keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Häveliäisyydestä, realismista ja tasa-arvosta

Kirjailijan ei tietenkään tarvitse seurata sankariaan joka paikkaan, eikä ole välttämätöntä viedä lukijaa tarkkailemaan toimintoja, jotka tavataan hoitaa yksityisyydessä. Yleensä se ei haittaa kertomukseen eläytymistä, mutta liika häveliäisyys tekee tarinasta epäuskottavan. Turhaudun kerronnasta, jossa ei mitenkään selitetä, miten pieneen koppiin pitkäksi aikaa vangittu ihminen hoitaa virtsaamisen ja ulostamisen, jos mitään astiaa puhumattakaan sellaisen tyhjentämisestä ei mainita, eikä lattian ja vangin vaatteiden siisteydessä silti kerrota olevan ongelmia.

Yritän kirjailijana muistaa, että kirjojeni henkilöillä on toimiva virtsarakko ja ruoansulatus, ja rakennuksissa yleensä noita toimintoja varten eriö. Vessaa ei voinut käyttää yleisnimityksenä, sehän on lyhennys sanasta vesiklosetti, ja vain muutamissa harvoissa paikoissa vesihuuhtelun järjestäminen onnistui. Lapsuudestani tuttu huussi-sana on eteläpohjalaista murretta, mutta sen yleiskielinen vastine ulkohuonekaan ei käynyt, jos kyseinen huone oli talon sisällä. Valitsin sanan käymälä.

Sirpin, Vuorimaan ja Autiomaan käymälöitä oli hauska rakennella mielessään. Tavallisella kansalla oli tietenkin kompostoivia ulkohuoneita, mutta Kooran linnassa oli hyvin toimiva järjestelmä, johon johdettiin läheisestä joesta sekä jätösten huuhteluvesi että käsienpesuvesi. Erityisen huolellisesti rakentelin Metallin jumalan temppelin miesten käymälän. Ylellisissä tiloissa oli pieniä koppeja täysin henkilökohtaisille toimille, koko seinän pituinen marmorikouru hiukan julkisemmin hoidettaville, ja sen yllä taidokas mosaiikki, joka kuvasi leijonanmetsästystä. Avuliaita orjia oli yleensä paikalla ainakin kaksi kaatamassa vettä käsille pesuastioiden luona. Samaa tehtävää hoiti silti myös suuri pronssipatsas, jonka pitelemästä ruukusta valui jatkuva vesivirta.

Metallin jumalan temppelin käymälästä tullessaan Ake kohtaa pihalla Dotarin ja huomauttaa hänelle: – En ihmettelisi, vaikka käymälään joskus tulisi soittoakin. Suitsukkeet ja kukkiahan siellä jo on.

Dotar virnistää pahankurisesti ja sanoo: – Soittoa, täytyy puhua ylipapille. Mikään ei riitä lieventämään harmia, jota mies tuntee, kun hän ei kaiken älynsä ja sivistyksensä voiminkaan pääse eroon noista alentavista toiminnoista.

Metallin jumalan temppelin naisten käymälä on karu ja asiallinen, ja ympäröivän kaupungin kaikelle kansalle tarkoitetut yleiset käymälät ovat ahtaita ja siivottomia.

Käymälät kuvastivat niissä asioivien ihmisten yhteiskunnallista asemaa, ja kuvastavat yhä. Mutta ne kertovat paljon myös yhteiskunnan halusta huolehtia huono-osaisimmista kansalaisistaan. Jos kaikille ei pystytä järjestämään asuntoa, pitäisi kuitenkin taata kadulla asumaan joutuvillekin sellainen perustavaa laatua oleva ihmisoikeus kuin mahdollisuus asioida maksuttomassa käymälässä.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Nainen ja sota

Vuorileijonan varjo -sarjassa sotilaat ovat lähes poikkeuksetta miehiä, niin kuin Iliaassakin. Muinaisen Kreikan myytteihin kuuluvat kuitenkin amatsonit, ja Vuorileijonan varjo -sarjassa heihin vertautuu pohjoisesta kotoisin oleva Anira, jolla on miehen veroiset taistelutaidot. Lis on Sirpin vapaustaistelua varten opetellut aseiden käyttöä, ja Vuorimaan kuningattarena hän joutuu miehensä poissaolon takia johtamaan joukkoja ja taistelemaan etulinjassa. Muita pienempänä ja tottumattomampana hän ei selviäisi kovin hyvin, mutta sotilaat pyrkivät suojaamaan kuningatartaan, ja vahvan ja reippaan aseenkantajansa avulla hän suoriutuu tehtävästä. Puolustaessaan Memnon linnaa, jossa ei ole sillä hetkellä tarpeeksi sotilaita, Lis aseistaa myös naiset. Niin tapahtuu kuitenkin vain poikkeustilanteessa.

Kun Iliaan miehet sotivat, voittajat surmaavat yleensä häviölle jääneet vihollispäälliköt ja usein myös heidän poikalapsensa, koska pojasta voi kasvaa isänsä kuoleman kostaja. Vähemmän merkitykselliset miehet ja pojat ovat sotasaalista, jotka vaihdetaan lunnaisiin tai päätyvät orjiksi. Naiset ja tytöt ovat voittajien omaisuutta, ja mieleisimmät heistä valitaan vuodekumppaneiksi. Heitä ei yleensä kohdella erityisen julmasti, kukapa omaisuuttaan huonosti hoitaisi. Akhilleus sanoo vuodekumppanikseen päätyneestä naisesta: "Joka mieshän, joll' on kuntoa, mieltä, vaalija hellä on naiselleen, niin häntä mä myöskin armastin sydämestäni, vaikk' oli vain sotasaalis."

Koska nainen rauhan oloissakin on jonkun miehen (aviomiehensä, isänsä tai lähimmän miespuolisen sukulaisensa) omaisuutta, eikä hänen mielipidettään tarvitse kysyä, kun hänen avioliittonsa järjestetään, hänellä ei oikeastaan missään tilanteessa ole mahdollisuutta päättää seksuaalisuhteistaan. Sotasaalisnaisen vuoteeseensa ottanut mies ei sellaisessa kulttuurissa koe raiskaavansa, hän toteuttaa omistusoikeuttaan. Mutta asialla on naisen kannalta se hyvä puoli, että häntä ei yleensä syyllistetä raiskatuksi joutumisesta, eivätkä sukulaiset hylkää häntä. Jos suinkin mahdollista, hänet yritetään lunastaa vankeudesta. Iliaan alkupuolella Agamemnonin vuodekumppaniksi joutunut tytär palautetaan isälleen, joka ottaa hänet iloiten vastaan.

Naisen aseman paraneminen ei näytä muuttaneen naisen tilannetta sotien aikana paremmaksi, vaan pikemminkin huonommaksi. Kun voittaja ei ota naista omistukseensa ja tavallaan suojelukseensa, hänet koetaan ehkä vihollisen omaisuudeksi, jonka äärimmäisen julma kohtelu tuntuu paikoin olevan kuin sotilaan velvollisuus.

perjantai 15. syyskuuta 2017

"Sota miesten huolena olkoon"

Meille tallentuneet tiedot Välimeren ympärillä sijaitsevien maiden historiasta kertovat, että noin kolmetuhatta vuotta sitten sotaa pidettiin monin paikoin samaan tapaan vuoden kiertokulkuun kuuluvana kuin kylvöä ja sadonkorjuuta. Vanhassa testamentissa todetaan: "Kun seuraavana keväänä oli taas kuninkaiden sotaanlähdön aika" (2 Sam. 11: 1). Kevät oli Palestiinassa sopiva aika sotimiseen, sää oli miellyttävä, ja ravintoa ja vettä oli saatavilla.

Sotaretket olivat niin Palestiinassa kuin Homeroksen Kreikassakin ryöstöretkiä, ja niiden johtajat, vaikka heitä saatettiin nimittää kuninkaiksi, itsenäisiä päällikköjä, joilla oli komennossaan taisteluun pystyviä miehiä. Kotiinsa palannut Odysseuskin lupaa korvata ryöstelemällä sen, mitä hänen omaisuudestaan on hänen poissaolonsa aikana viety.

Tietenkin oli myös laajempia sotia, kun muita mahtavammat päälliköt mittelivät voimiaan tai suuri joukko päällikköjä yhdisti voimansa nujertaakseen yhteisen vihollisen. Jälkimmäistä laatua oli Troijan sota.

Sotaa käytiin lähitaisteluina, ja ratkaisevassa asemassa olivat eturintamassa taistelevat miehet. Naistaistelijoitakin oli (esimerkiksi amatsonit), mutta koska ratkaisevaa oli fyysinen voima, tehtävään sopivia miehiä oli enemmän kuin naisia. Otsikon säe on Hektorin sanoista puolisolleen: "Sota miesten huolena olkoon, muist' yli kuitenkin mun suvuss' urhojen iliolaisten."

Päällikön kunnia vaati, että hän osallistui taisteluun eturintamassa. Sotilas näki tuottamansa tuhon tarkkaan ja selvästi, ja Homeros kuvaakin sitä varsin yksityiskohtaisesti: "survasi suuhun vasken surmaisen; terä niskast' aivojen alta ulkoni taas sekä luut lumivalkeat murskasi tieltään; hampaat vierivät maalle ja kuin verikuoppana kuohui kumpikin silmä, ja verta hän sieraimista ja suusta purskui maassa, ja kuoleman yö hänet varjosi musta".

Kuolleilta vihollisilta pyrittiin ottamaan talteen aseet ja suojavarusteet, sillä ne olivat arvokkaita ja kalliita. Häviölle joutunut vastustaja, joka anoi armoa, saatettiin myös ottaa vangiksi, joka palautettiin lunnaita vastaan omaisilleen tai myytiin orjaksi.

Taisteluvaunut ovat Iliaassa yleensä parihevosten vetämiä, ja niissä on ajomiehen lisäksi asemies, joka käyttää keihästä. Suurta tuhoa vihollisen jalkamiesten joukossa tuottavat myös hevosten kaviot ja vaunujen pyörät. Vaikuttavassa kuvauksessa Akhilleus ajaa kilpien ja ruumiiden yli, ja veri lentää peittämään vaunun laidat ja miehen kädet. Siinä on Iliaan suurin sankari, jota sillä hetkellä on hyvin vaikea ihailla tai nähdä kauniina.

Iliaan taistelijasankaria verrataan usein leijonaan. Kirjasarjan nimenä käyttämäni Vuorileijonan varjo tarkoittaa ihmisyhteisöjen taipumusta kiistoihin, joihin tarvitaan taistelijasankareita. Se merkitsee sodan uhkaa ja sotaa.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Hyvän ja pahan taistelu?

En ole juuri koskaan tuntenut itseäni niin väärin ymmärretyksi kuin lukiessani jostain esittelystä, että Vuorileijonan varjo -sarja kertoo hyvän ja pahan taistelusta. Ajatus hyvän ja pahan taistelusta perustuu maailmankuvaan, joka on minulle täysin vieras. Se on kuitenkin hyvin tavallinen käsitys, ja tuntuu joskus melkein toivottomalta saada siihen uskovat edes harkitsemaan muuta mahdollisuutta.

Vetoaisin mielelläni Spinozaan. Valitettavasti tuo viisas filosofi, joka merkitsee minulle hyvin paljon, on raskasta luettavaa monimutkaisine selityksineen. Sen kummempaa apua ei löydy toiselta minulle tärkeältä ajattelijalta, leikkisältä ja arvoitukselliselta Platonilta. Yritän siis muotoilla oman käsitykseni asiasta.

Hyvä ja paha eivät taistele, koska ne liikkuvat eri tasoilla. Hyvä on ikuista, ja uskonnollisesti tulkiten lähtöisin Jumalasta. Ihminen on luonnostaan hyvä ("Jumalan kuva"). Ihmisen pahuus on sitä, että hyvyys estyy jostain syystä. Tällaisia syitä voivat olla luonteen heikkoudet kuten puutteellinen empatiakyky, korostunut itsekeskeisyys tai jokin muu ominaisuus, jota ihminen ei ole itse valinnut, vaan on syntynyt sellaiseksi tai kehittynyt sellaiseksi kokemustensa myötä. Olen tavannut jopa sellaisia, jotka on saatu uskomaan, että he haluavat olla pahoja ja tehdä pahaa. Pahuus on kuitenkin lähinnä verrattavissa vammaan tai sairauteen, ja sen voi aina johtaa ihmiseen joko geneettisesti tai ympäristössä vaikuttaneista tekijöistä. Hyvä ihminen pyrkii auttamaan "pahaa" ihmistä, eikä taistele häntä vastaan.

Keskustelin kerran aiheesta tutun vanginvartijan kanssa. Hän kummastui väitettäni, että varsinaisesti pahoja ihmisiä ei oikeastaan ole. Kun hän alkoi esittää esimerkkejä pahoista, totesin hänen tarkoittavan vaarallisia. Vaarallisia ihmisiä tietenkin on, ja heiltä on suojauduttava ja suojeltava muita. Siksi tarvitaan poliiseja, vankiloita, ja mahdollisesti jopa sota voi jossain tilanteessa olla oikeutettua. Tuota viimeksi mainittua asiaa tosin pohditaan fantasiasarjassamme puoleen ja toiseen. Kirjojen henkilöt löytävät erilaisia ratkaisuja, mutta minä en ole osannut muodostaa kantaani. Nuorena olin vakaumuksellinen pasifisti. Siitä asti, kun Chilessä tapahtui vallankaappaus, jossa Allende surmattiin, vakaumukseni on rakoillut.

Missään tapauksessa en usko, että olisi eräänlainen Hyvän (Jumalan) vastavoimana toimiva Paha, jonka palveluksessa osa ihmisistä olisi. Tuo dualistinen usko tuntuu kuitenkin nyt elävän maailmanpolitiikassa, jossa niin pienet kuin suuretkin valtiot ovat taistelemassa Hyvän puolella Pahaa vastaa. Minä uskon ihmisten veljeyteen ja siihen, että me kaikki etsimme samaa perimmäistä Hyvää. Paha johtuu erehdyksistä ja väärinkäsityksistä.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Kirjan vanhenemisesta

Kirjoitustaito on suhteellisen uusi asia, joten kirjan vanhenemisesta on kokemusta vasta muutaman tuhannen vuoden verran. Koska itse olen saanut paljon iloa ja mielenkiintoista ajateltavaa esimerkiksi Platonin tekstien ja Homeroksen Iliaan ja Odysseian lukemisesta, olen vakuuttunut siitä, että ajattomista asioista kertova kirja ei vanhene ainakaan parissa tuhannessa vuodessa.

Kovin ajankohtaisiin asioihin keskittyvä kirja, jolla ei ole merkittävää ajatonta sisältöä, vanhenee silloin, kun sen käsittelemät asiat kadottavat ajankohtaisuutensa. Mutta kaikkia kirjoja aika koskettaa siinä suhteessa, että alkutekstin kieli vanhenee. Vanha kreikankieli on niin erilaista kuin nykykreikka, että useimmat kreikkalaiset tarvitsevat Platonin ja Homeroksen teksteistä käännöksen nykykreikaksi ymmärtääkseen niitä. Alkuteksti on "kuollut kieli", jota kukaan ei enää osaa äidinkielen tasoisesti, vaikka parhaat tutkijat saattavat päästä lähelle sitä. Minä olen monen muun innokkaan tavoin opetellut lukemaan sitä, mutta lukeminen on niin hidasta, että enimmäkseen käytän käännöksiä.

Alkuteksti ja sen yhtymäkohdat syntymähetkensä kulttuuriin ovat tietenkin merkittävä osa kirjan kokonaisuutta, mutta eivät niin oleellinen, että kirjan käsittelemät ajattomat asiat kielen ja kulttuurin muuttuessa vanhenisivat.

Otin esimerkit kaukaa, mutta niiden valossa voi miettiä, miksi hyvistäkin kirjoista otetaan todella harvoin uusintapainoksia. Kaikki mitä on julkaistu ei ole aikaansa sidottua eikä sisällöllisesti vanhene. Onkohan selitys siinä, että uutuutta on aina helpompi myydä ja markkinoida?

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Äitijumala

Vaikka Vuorileijonan varjo -sarjan jumalat ovat fiktiivisiä, varsinkin Autiomaan Äitijumalassa on mukana paljon vaikutteita tutkimuskirjallisuudesta, jota luin lisensiaatintyötä tehdessäni. Seuraava selostus löytyy myös Kooran linnan kirjastosta.

Äitijumala on usein keskeinen uskonnoissa, joissa Jumala ankkuroituu vahvasti luontoon. Äitijumalassa heijastuu lapsen usko äitiin, joka on kaikkivoipa ja hyvä, ja huolehtii lapsesta ja suojelee häntä. Mutta Äitijumala edustaa kaikenlaisia rakkaudentunteita, myös seksuaalisuutta ja yleensä elämää ylläpitäviä voimia.

Äitijumala, eri nimillä tunnettuna, lienee ihmiskunnan varhaisimpia jumalia. Välimeren alueella äitijumaluudet säilyttivät sitkeästi asemansa kansan parissa, vaikka miesjumalat jo Homeroksen aikaan olivat virallisen käsityksen mukaan heitä mahtavampia. Egyptiläisten Isiksestä kreikkalaisten Demeteriin ja kristittyjen Taivaan Kuningattareen kulkee selkeä linja. Esimerkiksi Hera, Zeuksen puoliso, on alkuaan ilmeisesti ollut suuri äitijumaluus, ja muodostanut äitinsä Rhean kanssa Demeterin ja hänen tyttärensä Koren kaltaisen parin. Demeterin ja Koren kaltaisen jumaluusparin juuret taas ovat hyvin kaukaiset. Kyproksen pääjumaluus oli suuri äitijumala, jonka kreikkalaiset mielsivät Afroditeksi, mutta joka varhaisissa kyproslaisissa maininnoissa on yksinkertaisesti pafoslainen, tai wanassa (valtiatar), ja kultti oli ilmeisesti hyvin vanha. Kyproksen Afrodite oli hedelmällisyyden, kasvullisuuden ja luonnon kiertokulun jumala, jonka alkuperää voi jäljittää Syyriasta ja Foinikiasta, maista, joissa kunnioitettiin suurta äitijumalaa.

Granaattiomenalla on monenlaisia merkityksiä mytologiassa, ja Autiomaassa se on Äitijumalan tunnus.

Autiomaan Äitijumala on köyhän kansan ja paimentolaisten kunnioittama, mutta varakkaiden keskuudessa sen on syrjäyttänyt Metallin jumala. Äitijumala korostaa ihmisten velvollisuutta auttaa apua tarvitsevia, ja Äitijumalan koetaan erityisesti suojelevan alistetussa asemassa olevia alistajia vastaa. Virallinen asema Äitijumalalla on enää Timnan klaanissa, jossa on myös Äitijumalan temppeli ja papitar, mutta Etelämaasta tulleille siirtolaisille (kapralaisia lukuun ottamatta) Äitijumala on ainoa jumala, jota he kuitenkin tulkitsevat toisin kuin autiomaalaiset.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Metallin jumala

Kooran linnan kirjaston Uskonnot-osiossa (linkki tässä) on viimeisenä selostus Metallin jumalasta. Se sisältää myös uutta tietoa siitä, miten Metallin jumalan temppeli sai alkunsa:

Kun Kraton ensimmäiset kaivokset perustettiin, Kraton klaanipäällikkö sopi niiden läheisyydessä sijaitsevan Maaäidin temppelin kanssa, että temppelin papit huolehtisivat kaivosten tuottaman metallin varastoinnista. Vähitellen papit saivat oikeuden myös käydä kauppaa varastoimallaan metallilla, kunhan voitosta osa tulisi klaanille. Maaäidin temppeli muutti pian nimensä Metallin jumalan temppeliksi, ja kun muutkin klaanit perustivat kaivoksia, Metallin jumalan temppelin ylipappi vaati niiltä veroa. Vastineeksi luvattiin jumalan suojelu, ja vastahakoisimmatkin taipuivat Kraton painostuksen takia ja myös siksi, että maksamatonta veroa kerättiin kovaotteisesti, ja sinnikkäimmät kieltäytyjät menettivät henkensä.

Metallin jumala velvoitti ihmisiä kilpailemaan, ja antoi kyvykkäille oikeuden käyttää muita hyväkseen. Kun Metallin temppeli alkoi olla vahva poliittinen vaikuttaja, se tuki aluksi voimakkaita hallitsijoita pitääkseen maailman kaupankäynnin kannalta vakaana. Dotarin ylipappeuden aikana tavoitteissa tapahtui muutos ja pyrittiin tukemaan eettisesti kestävää kehitystä, jossa kaikilla olisi ihmisarvoinen elämä.

Karoon ylipappeuden alussa Metallin temppeliä laajennettiin perustamalla sivuosastot Mepetaan ja Tartaan, ja sana jumala poistettiin temppelin virallisesta nimestä, sillä Metallin temppeli oli muuttunut pelkäksi poliittiseksi ja taloudelliseksi toimintakeskukseksi.