijonan, tuon sankarien vertauskuvan, varjo, mihin aina liittyy sodan ja väkivallan uhkaa.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Fantasian lukemisesta

Hyvässä fantasiakirjallisuudessa fantasiaelementit eivät ole irrallisilla tehokeinoilla leikittelyä, vaan niillä on merkitys, joka pitää osata lukea samaan tapaan kuin myyttiä luetaan. Myyttiä ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi reaalitodellisuutena, eikä myöskään pelkkänä mielikuvituksen tuotteena. Myytin jumalhahmot ovat tulkittavissa ihmisessä ja hänen ympäristössään vaikuttaviksi voimiksi ja periaatteiksi, ja muutkin reaalitodellisuudesta poikkeavat asiat ovat vertauskuvia.

Myytti heijastaa kulttuuria, jossa se on syntynyt, mutta kestävimmät myytit – myös uskonnolliset – nousevat ihmisluonnosta, ja niitä selittää parhaiten ihmisen biologia, hänen alkuperänsä yhtenä eläinlajina.

Ihmisen biologista alkuperää lähestyvät sekä primitiivinen että alitajuinen. Freud ja Jung painottivat myytin yhteyksiä uneen ja alitajuiseen ja tätä kautta ihmisen perusluonnon vaistoihin ja vietteihin. Campbell sanoo, että uni on persoonallinen myytti, myytti on persoonaton uni.

Fantasiakirjan tulkitseminen myytin tavoin auttaa löytämään sen perimmäisen merkityksen. Jos kerronnan takaa ei löydy merkitystä, kirjan arvo perustuu kokonaan sen viihdyttävyyteen. Viihteenä se voi silloin olla hyvää tai huonoa tai jotain siltä väliltä, mutta sen muu kirjallinen arvo on vähäinen.

Fantasiaelementit voivat myös vahvistaa ihmisen ennakkoluuloja ja lietsoa aiheetonta pelkoa ja vihaa. Joskus se on kirjailijan tarkoitus, mutta vaikka näin ei olisi, niin toimiva teksti on huonoa kirjallisuutta silloinkin, kun se on muodollisesti hyvin kirjoitettua ja taitavasti tunteisiin vetoavaa.

Parasta fantasiakirjallisuutta on sellainen, jonka lukeminen auttaa meitä ymmärtämään kanssaihmisiämme ja pohtimaan elämän perusarvoja.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Etenee

Minun tapani on, että pyrin kirjoittamaan käsikirjoituksen kokonaisuudessaan läpi, ennen kuin ryhdyn tekemään siihen tarkennuksia. Käsikirjoituksen ensimmäinen versio on siksi melko luonnosmainen, mutta tarvitsen sen voidakseni hahmottaa kokonaisuuden, johon sitten ryhdyn lisäilemään yksityiskohtia.

Nyt tekeillä oleva käsikirjoitus, työnimenään (ja varmaan lopullisenakin nimenään) Raudanluja, on rakenteeltaan sellainen, että alkuosan tapahtumat katkaisee välikertomus, jossa siirrytään toiseen paikkaan, ja mukana on vain muutama alkuosassa keskeisistä henkilöistä. Tuon välikertomuksen jälkeen siirrytään jatkamaan siitä, mihin alkuosa päättyi. Kolmiosainen rakenne mahdollistaa sen, että käsikirjoitusta voi sen työstämisen kakkosvaiheessa käsitellä kolmena erillisenä osiona, kun sitä ennen on varmistettu kokonaisrakenteen toimivuus.

Alkuosa ja välikertomus alkavat olla jo melko valmiita, ja tuo "melko" tarkoittaa, että niihin tulee enää vain pieniä muutoksia ja lisäyksiä. Loppuosaa joudun vielä työstämään perusteellisesti.

Sanotaan, että alku aina hankalaa, mutta kirjan kirjoittamisessa asia ei ole ihan niin. Alussa on suuri vapaus luoda uutta, lopussa on sidottu jo tekemiinsä valintoihin, ja on mietittävä perusteellisesti, mikä on mahdollista.

torstai 2. helmikuuta 2017

Missä on valta?

Tässä pieni katkelma tulossa olevasta kirjasta:

– Vuorimaassa valta on oikeastaan sotilailla, Verraka sanoi. – Kuninkaalla on valtaa vain silloin, jos hän itse tai häntä tukeva ylipäällikkö pystyy pitämään komennossaan sellaiset päälliköt, joiden sotilaista muodostuu riittävä voima hänen valtaansa tukemaan.

– Minun käsitykseni mukaan lopullinen valta on aina sotilailla, Rotaa sanoi. – Kun käydään neuvotteluja, neuvottelijoilla on ehdotustensa tukena sodan tai maan sisäisten levottomuuksien uhka.

– Todellinen valta on metallilla, Dotar sanoi. – Kullalla ostetaan sotajoukkoja ja palkataan levottomuuksien lietsojia tai ostetaan sodat päättymään ja rettelöitsijät lopettamaan.

– Mutta me taidamme nyt unohtaa jotain, Verraka sanoi.

– Mitä? Rotaa ihmetteli.

– Jumalan, sellaisena kuin se on omantuntomme äänenä, Verraka sanoi. – Ihmisten toimintaan vaikuttaa se, mitä hän pitää oikeana. Sotilaat pystyvät tietenkin ohjaamaan ihmisiä väkivallalla ja herättämällään pelolla, ja kultaa tarjoamalla vedotaan ihmisten ahneuteen, mutta jokainen pyrkii kuitenkin toimimaan niin oikein kuin uskaltaa ja pystyy.

– Se on totta, Kimmi sanoi. – En minä tiedä, onko mitään jumalia olemassakaan, mutta tunnen sydämessäni, että minun pitää palvella oikeudenmukaisuutta, ja noudattaa vahvemman velvollisuutta huolehtia heikommistaan, niin kuin Ukkosjumala vaatii.

– Jumala on vain nimitys, Dotar sanoi. – Ihmisen tavoittelemaa hyvää ja oikeaa voi nimittää monella muullakin tavalla, eikä kaikki jumalan tahdoksi väitetty ole hyvää. Lapsena minut opetettiin kunnioittamaan Äitijumalaa, ja samat hyvät asiat ja paljon muutakin arvokasta tunnistin siinä, mitä kerrotaan Kooran tahdosta. Mutta Metallin jumala opetti itsekkyyttä ja vahvemman oikeutta hyötyä heikommistaan.

– Ehkä lopullinen valta on ihmisen luontaisella taipumuksella pyrkiä toimimaan oikein ja kohtelemaan kanssaihmisiään hyvin, Verraka sanoi. – Se voi voittaa sotilaan velvollisuuden noudattaa käskyjä, se voi sammuttaa vihan, ja se voi voittaa pelon ja ahneudenkin.

– Nyt meni liian yleväksi, Rotaa sanoi. – Tarvitsen lisää viiniä, ja aion juoda sitä sekoittamattomana.